Sairaslomalla

Maaliskuun loppupuolella Kevät alkoi pakata reppuaan.  Rutiinilla se kävi!  Silloin alkuun, nuorena, oli pitänyt olla lista kaikesta mukaanotettavasta, niinhän monilla ihmisilläkin, ettei esimerkiksi herää ulkomaisessa hotellissa ilman aamulääkkeitään.
Nyt homma joutui - aikansa.

Sitten aivastutti.  Aivastukset tärisyttivät koko luomakuntaa, esimerkiksi Suomessa satoi lunta ja räntää pitkin toukokuutakin.   Aina tuntui myös olevan kova tuuli.   Eikä auttanut yhtään, vaikka kaverit sanoivat "Terveydeksi!" montakin kertaa.  Ei kyllä Musta Surma tullut,  sitähän alun perin niin sanomalla torjuttiin, mutta vetämättömäksi tauti Kevään veti, ihan petipotilaaksi.  Parhaana työaikana!

Tietäähän sen, mitä seuraa, jos talvi sijaistaa kevättä.  Yöpakkasta, räntää, lunta, ihmisille pahaa mieltä, kun aina pitää olla joka kauden vaatteet naulakon tukkeina ja pitkistä kalsareistakaan ei voi luopua.  Väliin ei talvikaan kiireeltään joutanut, silloin kesä ja syksy saivat tyrkätä omia asioitaan maailmaan, pieniä lämpöisiä jaksoja ja kovia tuulia esimerkiksi.

Aika hyvin kyllä talvi osasi pakata kevään matkatavarat, siihen nähden ainakin, että se ei oikein omia talvitavaroitaankaan viime aikoina ollut muistanut ja talvista oli tullut talvikkeita.  Kun kevään pakkauslistaa ei ollut, tietenkin jotakin jäi puuttumaan.  Esimerkiksi vihreä väri unohtui, minkä kyllä ymmärtää, kun Kevät oli siirtänyt sen haalistumasta liiassa valossa ihan sinne hyllyn takaosaan, jonne talvi ei varpistamallakaan nähnyt.
Ikävintä luonnon  ja kärttyisten ihmisten kannalta oli kuitenkin, että kevät oli kaapannut lämmön omaan sairasvuoteeseensa pysyäkseen lämpimänä.

Lämpökö lienee auttanut, mutta kyllä Kevät alkoi toipua.  Kauhistuneena se katseli maailmaa, ja ensiapuna se heti laittoi lämmintä tihkusadetta sinne ja sulki yöpakkaset talven varastoon.  Ja sitten  se raotti lämpöpussia aika reilusti ja väripussia juuri sopivasti.  Ulkona alkoi kuulua poksahtelua, kun silmut aukesivat.  Kevät asettui kuuntelemaan mieliääniään, ruohojen ja kukkakasvien rapinoita niiden tunkeutuessa maanpinnan läpi.

Mutta sen verran heikko toipilas vielä oli, että välillä piti levätä.  Suomalaiset sanoivat: - Kevät keikkuen tulevi.  Säästä ja kevään etenemisestä täytyy aina marista, se on kansanluonteessa.

Ne kauniit ilmat

Kaikki lapsuuden kesät olivat aina kauniimpia.
Pääsiäiseltä alettiin jättää pitkät alusvaatteet pois ja siirryttiin kevätvaatteisiin, talvitakit tuuletettiin säilöön, talvikenkiin sullottiin sanomalehtiä sisään ja ne putsplankattiin varastoon.
Kyllä - mutta kalenteri niin käski, ei välttämättä sää niinkään.
Olihan armeijallakin karvahattu tai verikauha kalenterin mukaan, taisipa rekikelikin riippua kalenterista ja ohjesäännöstä, ei  säästä.

Ja vappuna tytöt saivat olla mekossa, polvisukissa ja sandaaleissa?  Aina?

Muisti armahtaa.  Kun vähän oikeasti rupeaa muistelemaan, alkaa ilma synkistyä ja pakkanenkin paukkua.

Meillä oli lapsuuteni aikaan tapana aloittaa mökkikausi vappuna.  Autoon lastattiin kaikki kiinni saadut lapset ja ajettiin Nuottarantaan Lemille.  Tavoite oli talon perusteellinen siivous, mutta jos mahdollista, myös maanviljelyksen aloittaminen.
Ensimmäinen mielikuva näistä retkistä on hyytävä kylmyys niin sisällä kuin ulkonakin.  Rantaan kävi lähes aina tuuli, järvi oli jäässä - jään lähtöä sai usein äitienpäivänä seuratakin, jää muodosti mahtavan putouksen Maijankiven yli.  Ja sisällä asui talven kylmä, kosteus, joka piti lämmittää pois.
Maa oli useimmiten lumessa tontin toisella laidalla, mutta ns. Muorinpelto ja tontin yläosa oli jo möngittävissä.

Erään kerran satoi niin sakeasti räntää, että ulkotyöt piti lopettaa.  Seurasi ampumakilpailu, se ainoa kerta kun oikein luvan perästä sai koskea ilmakivääriin.  Oli kaappiin unohtuneita kananmunia maalina autotallissa, jossa oli tilaa ampua, kun vene oli raahattu rantaan.  Aika äkkiä isä oppi laittamaan taustalle ja alle pahvia...

Kylmä sää, usein jopa pikkupakkanen, oli parasta, kun piti tyhjentää vessojen alustat.  Haju helpotti. Alkuvuosina oli vedettävä kamalan painavat puulaatikot kaikkien kolmen vessan alta, myöhemmin homma helpottui, kun oli saatu valtavat muovisaavit tilalle.  Toisaalta niissäkin oli omat oikkunsa, esimerkiksi kusi ei valunut mistään raosta maahan ja lasti oli painavampi ja iso jäinen möykky joskus hyvinkin hankala irrottaa.
Kaivettiin "julkinen salaoja" (äidin ilmaus) ja haudattiin lasti puutarhaan aika ylös, niin että ravinteet kyllä valuivat alarinteeseen.
Astiat piti pestä.  Kuka siihen aikaan vesistöå suojeli, sinne vain rantariitteeseen!

Kerran oli vappuna niin ankara sumu, että Luukkaansalmen sillalta ottamani maisemakuva on vain kuva kaiteesta harmaata vasten.  Ja perillä metsässä (Savisto) sain oikoa esimerkiksi luhdan yli jäätä pitkin majavanpesälle ja rantakalliot olivat huurteessa.

Usein olen vappuaamuna ollut Pusupuistossa kuuntelemassa Koppelokuoroa (Naislaulajat) ja Lauluveikkoja ja Teekkarikuoroa.  Suunnilleen joka toinen kerta on varustuksena paksu takki ollut, ja varsinkin vuoden 2007 jälkeen mopomies on kokenut puistoon mennessä niin liukkauden kuin kylmänkin.  Kaupunki on ollut vielä yhdeksältä autio ja ne harvat kulkijat ovat kulkeneet nopeasti kohti lämpöisiä sisätiloja.  Usein vappuaamuisin on tullut vettäkin koko kevään edestä.
Mutta lunta on maassa hyvin harvoin, sentään.  Nyt on.

Eräänä vappuna kokoonnuimme tuohon naapurin patiolle laulamaan työväenlauluja ja pitämään hauskaa puolueen porukalla.  Koko porukka oli paitasillaan koko ajan, oli 23 astetta lämmintä ja koivu alkoi pukata hiirenkorvaa.
Usein vappuna on oltu pikkutakkisillaan heti aamusta alkaen.
Ehkäpä ei kannattaisi kuitenkaan yleistää.  Kyllä vappu osaa tapansa näyttää, ja säitä on aina pidelty!

Myrsky

Rumputulta yössä.  Rapakivikalliot kertaavat ukkosen äänen.  Salamanvälähdyksiä on jatkuvasti.
Joka välähdyksellä valokatkaisin ovipielessä naksahtaa ja sen vieressä olevasta pistorasiasta hyppää sininen kipinä.  Tuuli poukuttaa peltikattoa ja vinkuu rakenteissa.  Pimeys on syvä.
Niin kissa kuin koirakin hyppäävät viereemme ja kaivautuvat peiton alle hakemaan meistä turvaa, vaikka mitäpä turvaa nuorelleparille itsellekään toisistaan olisi tosipaikassa - minun toki pitää esittää sankaria.
Vihdoin alkaa valtava, helpottava sade ja jyrinä ja leimahdukset loittonevat.  Peltikatto kohisee sadetta.  Nukuttaisi, kun helpottaa, mutta vielä on tarjolla niin kissan kuin koirankin liikuttavat kiittelyt siitä, että ajoimme ukkosen pois.

Ukkonen ei todellakaan ole Nuottarannassa ollut aina läpihuutojuttu.  Kerran puhelinlinjaa myöten tuli "salama" sisään, räjäytti puhelimen ja nokesi seinää johdon ympäriltä.  Toisen kerran puhelin lähti lentoon, lensi keittiön ikkunan läpi pihalle asti aiheuttamatta oikeastaan mitään muuta vahinkoa.
Tiedän aivan läheltä useitakin osumapaikkoja, mm. jo lapsena kävimme ihailemassa Siven mäellä salaman halkaisemaa ja osin pilkkomaa ja polttamaa koivua.

Myrskyn lähestymistä oli joskus huimempana kiva seurata.  Elosalamat näkyivät jo kaukaa, vielä kauempaa, jos istui kolmiomittaustornin latvassa.  Alas tultiin kiireelläkin joskus...  Usein istuimme laiturilla ja katselimme pilvien kertymistä ja saderintaman tuloa.  Tuuli nousi, aallot alkoivat nousta isoiksi, kastella, oli noustava seisomaan ja viime tingassa vasta menimme sisään sadetta pakoon - jos menimme.

Trombin menoa olen saanut sivusta katsella parin sadan metrin päästä.  Ei se mikään paha ollut, nosti vain vettä ilmaan ja teki polkua kaislikkoon.  Pahempi oli se ukkospuuska, jota emme voineet väistää.
Olimme olleet veneellä järven toisella puolella, Kivijärven rannalla uintiretkellä ja bunkkereissa rymyämässä.  Soutelimme rauhassa kotiin päin, kun äkkiä alkoivat pilvet nousta ja tuli kiire.
Pääsimme 50:n metrin päähän rannasta, kun puuska iski.  Onneksi se iski suoraan keulan edestä eikä kaatanut venettä, jaksoimme hädin tuskin jarruttaa sen verran menoa, että vene ei mennyt säpäleiksi vastarannan kivikkoon, saimme sen perä edellä maihin.  Aallokko ei ehtinyt juuri nousta, mutta vastatuuli riitti, vasta siellä rantakivikossa aallokosta alkoi olla haittaa.  Ja alkoi sataa, vaakasuora sade esti jopa katsomisen tuuleen päin.  Rannassa oli talo, ketään ei ollut kotona.  Niinpä kyhjötimme leikkimökin kuistilla sadetta pitämässä, ja tunnin päästä olimmekin jo kotona.  Kotirannassa oli meidät jo nähty, nähty myös, että pääsimme maihin turvassa, mutta kyllä se kännykkä olisi ollut aika mukava?

No tästä innostuneena tietysti laadimme vanhasta lakanasta purjeen.  Soudimme vastatuuleen ja annoimme tuulen tuoda kotiin.  Luovimista ei voinut ajatellakaan, mutta kyllä soutuveneen kölikin hiukan salli kulmaa tuuleen nähden ja kotiin aina osuimme. Piti parikin kertaa kokeilla samaa oikein tosi tuulella.  Kolmikko Matti, Markku, Erkki olivat Pohjolan viikingit ja Lahnajärvi sai kokea kummia.  Tämäkin hauska tietysti kiellettiin, joku oli varmaan isälle ihmetellyt.

Tykki on suojaisaa aluetta.  Sadevesiastian kansi ja puutarhaämpärit saavat joskus kyytiä, halkopino voi kaatua.  Seinälaatat kalisevat ja katto poukuttelee, mutta oikeaa vahinkoa ei ole koskaan tullut.
Kiitos asianosaisille.

Paljon mieluummin kuuntelen turhia varoituksia kuin kärsin vahinkoja.  Niin kuin tänään: illalla ja juuri nyt piti olla kaikkien aikojen kesämyrsky.  Vähän ripsii ja on joitakin kohtalaisia puuskia, mutta myrskyä ei kuulu.

Käskynjaolla

- Ei tämä passaa!
Luomakunnan kukintajaoston Suomen esimies keikkui vuoroin kantapäillään, vuoroin päkiöillään.  Peukalo oli tiukasti rähinäremmin alla kun hän katsoi julmasti neliriviä edessään.
Kasviheimojen kukittajat eivät oikein tienneet, mihin katsoa, jokaisesta tuntui kuin esimies oli katsonut häntä ja ainoastaan häntä.
- Mistähän oli kysymys, olinkohan juuri minä tehnyt jotakin väärin?

Kyllä selvisi, mikä oli vialla.  Koska toukokuu oli poikkeuksellisen lämmin, kaikki halusivat kukittaa omat kasvinsa suunnilleen samaan aikaan!  Tuskin olivat pajut ja vuokot lopettaneet, kun jo tuomi puski mukaan, mutta kun hedelmäpuut ja sireenikin oli täydessä kukassa yhtä aikaa tuomien kanssa, asiaan piti jo puuttua.  Korvasieniosastolta oli tullut myös valitus: miten voi olla korvasieniä hiirenkorva-aikana, kun se meni jo, lehdet olivat jo isoja ja koivun kukinta ohi.

Tammista ja jalavista vastaavat arvelivat, että voisivat vähän viivyttää kukintaa, mutta esimies tokaisi, että se on myöhäistä, ainakin Tykissä pihakalusteiden maalarit valittavat tuoreelle maalipinnoille putoilevista tammennorkoista.

Kaikki katselivat toisiaan.  Kyllä, oli annettu periksi lämpöiselle ja valoisalle. Eikä todellakaan ollut kyse vain puista, ihan samaa peliä pidettiin ruohovartisten kanssa.
Alkoi pulina ja syyttely, ehä mie, mutku hää-tyyliin, kunnes kuului komento:
- Pulinat pois!  Asento!

Asennossa kuultiin, kuinka nyt loppukesälle ei riitä sitten mitään silmäniloa.  Juhannuksena ei saada tällä menolla edes seppelettä morsiamelle!  Riski aikanaan  hallakuolemasta ja kesän siemensadon menetyksestä oli liian suuri.  Nyt oli kyllä käynyt uskomaton tuuri.
Ja esimies jakoi porukan sukulaiskasviryhmiin, miettimään, mitä tehdä.
- Aikaa puoli tuntia!

No, mitä siinä oli tehtävissä?  Tehty, mikä tehty.  Pientä hienosäätöä oli tulossa.
Sääasemaa pyydettiin pitämään vähän viileämpää jaksoa, valkoiset kukat aikoivat pitää valtakauttaan pitempään, koiranputki ja vuohenputki aikoivat kasvaa vielä pitemmiksi ja peittävämmiksi ja varjostaa.  Paahdekallioiden, tienpenkkojen ja seinänvierten kasvit saivat rokotuksen kestää kuivaa paahdetta vieläkin pitempään.
Lupiinit ilmoittivat alkavansa kukinnan vielä toisen kerran - esimies kiitti kyllä, mutta arveli, että moni ei ensimmäisistäkään lupiineista niin pidä.  Mutta monet muutkin aikoivat yrittää toista kierrosta.  Muitakin ehdotuksia sateli, isompia ja pienempiä, mutta ei juuri kokonaisuuteen vaikuttavia.
Yksi oli hiljaa ja puristi kätensä nyrkkiin.  Pujo aikoi kukkia koko kesän ja pitkälle lokakuuhun asti, hehe! Siinähän pärskitte!

Vaikka kukaan ei varsinaisesti syyllistä etsinyt, kaikilla oli jotenkin nolo olo, syksykasveillakin, vaikka esimerkiksi silmäruoho oli jo päättänyt kukkia vasta ajallaan, sieniaikaan.
Syystäkin oltiin häpeissään, sillä kaikki tiesivät, mistä oikeasti oli kysymys: loma alkaisi, kun olisi hoitanut oman kukitusvuoronsa.  Kuukaudesta riippumatta.  Ja niin kaikki tahtoivat ensimmäisten joukkoon.

Ensi kevääksi esimies lupasi tilata sitten pitkää ja viivyttelevää kevättä.  Saa nähdä: tokihan taivaallisella sääasemalla oli muitakin toivojia kuin kukittajat, ja kun ne säänsäätäjätkään eivät hommiaan oikein hallinneet ainaisten säästöjen ja alikoulutuksen takia, saatamme ensi keväänä olla samassa tilanteessa.

Kylmä

Sidon aikaan: uudelta vuodelta alkoi pakkanen, kovimmillaan täällä noin -29 astetta, Konnunsuolla - 36.  Turussakin meni 25 astetta puhki (kuva on Ruissalosta).  Nyt on - 23.

Isä on menossa pitämään neuvolaa Lemille.  Pekka, lukiolainen, aikoo mukaan: olisi neljä tuntia aikaa pilkkiä Lahnajärvellä, hiihtoloma kun on.  Sattumalta olen pihalla ja Pekka pyytää kaveriksi.
Ja kun Isä oli mikä oli, kahta sekuntia ei ollut aikaa harkita, tein pikapäätöksen ja hyppäsin kyytiin, Pekalla pilkkivehkeitä kyllä minullekin olisi.

Lemin tiestä selvittiin, omat takavalot näkyivät pahimmissa mutkissa, esimerkiksi Remusen mutkassa.  Ja Ford kurvasi Terveystalon pihaan.  Kävelimme  Pekan kanssa viimeisen mäen - kesällä sen pyöräilevien poikien ylösajohaastemäen - alle ja jäälle.  Lunta oli vain viitisen senttiä kovan kuoren päällä, hyvä oli kulkea.

Rannan suojasta päästyä alkoi tuuli tuivertaa.  Mitäs hätää Pekalla, oli kunnon varusteet.  Mutta minullahan oli vain villapaita.  Eihän kaupungissa tai pihapeleissä sen kummempaa tarvinnut.
Teimme ensimmäiset reiät ja vilu hyyti luita ja ytimiä myöten.   Onneksi kalaa ei tullut,  ja sain tekosyyn porailla yhä uusia reikiä.  Sen ajan lusikkapora ei onneksi niin hyvä ollut! Alkoi löytyä ahvenparvi, ja sekin tekosyy loppui.

Piti siis myöntää, että oli kylmä.  Sehän oli pahempaa kuin itse kylmyys!

Kalamies halusi onkia, totta kai.  Minä halusin aina välillä hypellä ja juosta, jolloin Pekka kökki avannolla ja minä porailin yhä uusia reikiä.  Taisimme löytää jopa Lahnajärven syvimmän kohdan, jonka viereiseltä penkalta saimme molemmat aika komeitakin ahvenia.  Mutta kylmä puri, ja alkoi tulla jo mitään mistään välittämätön turta olo.

Reitti vei suoraan kohti omaa mökkirantaa.  Tuuli vaimeni sitä mukaa kuin ranta lähestyi.
Lopulta sain olla vain vähän kylmissäni  Niemen rannassa. ( Asukkaita sanottiin Niemiksi, vaikka oikea sukunimi oli Sinkko.)  Tein pienen metsälenkin ja oikein juoksin itseni lämpöiseksi.  Oma kesäkoti vieressä olisi ollut aivan yhtä kylmä kuin ulkoilmakin, sinne en edes pyrkinyt.
Palasin jäälle, ja joimme eväskaakaot, ja sitten olikin ihan hyvä olo.
Jaksoin innostua vähän onkimisestakin: avantokin oli valmiina, kun talonväki oli juuri kelkalla hakenut saavillisen vettä.  Vesiavannossa oli vettä ehkä 70 cm, mutta siinä puri ahven, puri paremmin kuin Pekalla syvän ja matalan välisessä rinteessä.  Siihen tuli sitten Pekkakin, ja totesimme turhaksi enää muualle mennä.  Ja lopullinen lämmin tuli sitten maantietä kirkolle ja edelleen terveystalolle marssiessa. 

Toinen hyytävä kokemus on Riihimäeltä armeija-aikana.  Olimme ensin "auranneet" ampumaradan marssimalla nelijonossa umpihankea edestakaisin ja ristiin rastiin.  Ja sitten alkoivat ampumaharjoitukset, umpihikisinä ja kovassa pakkasessa.  Kohta oli kylmä.  KYLMÄ.

Ampuminen vielä jotenkin sujui, mutta näyttösuojan betoni korosti kylmää.  Kavereiden tupakansavu ja kylmä ovat yhdistyneet päässäni jonkinlaiseksi kylmyyden huipuksi, ja pakkasella tupakka palauttaa aina näyttösuojan ja luotien äänet pään yllä mieleen.

Mahassa ei ollut ihan kaikki kunnossa.  Minut oli  kuitenkin komennettu koulun edustajaksi hiihtokilpailuihin, ja siellähän aina joutuu toimitsijaksi.  Nakki napsahti  maalin kirjuriksi, kaveri pani korttiin numeroita, minä toiseen korttiin samalle kohdalle aikoja.  Ja vaikka oli miten hyvin päällä, vaikka kengät olivat tilavat ja sukkia mahtui, kylmä alkoi nousta jaloista yhä ylemmäs.
Pakkasta ei ollut kuin vähän toistakymmentä astetta, mutta harvoin olen niin mielelläni sisään mennyt tuloksia kuulemaan kisatoimistoon.  Kuuma mehu maistui.
Ajattelin asettua läsimään kotona, mutta tein hunajasta, yskänlääkkeestä ja viinimarjamehusta mojovan, kuuman paukun.  Hiki alkoi tursuta ja tunnin päästä ei ollut tietoakaan taudista.

Tulimme Keski-Suomen ja Savon rajamailta ystävien mökiltä kotiin.  Oli ollut antoisaa tavata kansanedustajaa oikeasti rentoutuneena ja siviilissä, oli aivan toinen mies.  Jopa muistan meidän purkaneen matkatavarat pyykkiin ja paikoilleen, mutta sitten alkoi koskea päänahkaa toiselta puolelta, aivan käsittämättömän arka se oli.  Ja kohta alkoi viluttaa.  No kuumehan nousi, ja menin sänkyyn.  Ikinä en ole talvellakaan niin monta peittoa tarvinnut, vilu ei ollut asettua millään.
Jollain konstilla nukahdin, ja heräsin likomärkänä ja kuumissani.  Mutta kohta taas tuli oikea syväkylmä.  Kuume sahasi ylös ja alas pari päivää, mutta hävisi ykskaks.
Oli kesä, mansikka-aika ja vanhan ajan hyvä kesäilma, mutta kylmä ei lämpöä katso.

--------------
Emäntä kerää lisää vaatetta päälleen siinä, missä minulla on hyvä olla.  Vaikka olisi miten pakkanen, jalat ainakin hikoavat.  Pakkanen ei aiheuta edes hengenahdistusta, edes hiihdellessä - hiihtohan olisi eri asia.  Minulla on aina lämmin.
Mutta sentään tiedän, mitä kylmä on.

Kylmänhän kokee myös välinein: lähteekö auto käyntiin?  Pureeko teräväkään luistin kovalla pakkasella?  Paljonko sähköä syö sähkölämmitys?  Käykö kompostori - käy, kiitos kysymästä.

Pikku pyyntö sinne yläkertaan: hankkikaa sääkatkaisin, jossa on muutakin kuin on- ja off-asennot.  tai sitten semmoista henkilökuntaa, joka osaa säätöhommat.
Saisiko pyytää nyt aluksi lumilinnantekokelit ja sitten tasaista pikku hiihtokelipakkasta vaikkapa maaliskuun loppuun asti.

Kevään - tai takatalven - tekemistä

Ajat muuttuvat.  Enää ei kevättä voi varmistaa esimerkiksi muurarilla, maalarilla ja rantojen hampparilla, kun yhteislauluperinnekin alkaa hapertua pois.  Enää ei ole myöskään esimerkiksi sillankaiteita, joilla koulusta kotiin päässeet tytöt istuisivat hempsuttamassa jalkojaan.
Eivät tule kottaraiset kitisemään, viheltämään ja matkimaan muita lintuja, mihin he tulisivat, kun ei ole hakamaita.  Kuka lapsi enää tietää punertuvista koivunlatvoista, pälvistä, kevätsoitimista, hankiaisista, nyrkkeilevistä jäniksistä?

Mutta onhan pysyvää!  Joka kevät leppä alkaa pärskityttää ympäristöään, ja herkimmät tietävät jo kauan ennen siitepölytiedotuksia, milloin kaukolaskeuma alkaa saapua.  Ja sitten haapa jatkaa, pähkinäpensas, koivu tekevät parastaan.  Kaupunki pistää paremmaksi: katupöly, se vihoviimeisen ikävä keväänmerkki, jää viikoiksi iloksemme.  Ja sillähän ei ole mitään tekemistä harjaamattoman hiekan kanssa, eikä ainaisten kovien tuulien?
Kaupunki saa aikaan myös satametrisen uima-altaan Tykin kentän pyörätielle, se kun ei ole kunnolla talvella aurattu ja sen keskikohtaa ei ole rakennettu korkeammaksi.  Koiranpaskattajat lisäävät tähän vielä toisen kevätefektin: kun kerran keskiosan lammikossa ei voi kulkea, pääsee kulkemaan laitojen koiranpaskoissa.  Ah auvoa! (Vieressä on kakkaroskis.)

Katupölyyn on oivasti hoksattu syyllinen, autoilijahan se nastarenkaineen.  Miksi talvella, sulien katujen aikana, tätä pölyongelmaa ei kuitenkaan ole?  No, autoilija voi kyllä omilla toimillaan jouduttaa kevättä: jos hän sitkeästi pitää talvikumit alla, todennäköisyys hyviin kesäkeleihin kasvaa potensseissa.  Ja toisin päin, vaihtamalla renkaat varmistaa takatalven viimeistään kolmantena päivänä renkaanvaihdon jälkeen, vähintään iltainen sade yöllä jäätyy kavalaksi liukkaudeksi aamuihin.  Satavarmaa on vaihtaa kesärenkaisiin ja lähteä itse pois kotoa, jolloin Ritva joutuisi salamana vaihtamaan takaisin talvirenkaisiin.

Varma tapa pakittaa kevättä on myös vaate- ja varustehuolto.  Huollapa sukset kesäkuntoon, pakkaa ne, nosta säilöönsä, jo alkavat hiihtokelit.  Putsaa ja huolla talvikengät ja pakkaa ne pois vaatehuoneeseen paikoilleen, ja kas, huomisaamuna on pakkanen tai viisisenttinen hanki.  Saman efektin saa talvitakin tuulettamisella ja harjaamisella pois.  Ovelana miehenä olen ruvennut käyttämään lyhythihaisia paitoja ympäri vuoden esimerkiksi pikkutakin alla, niin että sääjärjestelijä ei arvaa, milloin siirryn pysyvästi kesäpaitoihin...
Oikeasti, tänä keväänä on ollut pakko pitää niin monenlaisia kausivarusteita esillä, että vaatenaulakkoon ei järjestelyittä mahdu yhdenkään vieraan vaatteet, on kevät sen verran usein ilmettään muuttanut.

Kevättä voi tehdä yhä hyppynaruilla ja twisteillä.  Kevättä tehdään myös nuhalla ja yskällä, kun vaatetusta kevennetään ennen aikojaan.  Jopa kymmenen asteen pakkasessa auringon puolella käsineet ja hatut ja kaulaliinat ovat yhä liikaa, vaikka typerä äiti tai vielä typerämpi ope on tietävinään jotakin.  Ennen kevään tiesi myös pihapelien muuttumisesta, mailapelit kääntyivät potkupalloksi tai pesiksen kopitteluksi.  Viikon luontoääneksi olisi hyvinkin voinut panna pesiksen läpseen räpylään.  Kaipaan tätä läpsettä.

Itse luulen edistäväni kevättä esimerkiksi jääpatjan poishakkaamisella pihasementiltä.  Muutaman vuoden kokemus viimeaikoina on kuitenkin se, että jo alkavat sateet, jotka jäätyvät paksuksi patjaksi hyvin nopeasti taas.  Varmempaa kevään tekoa olisi lumilinnan teko, viime talvena välittömästi alkoi pitkä lauha, sateinen jakso, joka tuhosi linnan ja vei lumet viisi kertaa.  Kevättä teen - yritän tehdä - myös putsaamalla ja huoltamalla polkupyörät kevätkuntoon, mistä seuraa kurakelejä ja aamuliukkautta viikoiksi.  Nämä liukkaat pakkaskelit varmistuvat parhaiten kuitenkin mopon akun paikoilleen laittamisella ja ensimmäisellä käyntiinlaitolla.  Yllättäen pihan haravointi tai lintulaudan poisottaminen ei tuonut lumisadetta, sade lipasahti Pohjois-Karjalaan, Savoon ja varsinkin Kainuuseen.
Varma keväänviivytys syntyy myös kameralla.  Yritäpä lähteä kuvaamaan näsiöitä tai sinivuokkoja, jo menee pilveen ja räntää sataa.  Siis kamera visusti piiloon ja ikään kuin sattumalta osut kuvauspaikalle, saatat onnistua.

Kyllä, vaikka olikin luminen vappu isossa osassa maata, vaikka on ollut pitkiä kylmiä jaksoja ja mieltä on maahan lyöty, perusvire on ollut kesää kohti.  Tuomi on jo lehdessä, seinän vieren sireenit samoin.  Ne kevätkukkaklassikot ja korvasienet on löydetty ja Markun on ollut pakko päästä poluilleen.  Miten sitä aina muistaakin ne takapakit kuitenkin paljon paremmin?

Vappuna olisi pitänyt tyttöjen päästä polvisukkiin ja sandaaleihin, niinhän ennen aina.  Ja "retonki" alkoi liikkua miesten iloksi - pöh, farkut, missä ovat somat mekot?

Kuva:  Imikkä on varma kevään merkki.

On säitä pidellyt!

Taivaallisella sääasemalla oli levoton tunnelma.  Oli kuultu, että alkaisivat YT-neuvottelut, kun se kerran oli muotia maan päälläkin.  Olihan noita nähty: joku firma ihan tarpeesta joutui sopeuttamaan toimiaan, mutta ihmiset kun ovat ihmisiä, joku omistajaporukka ihan vain ahneuttaan, ilman varsinaista tarvetta, käytti tilaisuutta hyväkseen, lamaa tekosyynä supistaa ja tehostaa ja vaatia yhä lisää työtehoa jäljellejääneiltä.  Selkänahasta!  Jo pelkkä neuvottelujen uhka pani ihmiset näyttämään osaamisensa, taitonsa, ahkeruutensa stressiin asti.

Kyllähän taivaallisella sääasemallakin keskusteltiin, mistä olisi kysymys.  Mutta kun Pomo, Iso - J, oli kaiken arvostelun yläpuolella, ei tuosta selvää saa, ennen kuin Hän itse kertoisi, jos kertoo.

Neuvoteltiin mitä nyt voi omnipotentin pomon kanssa neuvotella.  Ja niinpä sai koko rivi sään säätäjiä kenkää, sai siirtyä taivaallisten eläkejärjestelyjen kautta tai harpunsoitto-osastoon, joku portinavaajan apulaiseksikin.  Jäljelle jäi joka maata varten minimimäärä työntekijöitä, näillä piti pärjätä.

Säitä kyllä piisasi edelleen, ennenkin oli säitä pidellyt.  Mutta esimerkiksi Suomen osaston säänsäätäjät olivat vastavalmistuneita noosipoikia (sanonta, kattaa toki tytötkin, on vain hassua sanoa noosihenkilö).  Eikä koulutus kattanut suinkaan kaikkea, ei likimainkaan.  Samalla oli nimittäin laskettu toimen vaatimaa koulutustasoa, suoraan sanottuna ammattipätevyyttä.  Tästäkin oli maan päällä saatu runsaasti näyttöjä: lähihoitaja muka korvasi vanhustenhoitajan, apuhoitajan ja lastenhoitajan, sosiaalikasvattaja lastentarhanopettajan, koulunkäyntiavustaja laskettiin opettajaksi.  Maan päällä motiivina oli säästö palkkakuluissa; mikä lie taivaallinen motiivi, se kai oli osa Suurta Suunnitelmaa, jota ei järjellä ole tarkoituskaan ymmärtää.

Siellä ne noosipojat räplivät säätöpyöriä ja nappuloita. Jo alkoi tapahtua!  Jotkin kesät olivat lähes sateettomia, kuumia.  Joskus hätäpäissään painettiin sadenappia niin paljon että vettä tuli tunnissa jopa 60 milliä. Talvisin saattoi olla lunta metri etelässäkin, joskus ei lainkaan, pakkaspyörää käänneltiin myös miten sattuu.  Jos joskus sattui isompi pomo paikalle, hän, ammattilainen, saattoi pariksi päiväksi normalisoida asiat, mutta kun hänellä oli parisataa maata ja erityisalueita lisäksi pomoiltavanaan, ei hän läheskään joka päivä neuvomaan ehtinyt.

Parku Suomessa alkoi olla jo kova, kun ei oikein vuodenaikojakaan erottanut toisistaan.  Iso - J ei ehtinyt kaikenmaailman kriisien takia paneutua, hoitakaa keskenänne.  Ja niin päätettiin, että Suomen säät hoidetaan kokonaan koskematta säätöpyöriin, pelkillä ON- ja OFF-nappuloilla, ettei nyt kaikki kaadu.

Ja sen huomaa.  Jos on helle, sitten on helle.  Perään sadetta kaksi viikkoa putkeen.  Ja sitten yöpakkasia viikkosotalla.  Pannaan taas hellettä viikoksi.  Ja sitten koleaa.

Minulla olisi ollut ehdotus!
Aina kun suomalainen sääprofeetta kuolee, tehdään hänestä, valmiiksi koulutetusta säätäjä.
 Kuului pilven reunalta: - Ei tehdä.  Aina ne ovat heinäpoudat sotkeneet, kesäjuhlien ja festareitten ilmat pilanneet, liikenneonnettomuudet aiheuttaneet lumella ja liukkaalla, ilkeyttään.

Mutta jotakin pitää tehdä. Myös koko maailman takia, kasvihuoneilmaston takia vaikka.