Hiihdon matematiikkaa

Matematiikka lyseossa ei minulle auennut.  Niin kauan kun puhuttiin aritmetiikasta tai laskennosta, ei mitään ongelmaa ollut, kiitettävää pukkasi, sanalliset tehtävätkin olivat helppoja ja logiikka pelasi.
Mutta alkoi algebra, kun oppi oli lähinnä ulkoa oppimista ilman oikeasti opettamista, alkoivat ongelmat.
Oikeasti matematiikka aukeni vasta Opettajakorkeakoulussa, kun joukko-oppi ja logiikka saivat aikaan matemaattista ajattelua, siis sitä, mitä matematiikka oikeasti on.  Kiitos, Yrjö Yrjönsuuri!
Arvostan suuresti nykyisiä oppikirjantekijöitä: päättely ja arviointi on hyvin vahvasti läsnä.  Ja tärkeämpää kuin tulos on saada prosessi oikeaksi, kyllähän kone laskee, jos tiedät, mitä lasketaan.

Jo hiihtovälineiden valinta on puhdasta matematiikan sovellusta.  Paino on tiedettävä, jotta suksi olisi sopivan jäykkä jousi, suksen pituuden on kuitenkin oltava suhteessa omaan pituuteesi ja jopa on otettava huomioon, kuinka pitkä suksi sujuvasti mahtuu kurveissa kulkemaan latu-urassa.  Sauva taas on suhteessa paitsi pituuteesi myös taitoihisi ja kuntoosi, esimerkiksi pitkä luistelusauva vaatii (ja antaa) isommat tehot.  Jopa kengät valitaan logiikalla: en todellakaan odota kelien olevan aina pikkupakkasella, on joskus saatava lisäsukka mukaan, toisaalta ilman on oltava sopiva kuitenkin.  Käsineet ovat useimmiten liian ohuet hiihtelyyn, tehty vain hiihtoon, pitäisi saada sopivat joka keleille - yli 20:n asteen pakkanen vaatiikin lapasen rukkasen sisään.  Tekniset alusasut, kaikki pukeutumiskerrokset: monetko erilaiset kamppeet pitääkään olla?   Sää ei yksin määrää, joskus, esimerkiksi lasten kanssa tai retkellä on enemmän ja erilaista päällä.
Korvat keestävät - vankka kokemusperäinen tieto on - 14 astetta pakkasta, jos ei pahasti tuule.  Siis on oltava kypärähuppukin ja paksukin pipo tällaisena talvena.
Looginen lopputulos on, että hiihtoniilon vaatteet eivät seuraa muotia vaan tarvetta ja ... ööö ... sitä, miten paljon erilaisia rytkyjä siellä täällä se vaimokulta tänä vuonna kestää katsella.
Hintaakin on harkittava: hyvää ei juuri saa halvalla ja hiihto ei ole miellyttävää huonosti toimivilla välineillä.  Onko kompromisseja?

Matkan mittaaminen on koukuttavaa.  Joskus kone hoitaa, mutta kun se virta kännykässä on kortilla ja puhelin pimenee pakkasessa.  Siis laskentoa.  Lentokentän ympäri on 7,7 km ja Maasotakoulun latu (Aliupseerikoulun latu, Päällystöopiston latu, Opiston latu) 2,4 km, yhteensä siis...  Ai niin, onhan siinä 90 metriä yhteyslatuakin lenkiltä toiselle.  Jos hiihdän tänään molemmat lenkit, se tekee yhteensä...  Ja kilometrit tiedetään tarkkaan, nyt on 939 tältä kaudelta.

Matematiikka sisältää epäluulon ja kateuden lajikumppaneita kohtaan.  Tuokin ukko oikaisi, meni länsipäästä Maasotakoulun lenkille ja jättää siis hiihtämättä noin 300 metriä isoa kiekkaa ja toiset 300 opiston latua.  Ja varmaan se merkitsee päiväkirjaansa kympin, ainakin!
On muutenkin omituista, että kuntoilijat etsivät oikoreittejä, esimerkiksi Mäntylässä joka vuosi oikaistaan radan yli.  Onko siis tarkoitus päästä nopeasti perille vai hankkia kuntoa.

Silloin kun olin riittävän nuori, oli tärkeää kestää kyydissä ja olla julkisesti kunnossa.  Piti laskea,  montako ohitin ja moniko minut ohitti, ja suhde oli saatava positiiviseksi.  Sitten, kun siirryin enemmän perinteistä hiihtämään, armahdin itseäni, luistelijoita ei ohittajiksi lasketa!
Tuottaa suurta riemua ohittaa aloitteleva luisteluhiihtäjä kevyellä vuorotahdilla!  Ope minussa itkee, tekisi mieli pysähtyä, neuvoa, kun näkee, kuinka jalka ei koskaan oikene , kuinka hakataan suksen kanteilla, kuinka liuku loppuu kesken.

Jopa parkkipaikka on matematiikkaa!  Kun on tämmöinen hiihtäjän supertalvi, autoja on usein hirmuisesti, siis kuinka monta tänään?  On arvioitava, mikä väli on riittävän tilava, että mahtuu  peruuttamaan poiskin, arvioitava, missä kohtaa taakse pysäköidyt autot ovat riittävän kaukana, ettei tarvitse vekslata.  Paitsi parkkipaikka, itse latukin tietysti kertoo, onko hiihtäjiä paljon.  Hiihtoloman loppulauantaina noin klo 2 tuli vastaan viimeisellä kilometrillä 48 ihmistä, se on jotakin se.  Ja vaikka ketään ei missään näkyisi, aina on tarkistettava  (!) , moniko on aamuladulle ehtinyt ennen minua, esimerkiki sauvan jäljistä tai ladun kiillosta.  Harvoin on kukaan.
Ja sitten se logiikka alkaakin: katse kangassuikaleeseen lentokentän aidan kulmatolpan päässä.
Se määrää, kumpaan suuntaan kierros lähtee.  Aukealla puolella ei vastatuulta, kiitos!  Usein liehuva suikale kylläkin valehtelee, silloin avuksi tulevat esimerkiksi UPM (kaukas) ja lämpökeskukset  savuineen, kauppojen liput.

Onko hyvä luisto?  Keskinkertaisella kelillä tietty tolppien väli vaatii 16 potkua, oikein hyvällä riittää 14 .  Kyllä, tyyli on standardi, aina sama siinä kohdassa.  On myös joskus repäistävä ja otettava aikaa, mikä mies se on, joka ei tänäkin vuonna pääse kahta kierrosta tunnissa?

Eläkeläinenkin on joskus kellon vanki.  On osattava arvioida ja laskea, kelin ja kunnon mukaan, paljonko urakaksi ottaa, jotta ehtisi yhteiselle aamupalalle tai vaikkapa suihkuun ennen sovittua tapaamista.  Aika hyvin on arviointi osunut, paitsi esimerkiksi silloin, kun hankiainen on kantanut tosi kauas, mutta puolen päivän aikaan on alkanut humpsahtelu ja kotiin on piiiitkä matka.

Tällainen talvi! Milloin seuraava?  Nyt olisi hiihdon jumalilla etsikkoaikansa!
Kohta käy noin...

Kuka käski?

Jytisevä pakkanen.
Ovikello soi, vaikka kello on vasta puoli kuusi sunnuntaiaamuna. Kaksi paksuvaatteista äijää tulee sisään.  Juttu lentää - mitäs siitä, että muu talo muka yhä nukkuu, nyt on lähtö pilkille.  Ristolla on auto, Riston auto on tallissa, sillä pääsee.  Kuolimo tai Puruvesi, päästävä on, oli pakkanen mitä vain!
Luulin, hölmö, että pakkolähtö oli isän rooli.  Ei, se oli pakko, poltti pitkin viikkoa, eikä ollut sitä keliä, mikä olisi estänyt. Sentään joskus tuli niin kova este, että ei päässyt, esimerkiksi oman lapsen ristiäiset tai pojan häät sentään!

Jotenkin tuntuu tutulta.  On - 23 ja koillisesta tuulee.  Mutta on pakko, rooli ei käske, tosin pilkille en mene, menen suksimaan.
Siis asu sään mukaan: urheilukerrasto, hikeä imevä kerros, lämpökerros, tuulensuoja.  Kypärähuppu, paksumpi pipo, käsineitten tilalle rukkanen ja sen sisään lapanen tosikylmässä, saavat sormet lämmittää toisiaan.  Mutta vain yksi, ohuehko sukka, tiukka mono on kylmä kenkä!

Auto on ollut lieassa jo tunnin ja hörähtää notkeasti käyntiin.  Sukset asettuvat tottuneesti telineisiin, mutta on varmistettava, että ne siteiden keltaiset joustokumit ovat oikein paikoillaan, tai hiihto muuttuu aivan erilaiseksi liian löysällä siteellä.  Joskus pitää mennä sisälle, pakkasessa ei oikein viitsi tarkkaa hommaa paljain käsin tehdä.

Lentokentän laitaan siis.  On tilaa - kukaan ei ole vallannut autopaikkaani siinä ihan sen sulapaikan vieressä.  No ei: kello tulee juuri seitsemän, ja pakkasta on.  Muitakin latuja on, mutta tässä on vain pari mahdollisuutta, myötä- tai vastapäivään ja Maasotakoulun ladulle tai Mäntylään.  Lunta on, mutta ei oikein pelloilla ja kuusikoissa.  Jäälle taas ei tällä viimalla ole asiaa kuin isäni kaltaisilla  jermuilla, hekin siellä käänsivät tuulelle selkää varmasti.

Tuuli sanoo, että tänään myötäpäivään, saan sen selän taakse alkusuoralla ja se vähän työntää myös kuutostien reunalla.  Kentän takana on pieni vastainen pätkä, mutta sitten koko loppusuora on puiden suojaamaa.  Liikkeelle!

Koko oikea latu on nietosten alla, ja vasen on harmaanruskea katupölystä.  Tuuli on jo monta päivää jatkunut...  Siis lipsuttelen baanaa pitkin, vaikka pertsasuksi on todella ikävä hiihdettävä kovalla, sitä täytyy koko ajan ohjata ja jalat väsyvät yllättävän nopeasti.  Luistelen myötätuuleen, ja kohta kurvaankin aidan kulmalta.  Nyt vasen latu on puhdas aina ensimmäiselle tunnelille asti.  Ohitan toisin päin tulijoiden seiskatolpan ja tapaan vanhat tuttuni: joku koululainen on hylännyt suksisauvansa hankeen, nostin ne pystyyn ja siinä ne nököttävät, ovat ollet jo ainakin viikon.  Isi kiittelee, kun sauvat on "varastettu"?

Ensimmäinen tunneli on helppo.  Tieltä on aurattu suolavettä ja hiukan hiekkaa, saa olla tarkka, mihin laskee.  Tämä on hyvä tunneli, hiihdettävät mäet molempiin suuntiin.
Nousen maakaasulinjalle.  Latu-ura on aivan täynnä kaarnankappaleita, pikkuoksia, neulasia, lehtiä, siemeniä.  Onneksi pitovoide on kivikovaa tällä kelillä, muuten reissu päättyisi suksien siivoamiseen.
Väliin pitää nousta urista ja luistella pahimmat paikat.  Hei, missä latukone on tänään?  Yleensä tähän aikaan on jo (tarpeettakin) kaivettu uudet latu-urat ainakin toiseen reunaan ja koneen tapaa jossain vaiheessa lenkkiä, mutta nyt, kun sitä tarvitaan, sitä ei ole.  (Luulenpa, että hiihtoloman takia kone on muualla aukomassa laturetkilenkkejä.)

Toinen tunneli.  Tässä olen joskus joutunut odottamaan, kun mammat tamppaavat poikittain niin ylös kuin alaskin päin.  Mäessä ei ole latuja, rinne on kivikova, vastaan voi joku tulla.  Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni ja muille, että en ole hikiperse hiihtoniilo, annan tilaa toisille ja kaikilla on taidoista riippumatta oltava kivaa, siis olen rauhassa antanut tilaa mennä.  Nyt suhahdan - kahahdan - läpi ja saan hyvän vauhdin vastamäkeen, joka on tässäkin hiihdettävissä ihan normaaliin vuorotahtiin.
Tulen Mäntylän ladun risteykseen.  Tässä on keväällä komea lätäkkö, mutta nyt on vain paljon koivuroskaa laduilla.  Lenkin mukavin jakso alkaa tästä, pientä kumpua ja metsää on viihteenä ja kolmeen kilometriin asti tuntuu alamäeltä.  Kuutostie, mikä kuutostie: siinä se vieressä pauhaa, mutta unohtuu nautiskellessa.

Pikku mäki, vähän tasamaata ja lasku kolmanteen tunneliin.  Alamäki on tosi liukas eikä ole edes paljon roskaa, tunneliin pääsee parilla tasatyönnöllä.  Tässä on edessä ikävä ylämäki, tasatahtia ei pääse, haarakäyntiä ei viitsisi, usein ei mahdu ottamaan luistelupotkuja.  Pikkuhiki voi yllättää. Tällä kertaa hiki on kyllä muutenkin, kun on oltava turvallisen paljon päällä.  Samanlainen nousu olisi kakkostunnelissa toisin päin.

Loivaa ylämäkeä neljän kilometrin kohdalle.  Tällä suoralla olen kauan sitten kuullut, kuinka joukkueenjohtaja sätti pyörillä liikkuneita sotilaita hitaasta vauhdista, kun luistelusuksilla nousin paljon nopeammin kuin he pyörillä siinä viereisellä tiellä.  Olin silloin kyllä kunnossa ja pojilla oli kova lasti ja kurainen tie.  Kuntomittarista käy esimerkiksi se, että helposti meni kaksi kierrosta tunnissa eli matkana 15,4 kilometriä.

Nyt alkaa tuulla.  Kumpikaan latu ei ole auki, keskellä on baanaa, kiillotettua, kivikovaa noin puolen metrin reikä.  Tuppura ladulla on täysin luistamatonta puuteria.
Kumma, mutta tuuli tuntuu lämpöisemmältä kuin ilma, vaikka pakkanen vielä kiristyykin.

Pääsen tuulensuojaan, mutta puut tarjoilevat taas roskaa laduille.  Nyt alkaa todella mukava kilometri, tasatyönnöinkin voisi mennä.  Matka joutuu niin vaivatta, että vauhti nousee huomaamatta.  Koirankusettajia kulkee vieressä kelkkauralla ja tiellä ja jäniksiä, ihan oikeita metsäjäniksiä, on kentän reunassa.  Heillä on sopimus koirien kanssa, ei tarvitse pelätä.  Tässä on kohta, joka on hiihdettävissä usein pitkälle huhtikuulle, noin kolmen kilometrin pätkä lähtöpaikalle, voitelukopille asti.

Kiipeän vuorotahtia mukavan pikku mäen kuuteen kilometriin ja nautiskelen aidanviertä laturisteykseen.  Kurvaan vasemmalle, Maasotakoulun ladulle.  Oikealta tulevalla on etuoikeus, en koskaan laske suin päin tälle ladulle.  Kyllä piisaa roskaa!  Monta päivää jatkunut tuuli on käytännössä pilannut koko lenkin.  (Iltapäivällä sitten toisella lenkillä  oli latukone käynyt, mutta ei kentän laidassa.)
Pikkuista mäkeä, ei kilometrien suoraa, tämä olisi mukava 2,4 kilometrin pätkä, jos...
Tässä on joskus ahdasta, varsinkin, jos on Huhtiniemestä tulijoita liikkeellä vastavirtaan tai hiihtoporukoita uran täydeltä.  Nyt oli lääniä!

Takaisin kentän laitaan.  Kilometri maailman tylsintä ja helpointa latua jäljellä.  Jopa tuli joku vastaankin, sama tuttu kuin useimpina aamuina: rouvan  karvahattu ja violetti toppatakki (ei lyhyt pusero!) ovat aika varmat tuntomerkit.  Heittelemme huomenet, ja sitten auto jo huutelee suksia katolleen.  Aina kuitenkin ensin kaapaistaan lumet ja enimmät roskat pois.
Helpoin tapa saada suksilleen kilometrejä onkin lastata ne autoon...

Aurinko nousi jo ennen seitsemää.  Huikeaa!  Ja vaikka odotin surkeaa hiihtotalvea edellisten malliin, tästä onkin tullut oikein supertalvi.
Jatkuu!  Lisäksi pääsee jäälle.  Ja kevättä on kiva seurata varsinkin latuverkon ulkopuolella, kunhan lumi jäältä hiukan vähenee.
Vielä käskee endorfiini, kohta kutsuu kevät.