Missä se on?

Lauri-vaari etsi silmälasejaan, etsi hartaasti.  Kyseli: tiedättehän, muista tuntuu aina, että heitä syyllistetään katoamisesta, vaikka vain kysyisit, onko kukaan nähnyt.  Isompi joukko alkoi etsiä, varsinkin innokkaat pienet pojat, jotka ilman tätä hyvää tekosyytä eivät olisi päässeet edes käymään Vaarin työhuoneen puolelle.  Ja lasit löytyivät, siinähän ne olivat päässä otsalle siirrettynä!
No, toisella kerralla tämä oli sitten jo vitsi.  (Vaarista ei juuri monta muistikuvaa ole, tämä on niistä yksi.  Hän kun menehtyi syksyllä 1952, olin siis alle nelivuotias.)

Suvussa on (ollut) miehiä, joilta "Kaikki on viety mäkkeen!" kun tavaraa oli hukassa.  Tai kampaa ei löydy, kun herra itse unohti sen toisen housun taskuun. - Metrin halollako tässä talossa on opetettava, mihin sukat pannaan? on myöskin kuultu, kun piti kokoukseen pukeutua.

Mummi teki pitemmän päivän ja kuoli vasta 70-luvun alkupuolella.  Hän asui omistamassaan kerrostaloasunnossa Pohjolankadulla.   Eräänä aamuna hänet löydettiin sohvalta, oli asettunut "huokasemaan" ja nukkunut pois.  Hieno lähtö, ns. seisovilta jaloilta, pää kirkkaana, loppuun asti töitä tehden - kuolinsyyksi voisi sanoa esimerkiksi kuusen istutuksen ja siitä aiheutuneen kiukun, laiskat pojat kun eivät sitä tehneet.
Perukirjoitusta tehtiin, ja asunnon osakekirjoja ei ollut sitten ei missään. Eikä niitä tähän päivään mennessä ole löytynyt, oli aikamoinen selvitystyö ennen kuin peruja jaettiin.  Oli tarkka mummo, oli oikeasti, ja kaiken pani varmasti talteen, monasti liiankin hyvin...

Ja jotakin puuttui, totta kai, myös äitini peruja selviessä.  Hän oli kyllä jo eläessään jaot tehnyt.  Ihan pikku juttuja jäi. Missä esimerkiksi on pankin tallelokeron avain?
Avainta ei löytynyt, lokero porattiin kalliisti auki ja olihan siellä makaamassa unohdettuna aika pinkka vanhoja SYP:n osakkeita, jotka oli kiireesti muutettava uusiksi viime tingassa ja päivän kurssiin.

Äiti unohti kertoa, että suvulla oli osuus eräässä yhteismetsässä Toivakassa.  Samoin hän oli perinyt osakkuuden tätinsä mökkitonttiin.  Osuudet olivat luokkaa 1/32, eli kun ne jakautuivat vielä 8:aan, oikeaa taloudellista merkitystä ei ollut kellekään - mutta kun näitä ei perukirjassa osattu ilmoittaa, verottajan kanssa olikin sitten hankalaa ja myynti vielä hankalampaa.

Hyvällä tiellä olen itsekin.  Ei ole työkalua, joka ei häviäisi sillä hetkellä kun keskeytän työni ja poistun vaikka sekunniksi työmaalta.  Erityisesti muistelen aikaa, jolloin tein kotona ns. perusparannusta kesinä -85, -86 ja -87.  Kun vaikkapa puhelin soi, menin tietenkin vastaamaan.  Työkalu lähti tietysti mukaan - minne?  Useimmiten se oli jossakin aivan luontevassa paikassa jossakin työpisteen ja puhelimen välillä, mutta ei suinkaan aina.

Sama peli jatkuu yhä.  Kun oman työn keskeyttää ja lähtee vaikka nostamaan jotakin Ritvan avuksi, työkalu, isokin, on varmasti saman tien hukassa!
Ajatus on työssä, on vuorenvarma, että se porakone tms.on ihan siinä työpisteen lähellä.  Mutta ei se lattialla ole, se on esimerkiksi kiivennyt repun päälle hyllylle, kulkenut muutaman metrin mukana ulkopöydälle,  jäänyt työhanskojen alle tai kulkenut mukana vaikka sille penkille, jota piti mennä nostamaan.  Lienen maailman taitavin tavaran näin hukkaava?  Työajasta menee paljon hukkaan työkaluja etsiessä.

Kun on uppotunut johonkin hommaan täysin, on melko turhauttavaa keskeyttää työ ja lähteä hakemaan puuttuvaa työkalua.  Vielä ärsyttävämpää on katkaista työ, katkaista ajatus toisen ihmisen juuri sillä hetkellä tärkeän tehtävän takia.  Mitä olinkaan tekemässä?  Monasti alkaakin nyhrätä toista asiaa, ja se alkuperäinen homma on muutamaa viimeistä sahanvetoa ja ruuvia vaille valmis pitkään.

Oma arkistointini on menetelmä "Kasa".  Kaaoksen keskeltä on kaikki löytynyt.  Ongelma tulee, kun vähän siivoaa, siis siivoa tarpeeksi tai ei yhtään!  Joko mapitat, riippukansioit tai sitten annat olla.
Onneksi olen naimisissa organisaattorin kanssa.  Tosin itse ei sitten tiedä paikoista mitään, mutta ainahan voi kysyä.
Suurempi onni on kuitenkin se, että ei ole liian paljon hukattavaa.

Tavaraa on.  Nyt juuri olemme saaneet valmiiksi pihavajan ja kaaos pihalta on poistunut ja kuurikin on avartunut käyttökelpoiseksi. Tästä seuraa luonnollisesti, että vähään aikaan ei mitään löydä?
Samoinhan käy usein, kun vuosia paikkaansa totutelleet astiat, pikkuesineet, vaatteet ykskaks pitääkin siirtää toiseen paikkaan, kaikki häviää, vaikka paikka kuinka minulle näytettäisiin.  Näin pieni on asia: kun avainnippuni (2 kpl) roikkuvat magneeteissa alarivissä, en niitä löydä, jos ne ovat 10 sentin päässä ylärivissä, siihen ne eivät kuulu.  Tai eteisen pöydällä ihan metrin päässä.

Kysypä jotakin tavaraa!  Hyvin tiedät, että se todennäköisesti on omilla jäljilläsi.  Hyvin tiedät, että johonkin keskittynyt kaverisi ei oikeastaan viitsi ajatellakaan, missä tavarasi voisi olla, vaan sanoo aika tylysti jotakin ja jatkaa keskittymistään.  Mutta erittäin usein tavaran paikka onkin tällä kertaa eri kuin viime kerralla ja se on kuin onkin siivottu pois.

Metsä on myynnissä, jotakin kuuluu elokuun puolivälissä.  Se taitaa olla viimeinen suvulle hankala asia, joka minulta jäisi.  Eipä jää!

Kotona tykkiläisenä

                                                  Sireenit ovat olennainen osa Tykkiä

OY Kaukas AB  (ja Paraisten Kalkkivuori OY, Chymos) tarvitsi työvoimaa.
Muutto lähelle tehdasta oli edessä. Kortteerimieheksi siis, mutta kun akottui, piti saada isompaa tilaa, oma tupa, oma lupa.

Kaupungin eteläpuolella oli hyvää kangasmaata, pari isoa maanomistajaa  (tunnetuimmat lienevät Reijola ja Ruotsi) oli halukas vuokraamaan rakennusmaata, saivatpa jotkut jopa ostaa omaakin maata.  Lappeella kun oltiin, kaava ei rajoittanut ja rakennusvalvontakin oli olematonta.

Tykki syntyi tarpeesta.   Vähäväkiset ihmiset tekivät koteja itselleen, perheelleen.  Tehtiin miten tehtiin, niistä tarpeista, joihin varaa oli.  Talon jonakin kivijalkana saattoi olla kanto, seinälaudat ehkä olivat sahan tasauspätkiä, pelti katolla saattoi  olla tynnyristä aukaistua ja oiottua.  Kadut syntyivät siihen, mistä kuljettiin, katuja ei perustettu eikä kunnallistekniikka kahlinnut.

Pienissä mökeissä oli isäntäperheen lisäksi vuokralaisia ja tilapäisiä yöpyjiä.  Tässä nykyisessä kotitalossani oli kolmessa huoneessa ja keittiössä kolme asuntoa ja tarina kertoi, että tien toisella puolella olleen sirkuksen väki kulki keittiön ikkunastakin kortteeriinsa tähän taloon.  Ahdasta oli.

Pihat muodostuivat suljetuiksi pihapiireiksi, kun rakennukset reunustivat tontteja (tiloja, meidänkin maapohjamme 511,7 neliömetriä oli Kankaalan tila ja siihen liitetty määräala.).
Oli ulkovessoja, liitereitä, vajoja, mutta myös tilaa possulle, kanoille, jopa lehmille.  Kasvimaa piti pienelle pihalle myös saada mahtumaan. Kaivot olivat usein talojen yhteiskäytössä.

Kaupunkiin alue liitettiin 1922, mikä tarkoitti jonkinlaisen kaavan syntymistä olemassaolevan pohjalta.  Kadut oikein suunniteltiin ja uutta rakentamista ohjattiin.  Mutta edelleen talot saivat sijoittua kadun varteen, ei neljän metrin päähän kadusta.  Kunnallistekniikka pani rakentamaan ja perustamaan katuja ja jopa katuvaloja alkoi ilmestyä.
Mutta jokainen uusi kaava on halunnut säilyttää jotakin Tykin omaleimaisuudesta, hyvä niin, vaikka aina uusi aika on toki myös nakertanut sitä ja uudet kaavat ovat teknistäneet ja muuttaneet ilmettä rajustikin.

Täällä pitää olla harjakatto, laudoitetut seinät, säleaita tai hoidettu pensasaita.  Tykki-seura on vaatinut ja hiukan saanutkin rakennusoikeuksia pienemmiksi.  Mutta aina on poikkeuksia sallittu: miten on mahdollista, että on sekä keltaisia että harmaanvalkoisia tiilitaloja, tasakattotaloja, yhden tason omakotitaloja radan varressa, ylisuuria paritaloja ja omakotitaloja, talot pakotettu kauas kadun vierestä.
Tykin ilme ei todellakaan ole enää se, mitä opimme rakastamaan muutettuamme tänne 1977 keväällä.

Miten tällaiseen omaperäiseen miljööseen sopii esimerkiksi kortteleittain määrätty rakennusten väri?  Miksi asfalttikaduissa on reunakivet ja viherkaista reunoissa? Miksi katulamputkin ovat monella kadulla kovan teknisiä ja modernin näköisiä?  Minusta suuri osa Tykin viehätystä on juuri yksilöllisyydessä, pehmeydessä, pienessä kapinallisuudessa jopa.   Edelleen on kodikkaita pihapiirejä, suorastaan kulttuuripihoja vanhone omenapuineen, marjapensaineen, kasvimaineen, vapaasti kasvavine sireeneineen.  Pihat ovat olohuoneita.  Puuvajoja, grillikatoksia, terasseja on syntynyt tarpeeseen.  Miten saa aikaan kivan pihapiirin, jos talon sijoitus lohkaisee neljän metrin suikaleen kadun varresta ja ajotie autotalliin puolet jäljellä olevasta alasta?

Uusin kaava sallii taas rakentaa paljon vapaammin, esimerkiksi kadun reunaan.  Muutenkin kaavan henki on Tykin omaleimaisuuden ja tunnelman säilyttäminen.

----
Tämmöisen pohdinnan syynä on pihassamme juuri valmistumassa oleva pieni puutarhavaja.  Se on niin pieni, 9 neliömetriä, että ilmoitusmenettely olisi riittävä.  Mutta kun rakennusvalvonnan mielestä se ei mitenkään voisi olla kaupungissa, kun siinä on salvosnurkat, ei ainakaan kadun laidassa.
Siinähän se nyt kuitenkin on ja saa hyvinkin epäkaupunkimaista punamullan väriä pintaansa ja pieleksiin valkoista.

Peukalo keskellä

Sataa.  Syksyllä saakin sataa, mutta on varsin ikävää istahtaa märälle stulalle ja kastella hanskansa mopon selkään kiivetessä.  Peitettä hankkimaan siis!  Hyvähän se, mutta kun mopossa on takaboksi, peite ei oikein istu.  Ja on tosi ikävä käsitellä litimärkää peitettä pois ottaessa.  Ja mihin sen virität kuivumaan.
Eipä hätää.  Tuli mainoslehtinen kotiin, aivan sopuhinnalla saisin semmoisen hopeanvärisen 2,5 m x 3 m teltan .  Hain paketin, ja Mikon kanssa pystytin sen alle tunnissa.  Kyllä hörähti mopo tyytyväisenä!

Vaan eipä aikaakaan niin voipa kauhistus.  Talvi pakkasi päälle.  Ja kas, kohta mopo juuri ja juuri mahtui multasäkkien, pihakalusteiden, saavien, kaasuvehkeiden, pressujen sekaan.  Ja tuli kevättalvi, ja teltan pohjalla olikin lammikko ja oli aika kiire siirrellä tavaroita kaikenmoisille korokkeille.
No lattia piti rakentaa, piti myös ohjata vesiä pois muita reittejä.  Ja kun oli lattia, täytyi rakentaa ajoluiskakin.  Lattialaudan hukkapätkistä tein vielä toiseen pitkään reunaan isot hyllyt.
Teltta alkoi olla rakennus?

Rips!  Vetoketjun kulkijan lenkki jäi käteen.  Pihdeillä sain kuin sainkin sen paikalleen, vuodeksi.  Mutta syy ei poistunut: vaikka oli pantu hampaisiin parafiinia ja jopa vaseliinia, vetoketju takerteli aina vain enemmän ja välillä aukesi väärästä päästä sitä mukaa kuin toisesta sulkeutui.  Lopulta toinen oviaukon ketjuista ei toiminut lainkaan.  Osasinhan minä purjerenkaita laittaa, mutta kohta lopetti toinenkin vetoketju yhteistyön, enkä siihen enää renkaita laittanut, auki sai ovi liehua.
Alkoi kiinnostaa jo uuden varastotilan saaminen ja seurasimme mainontaa, ostamme heti kun sopuhintaisen pikkuvaraston löytäisimme.    Olimme ihan hiljaa, ettei teltta nöksähdä, oli se sentään kymmenen vuotta parhaansa tehnyt.

Lillavilla, malli MIkkeli.  3 x 3, höylähirttä, sievä kuin mikä.  Vain 910 euroa!  Nuohan maksavat yleensä 1500 euroa.  Kävin kaupan pihalla katsomassa mallia, oli se juuri se, millaisen olin teltan tilalle kuvitellut - mutta hintalapussa luki 1230 euroa.
Tuli komento ostaa, ja kävin tekemässä kaupat, ja todellakin kohtuupienillä neuvotteluilla hinta oli sitten se 910, ei 1230 euroa, tarvittiin vain palvelumyyjän ja hänen esimiehensä neuvottelua välillä.
Esitteessä oli vikahinta, mutta se olisi voimassa elokuuhun asti, pitäähän lupauksiin sitoutua.
No, nyt jo on mökin hinta kaupan pihalla 1290 euroa, mutta jos esitteen kanssa kysyt halvemmalla, pakkohan on suostua?

Vaja painoi 750 kiloa, ei siis tullut takakontissa, ei peräkärrissä.  Tuli valtavalla kuorma-autolla.  Ammattityö oli kaunista katsoa taas kerran.  Auto ei turmellut nurmikoita, nosturi ei hipaissutkaan räystäskoteloa, vaikka sen taive kulki juuri viiden sentin päässä, paketti saatin kurkotettua kauas solaan niin, että autokin vielä solaan mahtui pesupaikalle.

Alle kymmenen neliön rakennuksen saa rakentaa ns. Ilmoitusmenettelyllä.  Niin varmaan!
Paketti köllötti pihalla viikkosotalla, onneksi hyvin sääsuojattuna, kun sitä ilmoitusta piti niin hartaasti tehdä, vaati kaksi käyntiä rakennusvalvontavirastossa ja lisäselvityksiä palosuojauksesta ja rakennuksen sijoittelusta.  Ritva laati kaksi arkillista hyviä perusteita! Tykissä nimenomaan saa sijoittaa rakennukset niin, että syntyy suljettuja pihapiirejä, ei tarvitse esimerkiksi neljää metriä kadulle, mutta ei tätä pikkuvajaa saisi muka asettaa kadun puolelle.  Hirsisalvos ei myöskään kuulemma kuulu kaupunkirakentamiseen.  Vuosia jatkuneita virheitä ei enää toisteta.  Virasto esitti vaihtoehtoisia paikkoja, siis että purkaisimme leikkimökin tai kaataisimme omenapuut ja tuhoaisimme kukkapenkit tai pilkkoisimme oleskelualueet..
Lupa heltisi aivan kummallisilla ehdoilla: paloeriste EI 30 on meistä ihan OK, niin itsekin olin ajatellut, kun paikka on lähellä seinää (280cm), mutta että salvokset, so. rakennuksen hienoin yksityiskohta, pitää koteloida nurkkalaudoilla piiloon!  Mahtaa olla hienoa, kun punamullan vieressä nurkissa on valkoiset "putket"!

Kylläpä nuo salvokset ovat häiritsevän maalaismaiset...

Nyt on rakennus harjakorkeudessa, on lattiakin lyöty ja pariovet paikallaan.  Tänään laittelen kattohuopaa, reunapellit ovat jo paikoillaan.   Ajoluiska  pitää laatia ja kaksinkertainen gyproc laittaa sisälle kahteen seinään, maalailla, rakentaa siistejä hyllyjä.  Voi olla, että niitä koteloita ei ihan heti ehdi rakentaa nurkkiin, rakennus saattaa olla keskeneräinen aika kauan...

Eiköhän tuo tuossa ole ainakin sen aikaa kuin me tässä asumme! 

Sairaslomalla

Maaliskuun loppupuolella Kevät alkoi pakata reppuaan.  Rutiinilla se kävi!  Silloin alkuun, nuorena, oli pitänyt olla lista kaikesta mukaanotettavasta, niinhän monilla ihmisilläkin, ettei esimerkiksi herää ulkomaisessa hotellissa ilman aamulääkkeitään.
Nyt homma joutui - aikansa.

Sitten aivastutti.  Aivastukset tärisyttivät koko luomakuntaa, esimerkiksi Suomessa satoi lunta ja räntää pitkin toukokuutakin.   Aina tuntui myös olevan kova tuuli.   Eikä auttanut yhtään, vaikka kaverit sanoivat "Terveydeksi!" montakin kertaa.  Ei kyllä Musta Surma tullut,  sitähän alun perin niin sanomalla torjuttiin, mutta vetämättömäksi tauti Kevään veti, ihan petipotilaaksi.  Parhaana työaikana!

Tietäähän sen, mitä seuraa, jos talvi sijaistaa kevättä.  Yöpakkasta, räntää, lunta, ihmisille pahaa mieltä, kun aina pitää olla joka kauden vaatteet naulakon tukkeina ja pitkistä kalsareistakaan ei voi luopua.  Väliin ei talvikaan kiireeltään joutanut, silloin kesä ja syksy saivat tyrkätä omia asioitaan maailmaan, pieniä lämpöisiä jaksoja ja kovia tuulia esimerkiksi.

Aika hyvin kyllä talvi osasi pakata kevään matkatavarat, siihen nähden ainakin, että se ei oikein omia talvitavaroitaankaan viime aikoina ollut muistanut ja talvista oli tullut talvikkeita.  Kun kevään pakkauslistaa ei ollut, tietenkin jotakin jäi puuttumaan.  Esimerkiksi vihreä väri unohtui, minkä kyllä ymmärtää, kun Kevät oli siirtänyt sen haalistumasta liiassa valossa ihan sinne hyllyn takaosaan, jonne talvi ei varpistamallakaan nähnyt.
Ikävintä luonnon  ja kärttyisten ihmisten kannalta oli kuitenkin, että kevät oli kaapannut lämmön omaan sairasvuoteeseensa pysyäkseen lämpimänä.

Lämpökö lienee auttanut, mutta kyllä Kevät alkoi toipua.  Kauhistuneena se katseli maailmaa, ja ensiapuna se heti laittoi lämmintä tihkusadetta sinne ja sulki yöpakkaset talven varastoon.  Ja sitten  se raotti lämpöpussia aika reilusti ja väripussia juuri sopivasti.  Ulkona alkoi kuulua poksahtelua, kun silmut aukesivat.  Kevät asettui kuuntelemaan mieliääniään, ruohojen ja kukkakasvien rapinoita niiden tunkeutuessa maanpinnan läpi.

Mutta sen verran heikko toipilas vielä oli, että välillä piti levätä.  Suomalaiset sanoivat: - Kevät keikkuen tulevi.  Säästä ja kevään etenemisestä täytyy aina marista, se on kansanluonteessa.

Ne kauniit ilmat

Kaikki lapsuuden kesät olivat aina kauniimpia.
Pääsiäiseltä alettiin jättää pitkät alusvaatteet pois ja siirryttiin kevätvaatteisiin, talvitakit tuuletettiin säilöön, talvikenkiin sullottiin sanomalehtiä sisään ja ne putsplankattiin varastoon.
Kyllä - mutta kalenteri niin käski, ei välttämättä sää niinkään.
Olihan armeijallakin karvahattu tai verikauha kalenterin mukaan, taisipa rekikelikin riippua kalenterista ja ohjesäännöstä, ei  säästä.

Ja vappuna tytöt saivat olla mekossa, polvisukissa ja sandaaleissa?  Aina?

Muisti armahtaa.  Kun vähän oikeasti rupeaa muistelemaan, alkaa ilma synkistyä ja pakkanenkin paukkua.

Meillä oli lapsuuteni aikaan tapana aloittaa mökkikausi vappuna.  Autoon lastattiin kaikki kiinni saadut lapset ja ajettiin Nuottarantaan Lemille.  Tavoite oli talon perusteellinen siivous, mutta jos mahdollista, myös maanviljelyksen aloittaminen.
Ensimmäinen mielikuva näistä retkistä on hyytävä kylmyys niin sisällä kuin ulkonakin.  Rantaan kävi lähes aina tuuli, järvi oli jäässä - jään lähtöä sai usein äitienpäivänä seuratakin, jää muodosti mahtavan putouksen Maijankiven yli.  Ja sisällä asui talven kylmä, kosteus, joka piti lämmittää pois.
Maa oli useimmiten lumessa tontin toisella laidalla, mutta ns. Muorinpelto ja tontin yläosa oli jo möngittävissä.

Erään kerran satoi niin sakeasti räntää, että ulkotyöt piti lopettaa.  Seurasi ampumakilpailu, se ainoa kerta kun oikein luvan perästä sai koskea ilmakivääriin.  Oli kaappiin unohtuneita kananmunia maalina autotallissa, jossa oli tilaa ampua, kun vene oli raahattu rantaan.  Aika äkkiä isä oppi laittamaan taustalle ja alle pahvia...

Kylmä sää, usein jopa pikkupakkanen, oli parasta, kun piti tyhjentää vessojen alustat.  Haju helpotti. Alkuvuosina oli vedettävä kamalan painavat puulaatikot kaikkien kolmen vessan alta, myöhemmin homma helpottui, kun oli saatu valtavat muovisaavit tilalle.  Toisaalta niissäkin oli omat oikkunsa, esimerkiksi kusi ei valunut mistään raosta maahan ja lasti oli painavampi ja iso jäinen möykky joskus hyvinkin hankala irrottaa.
Kaivettiin "julkinen salaoja" (äidin ilmaus) ja haudattiin lasti puutarhaan aika ylös, niin että ravinteet kyllä valuivat alarinteeseen.
Astiat piti pestä.  Kuka siihen aikaan vesistöå suojeli, sinne vain rantariitteeseen!

Kerran oli vappuna niin ankara sumu, että Luukkaansalmen sillalta ottamani maisemakuva on vain kuva kaiteesta harmaata vasten.  Ja perillä metsässä (Savisto) sain oikoa esimerkiksi luhdan yli jäätä pitkin majavanpesälle ja rantakalliot olivat huurteessa.

Usein olen vappuaamuna ollut Pusupuistossa kuuntelemassa Koppelokuoroa (Naislaulajat) ja Lauluveikkoja ja Teekkarikuoroa.  Suunnilleen joka toinen kerta on varustuksena paksu takki ollut, ja varsinkin vuoden 2007 jälkeen mopomies on kokenut puistoon mennessä niin liukkauden kuin kylmänkin.  Kaupunki on ollut vielä yhdeksältä autio ja ne harvat kulkijat ovat kulkeneet nopeasti kohti lämpöisiä sisätiloja.  Usein vappuaamuisin on tullut vettäkin koko kevään edestä.
Mutta lunta on maassa hyvin harvoin, sentään.  Nyt on.

Eräänä vappuna kokoonnuimme tuohon naapurin patiolle laulamaan työväenlauluja ja pitämään hauskaa puolueen porukalla.  Koko porukka oli paitasillaan koko ajan, oli 23 astetta lämmintä ja koivu alkoi pukata hiirenkorvaa.
Usein vappuna on oltu pikkutakkisillaan heti aamusta alkaen.
Ehkäpä ei kannattaisi kuitenkaan yleistää.  Kyllä vappu osaa tapansa näyttää, ja säitä on aina pidelty!

Hyvää huomenta, kevät

Kunnolla päälle.  Välihousut, aluspaita, paksut kengät.  Talvitakki: tuon olin ajatellut jo kuukausi sitten joutavan poistoihin.  On siinä jopa vaalitilaisuudessa tupakalla poltettu reikä, taskuja paikkailtu monesti, rähjäinen kuin mikä.  Mutta kun on aina pakkasta aamulla, kevät on pitänyt jo kauan taukoa.

Niin kylmä on, että en edes mopolla viitsi lähteä.  Mukavuus valitsee auton.  Nähdään pian! Matkalla Pappilanniemeen kohtaan peräti yhden auton, sekin on bussi.  Olisiko selitys lauantaiaamussa ja kellossa, ei ihan kuuttakaan ole vielä.

Tulen parkkipaikalle.  Ja kevät alkaa heti mainostaa.  Isoja valkomahaisia mustakaulahanhia lentää komeana aurana etelään.  Kanukkeja.  Huuto on kova.  Ja kun lukitsen auton, jolkottaa kettu pururataa pitkin parkkipaikalle, ei välitä minusta yhtään.  Se hakeutuu hyvintuntemansa verkkoaidan reiän kohdalle ja juoksee ratapihan puolelle.  Jotain aika isoa sillä on suussaan, herkkua kenties pesälle.

En lähde pururadalle, kävelen sata metriä tietä ja nousen lähes olematonta polkua kalliolle.  Rinteessä sinivuokot heräilevät, huomenta vain.  Kunnolla ne ovat pystyssä vain aurinkoläikissä, yritän heitä kuvatakin iPhonella, mutta kuvat "palavat" liiassa valossa.  Mäellä on katajanäyttely, on suoraa, on väärää.  Ja maisema lossirannan suuntaan ja salmelle on vähän erilainen taas kuin jokapäiväisellä reitillä.

Seuraavalla kalliolla on parin viikon päästä komeaa hiirenporrasta rinteellään.  Laella taas on kalliokieloja ja ennen oli keto-orvokkeja, mutta niitä ei ole pariin vuoteen näkynyt.  Polku on jyrkkä ja liukas karikkeesta.  Kävelen upealle rantakalliolle uimarannan viereen. 
Maisemaa ei todellakaan komista voimalinjan mahtava teräspylväs.  Vesi on niin alhaalla, että uusia kiviä näkyy, ja rannan silokallio antaisi aihetta tutkia tarkemminkin.  Alas en kuitenkaan mene, sillä haluan herrasorsan jatkavan rauhassa sukimistaan.  Uimarannan lahdella ui komea isokoskelopari ja kalalokkeja päivystää omilla kivillään.  Toinen väittää olevansa Kaija, ainakin se huutaa nimeään monta kertaa ja lähtee.  Toinen torkkuu.

Rantapolulla taas kiittelee kenkävalintaa.  Kunnon maastokenkä ei kastu ja pohja ei ole liukas.  Tässä on kohta suo-orvokkeja.  Nousen pururadalle polun vierestä, sillä siinä on kaunis kallio, joka vielä pari viikkoa siten oli peilijäässä ja mahdoton paikka.

Kuntoradan ja polun risteyksessä on isotalvikin lehtiä ja mattona vuokkoja.  Kävelen polkua laakson reunaa ja ihmettelen, mikä sanoo lehdossa monta kertaa: - HUH!  Pöllö?  Linnunlaulu on lähinnä peipposkuoroa, mutta jopa kuului uunilintukin!  Tikat eivät päristä lainkaan, ahkeraa koputusta sen sijaan kuuluu joka puolella.  Polun varrella on paljon näsiöitä, mutta niiden kukat ovat aina vaan puoliavoimina, kevät on pysähtynyt.

Tulen pururadalle taas.  Notkossa ei vielä ole vilahdustakaan rentukoista tai kortteista.  Nousen, ja sinivuokot peittävät vasemman reunan.  Miksiköhän tästä ei ole polkua pitkin laakson reunaa: toivottavasti syy on, että halutaan antaa linnuille enemmän tilaa ja rauhaa lehdossa.  Jatkan niemen alkuperäiselle kuntoradalle, joka on nykyisin aika harvojen tuntema salapolku.

Tikkojen naputusta on joka puolella.  Sepelkyyhky uu-uttaa kallioisessa niemessä parin sadan metrin päässä.  Peipposia on valtavasti: mitenkään tuommoinen määrä ei mahdu pesimään täälläkään, varmaan osa on pysähtynyt ja lähtee eteenpäin kevään mukana.
Ihmettelen, kuinka moni puu kantaa pahkataakkaa tai useitakin kääpiä.  Leo löysi täältä pienempänä kääpäkerrostalonkin.  Pökkelöt kuoriutuvat vähitellen, tuohi on kuin sanomalehtipaperia.
Katajat voimistelevat kuka missäkin asennossa.  Polulle kaatunut jättipuu on saanut nastakengistä naarmuja - olen näköjään ennenkin tästä mennyt.  Vuokkoja kasvaa paljon, jonkin verran polullakin saa varoa tallaamasta.  Nyt on jo sen verran lämmintä ja valoa, että varret alkavat suoristua ja kukka katsella aurinkoa.

Nousen kalliolle katsomaan, olisiko laakso punainen. Kyllähän se: siinä on jotakin kummallista pajua tiheikkönä.  Mutta mikä liikkuu pajujen keskellä?  Kettu.  Matkaa on ehkä 50 metriä, mutta aina välillä vilahtaa kaveri. Nenä tarkkana.  Yritän kuvatakin, mutta eipä juuri mitään erotu pajuilta.  Mutta sepä nouseekin kalliolle, juuri sinne, missä olen.  Olen hievahtamatta, en edes voi zoomata.  Siinä kettuherra kävelee viiden metrin päästä ohi kaikessa rauhassa. Hän jatkaa kettujen salaperäisiin hommiin, minä polkua eteenpäin.  Kuntotelineiden luona pitää vielä katsella sinivuokkoja ja varoa astumasta niille.  Ja sitten jo onkin vain pieni alamäki autolle.

Matkaa taisi tulla alle kilometri?  Mutta aikaa meni melkein tasan kaksi tuntia.  Ja joka hetki ilman stressiä.

Sanoista teoiksi

Vaalit on käyty.
Uudella valtuutetulla on iso urakka edessä.  Opi työtavat, opi vaikutuskanavat, verkostoidu.  Tuo ajatuksesi esiin niin ryhmässäsi kuin valtuustosalissa.
Ja samaan aikaan jarruta?  Varsa ei muka saisi potkia yli aisan, muna ei saisi muka olla viisaampi kuin kana.  Omat eivät hyväksy liian nokkelaa ainakaan Lappeenrannassa!

Ole ahkera ja ota selvää.  Joka ikinen kaupungin virkamies on velvollinen antamaan tietoa ja materiaalia.  Saat tutustua kohteisiin ilman muuta, vierailla laitoksissa, haastatella ihmisiä.  Ongelma taitaa kuitenkin olla siinä, että et edes tiedä, mitä kysyä.  Moni päätös vaatii jopa lainsäädännön tuntemusta.
Jos olet ison ryhmän jäsen, voit tietyllä tavalla erikoistua omiin vahvoihin alueisiisi, mutta valtuustohan ei päätä vain niistä.  Sinun pitää saada relevanttia ja oikeaa tietoa ihan kaikesta päätettäväksi tulevasta.  Voithan tietysti toimia niin kuin isot pojat sanovat ja kannattaa ja äänestää ryhmäkurin mukaan, oikeastaan olla vain keulakuvien tukijäsen.  Etköhän kuitenkin halua päättäjänä olla myös itse valitsemassa, mistä päätetään, et vain odota, mitä listalla ensi kerralla on.
Sykronisoi asiasi myös esimerkiksi puolueesi ohjelmaan, jos kerran puolueen mandaattia käytät?

Pienessä ryhmässä on itse jaksettava ja osattava kysyä tieto itse, päätökseen ei ole ryhmän tukea.  Omiin aloitteisiisi on haettava kannattaja, jotta asiasi edes tulisi käsittelyyn.  Sinun on oltava tuplasti parempi ja ahkerampi kuin suuren ryhmän jäsen.

Yksin tai pienessä ryhmässä sinut helposti jyrätään kaikessa demokratian nimissä, jos et osaa peliä - kuinka osaisit?  Esimerkiksi lautakuntiin tai muihin luottamustoimiin valittaessa yllättäen paikkoja on vain isoille.  Tai kuinka ollakaan, saatte sen viimeisen paikan, ja siihenkin liittyy esimerkiksi sukupuolikiintiöllä tehtyä kiusaa.  Pieni ryhmä jää joka kunnassa ilman kuntien yhteisten elinten edustusta.

Jos teet vaikka kuinka järkeviä aloitteita, pienen ryhmän edustaja ei saa juuri julkisuutta.  Tärkeämpää lehtikuvassa on kaksi isojen keulakuvaa  vaikka kahvilla kuin sinä tekemässä perustavanlaatuista esitystä.

Yllättäen huomaat luvanneesi vaikka mitä, niin ainakin julkisuus puhuu.  Kun olet vaalikoneessa valinnut sen vaihtoehdon, joka oli lähinnä mielipidettäsi, olet muka luvannut.  Kun olet vaatinut jollekin ryhmälle oikeuksia, olet muka luvannut.  Kun olet vaalitilaisuudessa kannattanut jotakin asiaa, olet siis luvannut senkin.  Vaikka miten olet ainoastaan luvannut tukea tai pyrkiä toimimaan tiettyyn suuntaan, verenhimoinen vaalikarja vaatii tapahtumia.
Mikä on oikeastaan yhden ja ainoan puolueensa valtuutetun mahdollisuus saada asioita läpi.  Yksin ei mikään!  Siis yhteistyötä muiden kanssa - mikä ei tarkoita aatteensa huoraamista eli lehmänkauppoja.

Hirmuinen vaiva.  Kokouspalkkiot eivät mitenkään kata matkakulujasi, puhelinkulujasi ym, jos työsi kunnolla ja oikein teet.  Lisäksi olet koko ajan julkisena sylkykuppina.  Olet kenties sijoittanut vaaleihin aika paljon, kun puolueella ei ole mitä jakaa, ei omaa lehdistöä ilmoittaa, ei isojen firmojen tukea.
Kunnioitan syvästi sitä, joka uskalsi taas kerran asettua ehdolle.  Harmi, että ei ollut varaa ämpäreihin, kuivamustekyniin, ilmaiseen makkaraan, eikä niitä tukijoukkojakaan kuin pari kaveria.

Ensi tammikuussa valitsemme presidentin.  Mutta samalla on maakuntavaalit: siinäpä se asiantuntevuus vasta vaaditaankin.  Vielähän oman kaupungin sote-ympyrät jotenkin ehtisi omaksua, mutta hankipa tietoa kaikista kunnista.  Ja hanki aluksi tietoa itse sotesta, siitä kun ei edes hallitus taida kaikkea tietää!

Kukka rohkealle!  Kukintansa alussa...