Katsojan silmässä

Mikä on kaunein kukka? Rajataan vähän, Suomen luonnossa esiintyvä kukkiva kasvi?

Tunnen suurta kiusausta kaivella muistin lokeroista niitä harvinaisuuksia. Harva on niitä nähnyt, harva voisi siis väittää vastaan. Eikä kauan tarvitse miettiä, kun löytyykin todella kaunista, oma maakuntakukkamme kangasvuokko. Tai imikkä. Karjalanruusunkin olen löytänyt, se tuhoutui samalla kuin paras tietämäni kangasvuokkoesiintymäkin teollisuusrakennusten alle.

Todella arkinenkin on kaunis. Mitä vikaa on esimerkiksi kukkia täynnään olevassa tuomessa?
Liian vahva tuoksu - rajoittaako se kauneutta?

Usein on niin, että vähän on kaunista. Yksivärisyys ei häpeä lainkaan kirjavan joukossa.
Esimerkiksi metsätähti on kaunis, sen lehdet muodostavat toisen tähden. Se on todella tähti, tuikkii esimerkiksi kuusikon hämärässä. Mutta se on hento, ei kestä maljakossa - ei siis kaunis? Rentukkakaan ei kelpaa samasta syystä, lisäksi ainakaan minusta sen tuoksu ei miellytä. Sitä paitsi, rentukka on ehkä paremminkin komea kuin kaunis. Komeita ovat mielestäni myös esimerkiksi tulikukat ja iirikset. Moninkertaista tähtirakennetta löytyy myös esimerkiksi mataroiden lehtikerroksista. Ahaa, tarkkailepa siis muutakin kuin vain kukkaa tai kukintoa!

Useaan kukkaan liittyy jokin muisto, opittu asia, mielleyhtymä, joka osaltaan sitä rumentaa tai kaunistaa. Ei nokkonen ole ruma, saati horsma. Yleisyys tai arkisuus ei oikeastaan rumenna, estää vain näkemästä. Myrkyllisyys on paha juttu, allergian aiheuttaminen samoin. Kukka, jota lapsena keräsit maljakkoon, on tietenkin kaunis yhä. Kissankäpälä tuo oikeasti mieleen kissantassut. Kielo on Suomen kansalliskukka, siis kaunis, vaikka onkin myrkyllinen ja ainakin täällä liioittelevan runsas. Voiko hyvältä tuoksuva olla ruma? Näsiä on äitienpäiväkukka, sinivuokko kevään airut.

Useita kukkia täytyy alentua katsomaan läheltä, ennen kuin koko kauneuden huomaa. Silmäruoho on tyypillinen esimerkki: voi sitä hienon hienojen yksityiskohtien määrää, voi sitä pikkutarkkaa väritystä muka mitättömässä valkoisessa kukassa.

Tieto lisää näkemistä, kun osaa etsiä yksityiskohtia? kauneus ei siis olekaan vain näkemistä? Tieto antaa kuvan esimerkiksi kasvin muista vaiheista kuin kukinnasta. Huikean hienoja ovat esimerkiksi tulikukkien ja ohdakkeiden lehtiruusukkeet. Voikukan karvapallo on aika hieno myös, mutta esimerkiksi horsman ihoon tarttuva "pumpuli" vattupusikossa ei riemastuta, ei myöskään pajun kauniin hedekukan muuttuminen ikäväksi roskaksi.

Kolme kukkaa on aika vahvoilla kauneimmaksi. Kangasvuokko sisältää myös ihania muistikuvia omasta lapsuudestani sekä oppilaistani. Keto-orvokki, se trikolor, on ihan sellaisenaan huippua, mutta siihenkin liittyy mustoja kivoista luontokokemuksista.
Lumme taas tuo raukean kesäpäivän, veneen lipumisen, kivan seurueen mieleen.

Olen minä sen verran avara, että saat ihan itse päättää omasi.

Mistä tuntee kesän?

Sinivuokko, pajut, näsiä, kevätpiippo, valkovuokko, korvasieni, koivu,leskenlehti, kangasvuokko - joko tuli rajan ylitys keväästä kesään? Otetaan lisää: käenrieska, ketunleipä, rentukka, voikukka. No niillä huituvilla on kesän jo pakko olla, ja kun tuomi ja kielo kukkivat, luonto on jo selvästi kesämekossa.

Mitäs Markku? Aamupakkanen muuttuu aamukoleudeksi, yhä tarvitaan mopoillessa välihousutkin, paksut hanskat, kunnon takki. Jalkineiksi ei edes päivällä osaa vielä etsiä merreleitä ja reikäkenkiä, vaan jyrää menemään mustilla puolikengillä. Kosto tulee syksyllä, silloin taas ei osaa luopua sporttisandaaleista. On näköjään koululaisillakin vaikeaa, aamulla ei ole tarpeeksi päällä ja iltapäivällä on liikaa.

Varma kesän merkki ovat rullaluistimet. Mutta se on aamuilulaji minulle, eikä tänä aamunakaan ollut kuin se seitsemän astetta. Kun aamukahville voi ja haluaa mennä pihaan, on kesä. Harmikseni kahviseurani, naapurin kissat, eivät enää liikuskele täällä, muuttivat isäntäperheen mukana.
Kesää tarkoittaisi myös, että tammen tai omppupuun alla on kiva lueskella.

Ahaa! Kesä pitää tehdä. Ainakaan lukemaan ei ehdi, ennen kuin piha on kunnossa, istutukset suurin piirtein tehty, nurmikko lujaa ja kantavaa. Viikonloppuna siis kesä joutuu ison askelen, kun pikkumiehet tulevat vaarin apulaisiksi. Ainakin orvokkilaatikko on yhdessä saatava tuoksumaan, sillä tokihan miehillä pitää olla kasteltavaa.

Turhaa pohdiskelua tämä on sikäli, että elimistö on vielä koulurytmissä. Kesä alkaa kevätjuhlasta ja lakkiaisista, pulinat pois!

Orrainpolulla

Aamu. Kosteus leijaa yön jäljiltä ohuena utuna. Polku on liukas, juurakot ja kivet märkiä. Alaspäin varoen siis, keppi on tarpeen ja vakiintunut kaveri retkellä.
Pitkospuilla pitää astua kuin jäällä, koko pohjalla, talvikävelyä - silti lipsahtelee ja paikoin kaltevassa vie syrjään. Paita kastuu, ilma on lämpimän kostea.

Kaksi miestä metsässä. Iso teippirulla mukana nousemme mäelle: mahtava maisema Kuolimolle, Luotolahdelle, Luotolahden kapialle. Kallioita, kapeikkoa, kilometreittäin parikymmenmetristä väylää kuin jokikanjonia. Tuo pitää joskus kokea veneellä tai kanootilla.

Kalliolta on 45 metriä suoraa pudotusta Kuolimoon. Eikä jyrkänteen reunan jäkälääkään tarvitse yhden elämyksen nimissä tuhota. Siis merkintäteippi käyttöön: tästä et yli saa mennä!

250 lasta lastautuu samoihin aikoihin busseihin. Eväät reppuihin ja matka Orraintaipaleelle alkaa. Tie on kelirikkoinen Partakoskelta eteenpäin, läpi sentään päästään. Yksi busseista purkaa kuormansa Onkilammen hienolle laavulle, muut jäävät Orrainpolun normaalille parkkipaikalle.
Luokat hajoavat kukin reiteilleen, ikäluokan mukaan on matkoja suunniteltu. Kaikki kuitenkin päätyvät ajallaan laavulle. Laavulla otetaan Koulukuva!

Samaan aikaan miehet kalliolta vaeltavat laavulle. Tulet tehdään, otetaan huikat mustikkamehua. Paikka on uskomattoman kaunis: vastapäätä on Sorvasaari ja kapea, karikkoinen salmi. Kapeikko vasemmalla, vuori näkyy kilometrin päässä, oikealla lahti laajenee hiukan, kuin pikkujärvi siintää sieltä päin.
Kosteus viipyilee, mutta tuli kuivaa nahkeat kamppeet. Tulistellaan, höpötellään, muistellaan lukuisia entisiä yhteisiä reissuja. On mitä muistella, Vesan kanssa.

Toinen lähtee pienimpiä tulokkaita vastaan. Minä jään laavuisännäksi, tulivahdiksi. Kilkuttelen halkoja ja pidän kynsitulia yllä, otan alueelta valokuvia.

Valokuvaaja pöllähtää paikalle. Katsellaan kuvakulmia, mittaillaan valoja. Olen koekaniini monessa kuvassa... Kuvaaja käy vuorella toteamassa, että taivaan kirkkaus - vaikka on pilvipouta - polttaisi kuvat puhki, ja päättää ottaa kuvat laavulla.

Pieni moottorivene lähestyy. Veneilijä sammuttaa koneen ja kolisee airoineen luonnon hiljaisuutta puhki. Hän lähtee kiertämään poluille, aikoo kiertää koko lenkin. Samaan aikaan kahahtaa polku ja kaveri isoine kahvitermoksineen ja eväineen palaa linja-autoilta suorinta tietä, suoraan metsän läpi. Kahvitellaan - juuri sopivasti saamme kupit tyhjäksi, kun saapuu paikalle ensimmäinen luokka, evästelemään, kuvattavaksi.

Luokkia saapuu, väliin ruuhkaksi asti. Lapset ovat uskomattomia. Pienellä pyynnöllä siirrytään tulen ääreltä pois ja lasketaan aina uusi luokka kuvattavaksi. Roskaa ei juuri synny, kaikki tuntuvat jaksavan vielä jatkaa matkaa. Opet saavat kahvinsa. Paikkaa kuvataan.

Normaaliporukka ei osaa olla hiljaa metsässä. Mutta äsken pitkälle polulle vaeltamaan lähtenyt nainen yllätetään vuorella. Kolmas luokka nousi vuorelle niin hiljaa, että nainen havaitsi heidät vasta säpsähtämällä!

Luokat kootaan ja matka jatkuu kohti busseja. Jäämme siivoamaan jälkiä: ei juuri mitään! Ainoita roskia ovat mehutetrojen pillipussit, ohuen ohuet muovipalat, joita saan saaliiksi parikymmentä.
Ja minkä tälle voi: kangasturve alueella on paikoin mustana murana.

Otanpa vielä kupin kahvia. Ja sitten oikaisemme metsän läpi suoraan autolle - eipä tarvinnut merkintäteippejä käydä hakemassa pois, kutosten ope hoiti homman puolestamme. Yhytämme vaeltajat tienristillä: hyppään autosta ja kävelen ekalaisten kanssa linja-autoille sen viimeisen puoli kilometriä. Kyllä oli huutomerkkejä ilmassa, kyllä oli vieläkin jaksua ja intopuhkua!

Vessajono vähän jarrutti bussien lähtöä. Mutta sinne menivät!
Me kaverin kanssa käymme vielä katsomassa työkaverin piilopirttiä. Savotta oli menossa, mutta eniten kolautti saunarantaan tehty majavanpesä, kaadetut haavat ja rantapenkkaan kaiverretut onkalot.

Ja kotiin, kiitollisena uljaasta päivästä. On minulla upea koulu, upea yhteisö. Sää suosi niin kuvaajaa kuin vaeltajiakin, pilvipouta on parempi kuin kuuma päivä.

Ja mikä paikka!

Pitäisi

Kaikessa päätöksenteossa konditionaali on ehdottomasti ja peruuttamattomasti lopetettava.
Konditionaali, esimerkiksi sanonnoissa tulisi, pitäisi, täytyisi, mahdollistaisi tarkoittaa kaiketi sitä, että päättäjä tietää, mitä pitää tehdä, mutta ei uskalla sitä oikeasti vaatia. Nahkapäätös, kaikki ovat tyytyväisiä, mitään ei tarvitse tehdä. Ihan yhtä pätevää kuin kirjataan ylös, tavoitellaan, pyritään. Kannattajat ovat tyytyväisiä, tuo se tietää, mitä pitää tehdä!

Pitäisi mennä siilaamaan komposti ja sekoittamaan mullaksi, tasoittelemaan nurmikkoa. Pitäisi ladata mullalla kukkalaatikot, kukkapenkki ja riippuvat puutarhat kesän tulla pihaan. Menenkin, jahka...

Pitäisi nostaa pihapolun kivet kaksi- kolme senttiä ylemmäs, ettei vesi seiso polulla. Mutta ensin pitäisi vohkia hyvää hiekkaa kivien alle. Kova homma, ihan pari ämpärillistä... (Pienin tilattava yksikkö esim. KTK:lta on puoli kuutiota, mihin se mahtuu?)

Pitäisi maalata ruosteenestomaalilla lasten kola, mutta varsinkin kottikärryt. Pienet apulaiset tulevat taas parin viikon päästä, ja kukas sitä nyt miesten töitä ilman asianmukaisia varusteita voi tehdä.
Maalaan, kunhan...

Laillisia syitä vetkuttaa on tietysti kylmä ilma aamulla, kosteus estämässä maalaamista ja ankarat työponnistukset muualla, so. ihan yksi päivä viime viikollakin ja tällä viikolla toinen.

Jotenkin on väärin lähteä pihatöihin, ennen kuin on juonut aamukahvit Ritvan kanssa, ja sittenhän pihalle asti ehtiikin vasta kymmenen jälkeen. Metsään ja suolle toki ehtii vaikka aamuviideltä, sehän on eri juttu.

Kummallisesti se kesä väkisin aina on pihaan tullut, vaikka pitäisi-asioita on joka kevät samaan tapaan venytetty. Maistuu kylmä juoma ja hyvä kirja tammen varjossa. Ja aikaa on.

Terroristi?

Terroristi haki mahdollisimman suurta julkisuutta, siksi Bostonissa pamahti paikassa, missä oli televisiokameroita, juoksijoita, katsojia.

Mitä ideaa on yhä jakaa tätä julkisuutta, jatkaa tiedottamista, pitää pitkiä keskusteluja ja pohdintoja?
Terroristi hykertelee, julkisuus kasvaa potensseissa.

Toinen asia, jota en ymmärrä, on antaa seuraavalle selkeät toimintaohjeet. Siis: mene paikkaan, jossa on paljon väkeä koolla, missä on televisio jo valmiiksi paikalla. Anna toisen pommin räjähtää pienellä viiveellä: mikään ei masenna enemmän kuin se, että luulit selviytyneesi ja taas pamahtaa...

Jopa pommintekoon suorastaan kehotetaan. Muista laittaa mukaan roinaa, joka lentää kauas ja haavoittaa mahdollisimman monia. Sitä saa rautakaupasta, laakerit ja naulat ovat hyviä. Ja painekattila on hyvä kuori, voit suunnata räjähdystä, ja hitaita räjähteitä saa puutarhamyymälöistä, netistä saat ohjeet räjähteen tekemiseksi.

Isku on paha, Lisäksi se osui kansalliseen juhlapäivään, mutta vielä vakavampaa oli, että se osui hyvin kansainväliseen tapahtumaan, siis kaikkiin maailman maihin - muslimit mukaan luettuna. Ja isku tehtiin USA:ssa, länsimaassa. Selittäähän tämä osaltaan julkisuutta - samaan aikaan räjähde Bagdadissa surmasi sata, mutta kuka kuuli siitä?

Mikä on terroristi? Klassiset terroristit pyrkivät sekasortoon, anarkiaan, kauhuun, yhä tiukempaan kontrolliin ja poliisi- sekä viranomaisyhteiskuntaan. Tämä olisi lisännyt kansansalaisvapauksien vaatimista, liikehdintää, viranomaisten vastustamista, mielenosoituksia, mikä olisi yhä lisännyt kontrollia. Kierre!
Osa terroristeista taas on oikeastaan kieroutuneita vapaustaistelijoita. Sotilaallinen voima ei riitä, tehdään aluksi iskuja vihollista vastaan, mutta laajennetaan toiminta ajatukseen "kukaan muu ei ole turvassa". Ja sitten ovat fanaatikot, olkoon kyse uskosta tai politiikasta. Ja sitten ovat ne, joilla ei oikeastaan ole mitään järjellistä syytä, mutta pitää pamauttaa, kun kerran osaa.

Jotakin vikaa täytyy olla maassa/maailmassa, jos muuta keinoa edistää asemaansa ei ole kuin terrorismi.
Voisin kuvitella, että tasa-arvo ihmisryhmien, aatteiden välillä olisi avain, toisen kuuleminen, yhdessä sopiminen. Nyt sen sijaan keskitytään eniten kontrolliin, rajoituksiin, kieltoihin, kostoiskuihin, jopa valtioterrorismiin, jopa koko maailmaan erotuomarina toimimiseen.

Miksi olit Mikael Agricola, et Mikko Talonpoika?

Mikael, minkä teit!
Motiivisi tuskin olivat mitenkään ihmeelliset, tuskin halusit kieltä, jolla voisi tehdä kulttuuria, sivistystä, tiedettä. Halusit, että jokainen voisi itse lukea Raamattuaan, Jumalan sanaa puhtaana. Taivaalliset tavoitteet suorastaan!

Ansaitset silti vähintään liputuspäivän. Suurmies olet, ehkä suomalaisen identiteetin kannalta suurempikin kuin esimerkiksi Lönnrot tai Mannerheim.
Jo uskonpuhdistuksen vakiinnuttaja ja rauhanneuvottelija patsaansa ansaitsisi, mutta kansakunnan kaapin päälle sinut kyllä kirjoitetun suomen kehittäminen sinut nostaa.

Kuinka ilmaista pitkä vokaali? Kuinka ilmaista kk-geminaatta. Missä piileksii artikkeli? Ks vai x? Ja paljon muuta pohdittavaa - eikä kielitiedettä tai mallia tukena.

Myöhemmät ajat ovat osoittaneet, että Mikael ja ABC-kirja, kirkon aikaansaama lukutaitopakko, ovat olleet eräs merkittävin tekijä Suomen kansan itsetunnon, sivistyksen, jopa elintason nostajana. Kieliriidoista huolimatta: onneksi torikieli, rahvaan kieli, arkikieli sai puolustajansa ja loistavat käyttäjänsä, esimerkiksi Kiven ja Ahon ja loistavan kehittäjän Lönnrotin.

Mitä tekee tämä aika? Mielestäni kaikki kehitys ei ole suotavaa kielen kannalta: uusia sanoja tarvitaan uusien käsitteiden tullessa, uusia ilmauksia uusien viestimien myötä, mutta onko silti pakko englannistaa, lyhentää, pudottaa juuri se pois, mikä tekee suomesta suomea, erottaa kaikista muista?
Osa sijamuodoistakin on kuolemankielissä, apua!

Ainahan erilaiset ryhmät ovat pyrkineet erottautumaan kielellään. Luonnostaan on murre, mutta tahallaan on slangi, on nuorisokieli. Tietokonekielessä on vaikea keksiä suomenkielistä vastinetta selkeälle englanninkieliselle ilmaukselle. Mutta silti: suomenkieli ei saa olla se väistyvä, suomea tulee kehittää - mutta fennismit, ominaispiirteet säilyttäen, ei ehdoitta antautuen.

Ja Aalto-yliopiston väitöskirjat tehdään vain englanniksi!

Poissa kotoa Turkissa

Paksu jääpatja. Nastat tarpeen Tykissä. Rautatieasemalla jäätä ja lunta. Juna vilisee halki lumisen Suomen.

Ja lento yli nukkuvan Euroopan, pimeässä. Perillä vasta aamuyöllä - hotelli oli järjestänyt yöpalaa, loistava ele! Nukkumaan kolmelta..

Ja aamulla: mikä kontrasti! Pääskyt kaartelivat ikkunan editse, välimeri sinisenä vasemmalla, häijy vuorenrinne oikealla. Lyhythihaisten paitojen aika alkoi.

Aamiaiselle. Miljoona sorttia vihanneksia, juustoja, leipiä. Valtava sali, meteli korviin koskeva, ruoka haettava ja etsittävä itse, "juostava pitkin pöytiä" sanoi opas. Löytyi: kun periaate on, että kaikkea pitää maistaa, ähkyn saa helposti, vaikka jokin tuttu laji jäisi kokeilemattakin. Infotilaisuus, VIP-paketin ostoon: hotellit viikon aikana olisivat useimmiten keskellä eimitään, muuten olisi hankala ruokailuja järjestääkään.
Ja autoon, ensimmäiset rauniot, vuoristotiet, kasvihuonemeret kokemaan.

Koska asumme Suomessa, vuoristomaisema lumihuippuineen (Taurus-vuoristo) sinänsä olisi elämys. Kolme sataa kilometriäkin meni huomaamatta. Ja perillä odotti Pamukkale, kalkkilähteet, luonnonaltaat. No tietysti myös Hierapolis, paikka, jonne kuolema ei ollut tervetullut - siis paikka, jonne tultiin sairastamaan ja siis kuolemaan. Huikeat teatterit, rakennukset, roomalaiset tiet. Illalla saunaan: on se jännää mennä uikkareissa suihkuun ja yhteissaunaan, kokea surkea ruotsalainen kiuas (vai olisiko se ollut sittenkin seinälle nostettu leivänpaahdin?), mennä tosiklooriseen veteen uimaan.



Mattoja, mattoja. Ja mattoja. Turkin valtio tukee osuuskuntia, jotka tekevät ja myyvät mattoja silkkistä, puuvillasta, villasta. Aloimme oppia kauppiaskansan tapoja: jos katsoit vähän pitempään, sait teetä, henkilökohtaisen esittelyn, eri tasoisia johtajia tekemään "special offer to you".

Takaisin Antaliaan. Sokerikakun hienostunut hotelli, tosi pieni, mutta tyylikäs huone. Ja kattolamppuja hotellihuoneessa, valoa peilin yllä ja vieressä, uskomatonta, naisen ei siis tarvitsekaan kaunistua vessan kosteudessa ja varata kylppäriä. Aika erikoiset hissit: paina 3 päästäksesi kerrokseen 4 huoneeseesi 801. Hmmm? Ja ihme ja kumma, ei tarvinnut keräillä ruokaansa, tuli pöytään!

Pergen hyvin säilyneet rauniot. Paavalia ei näkynyt uutta jumalaa julistamassa. Joka aamu sen sijaan heräsin viiden aikaan, kun minareeteista kutsuttiin (yleinen ilmaisu oli "volistiin") uskovia rukoukseen.
Timanttikeskus: pidä varasi, se special offer vaani taas, älä ole liian kiinnostunut. Selvisimme sormuksen kiillottamisella: epäilen, että sormuksesta samalla saa kivasti valokuvan, ja kohta on yllättävän samankaltainen malli myynnissä?

Nahkatakkitehdas! Upeita takkeja, erinomaista nahkaa ja työtä. Takkeja suurille muotitaloille, niiden malleja ilman niiden tavaramerkkejä. Upea muotinäytös. Ja niin piti Rouvan sovittaa yhtä mustaa, sovittaa punaista, ihastua. Hän sai valita, murjotanko minä vai murjottaako hän: no tietysti se takki piti ostaa! Totta on, että tuo takki on hänen näköisensä, totta on, että se maksaisi täällä 3000 euroa. Mutta tarpeeton, johon ei ole varaa, on minusta liian kallista, vaikka olisikin laatuun ja lähtöhintaan nähden halpaa.

Jokiristeily? Mikä joki? No löytyihän joki ja kiva pikkuinen puulaiva Namavgatista. Vesi ei ole mitään uutta, mutta haikarat, merirosvolaivat (Antalian risteilylaivat vielä talvisäilössä) ja välimeren ranta olivat uutta. Ranta oli täynnä myyntikojua, liehuvaa vaatetta, turistikrääsää. Lounas syötiin kannella, toinen ateria viikon aikana ilman ruoan perässä juoksemista.

Uskomatonta, kolme yötä samassa hotellissa! Paidat ja housut kaapissa, ei laukussa. Ei kamat kantoon ja bussiin! Vapaapäivä - mitä tekisi. Saimme rannekkeet kuin Linnanmäellä, olimme all included-asiakkaita. Rannekkeella saisi paikallisia juomia rajattomasti, lounaan , päivällisen, välipaloja, snackseja. Heti turkkilaista kahvia etsimään: ei allasbaarissa, ei ravintolassa - haa, lobby-baarista sai. Altaalle, uimaan, lueskelemaan, välillä virvokkeille maagisen rannekkeen kanssa. Lounaan jätimme suosiolla väliin saisimmehan välipalaa (ilmeni, että vain valtavassa ravintolassa) milloin vain. Ja rantaan: Ihan oli uikkarit mukana, mutta serkut, ne paikalliset aallot olivat aika mahtavia, ei ihan uskaltanut uida. Komeita tyskyjä ja makoilua rantatuolissa.
No, kukaan ei tullut tuolista rahastamaan. Iltakävelyllä vasta huomasimme, että tuolit olivatkin oman hotellimme tuoleja. Vip-asiakas ei myöskään saanut ihan kaikkea, mitä luvattiin, esimerkiksi rantabaari välipaloineen ei ollut edes auki, kun ei vielä ollut sesonki.

Viikko loistavia ilmoja, esimerkiksi 27 asteisia päiviä. Ilmastoidut bussit. Koko ajan kiinnostavaa nähtävää ja asiantunteva, mukava opas Tanjan [TANZAN]. mukavia, tavallisia ihmisiä, ei ruuhkaa oikein missään. Yhdessä koko viikko omansa kanssa irti kaikesta, vaikka lauantaina odottavista hautajaisista.
Kyllä, kannatti lähteä. Kyllä, vaikka budjetoimattomia menoja tuli monestakin syystä, halpamatka ei ole halpa.