Murhaaja 2

Maanviljelys, tuho ja mahdollisuus.  Ihmiset muuttivat yhteen, syntyi yhteiskunta, hallinto, kauppa, koulutus, ravintoturvallisuus.  Syntyi myös esimerkiksi kansallisuusaate kaikkineen, väkivaltakoneistot, kulkutaudit.
Syntyi pelto.  Yksipuolistettiin tietyn alan kasvillisuus, muutettiin luonnon olosuhteita, kaivettiin,kasteltiin, muokattiin.  Ja kun pelto kasvoi, eristettiin sillä eliöt saman lajin yksilöistä, aidattiin, myrkytettiin luontoon kuuluvia eliöitä.  Jalostettiin, muunneltiin kasveja - jopa geenimuunnellaan, hui!
Lajien yksipuolistaminen näkyy myös ns. talousmetsissä, useat tiettyjen toisten lajien kanssa symbioosissa elävät eliöt ovat vaarantuneet, eikä ”luonto” ole edes kulkutie kaikille muillekaan.

Ravintoturvallisuus mahdollisti valtavan väestökasvun, suorastaan väestöräjähdyksen.  Pelkkä lisäpelto ei kyllä enää riittänyt, tarvittiin metaanipommi nauta, tarvttiin lihaa, maitoa, villaa, juhtia.
Tarvttiin lisää luonnon mestarointia, sitä hallitse ja vallitse-juttua.  Väestöräjähdys irrotti kokonaan luonnosta, keräilijä sentään oli enemmän osa luontoa.

Yhdessä asuva ihminen oppi kirjoittamaan asiansa ylös, joukkomuistamaan.  Tälle oli hyvä rakentaa uutta, kehittää yhä uutta.  Lähes poikkeuksetta ihmiselle hyvä näyttäytyy luonnolle huonona!  Esimerkiksi keinokuitu voi näyttäytyä luontoa säästävänä, mutta jos se on öljypohjainen?  Tai vaikkapa fleece, joka lienee mikromuoveja eniten vesistöihin työntävä, sinänsä upea tuote.
Koneet, jopa alkeelliset vivun, ruuvin ja kaltevan tason sovellukset alkoivat tuhota maapalloa esimerkiksi siirtelemällä maata, kaivamalla, kastelemalla.      
 
Kone, moottori.  Maailma huutaa apua.  Kyllä, paha on toki se päästö, mutta pahaa on myös uusi kyky muokata ja tuhota.  Aral-järven tuho on hyvä esimerkki, puuvillan saamiseksi piti saada jokien vesi pelloille, ei järveen.  Puhuttiinpa Jenisein virtaussuunnan muuttamisesta jopa!

Kone, moottori, mahdollisti pitkät etäisyydet.  Toki jo tuulen avulla sai tuhon leviämään, mutta nyt aukesi uusia mahdollisuuksia.  Hiili avasi teollisen vallankumouksen ja alkoi tehdä ihmisen vaikutuksen ilmakehäänkin näkyväksi.  Kohta maksamme siitä?
Hiili toi työpaikat, työ toi ennennäkemätttömän hyvinvoinnin ja mahdollisuudet esimerkiksi muotiin ja kulutukseen ja kaupan ja markkinoiden huikeaan kehittämiseen - ihminen tuhoaakin itsensä hyvinvoinnilla, ei aseilla?
Energia on avainsana: hiili oli näkyvästi likaista ja palamistuotekin näkyy, mutta sähköä voidaan aina olla pitävinään puhtaana.  Hyvin kaikki tietävät, että kosket on padottu ja patoaltailla ja rakentamisella tuhotu monen lajin elinympäristö, tai tietävät, että hiilellä se sähkötehdas pyöri.
Ns. puhdas voima, ydinvoima, on taas pelottava ja hallitsematon vallan ottaessaan.

Moottori liikuttaa.  Jokapäiväinen elämä tarvitsee liikennettä.  Katuverkosto esimerkiksi estää veden (huleveden) imeytymisen, peittää asfaltillaan kasvien mahdollisuudet.  Liikenne sinällään tappaa, vaikkapa tuhansia hyönteisiä jo parinsadan kilometrin kesäillan ajelussa, joskus isompiakin otuksia.  maata on kaivettava, räjäytettävä, siltoja rakennettava.
Tie tukkii eläinten luontaiset kulkutiet ja eristää aivan samoin kuin peltokin.
Tie vaatii toki ihmiseltäkin kaikenlaista.  Ei tule joka päivä mieleen esimerkiksi liikenteen vaatima osa sairaanhoidosta?  Tai budjetista.  Koko liikenteeseen, autoihin liittyvä elinkeinorakenne?

Kaikki rakentaminen muokkaa luontoa.  Kyllä, kyllä kulttuurimaisemakin voi olla kaunis: entä soramonttu, päätehakattu metsä, kaivoksen jätekasa,...  Talvivaara muistuttaa maankäytön monista muistakin vaaroista.  Ogonimaa Nigeriassa kertoo samaa, mutta energian hankkimisesta.
Keinot olisi tehdä oikein - mutta kun kilpailukyky, maksimaalinen tuotto ja kasvu!
_ _ _

Ole siinä sitten puhtaan kaulasi kanssa ja arvostele ja syyllistä muita.  Esimerkiksi kasvinsyöjien tapaan, eiväthän hekään enää avojaloin metsissä keräilijöinä kulje?
Kukaan ei ole viaton, pelkkä yhteiskunnan jäsenyys teettää niin monenmoista, jopa instituutioon itseensä sisäänrakentuvaa tuhoa.  Jopa lakisääteistä: armeijapakkohan meillä käytännössä on, ja sotakoneisto ei luontoarvoilla herkuttele.
Mutta kukas sitä tahallaan...?

Murhaaja!

Ihan varmasti en muuta Midsomerin alueelle Englantiin tai Ystadiin Ruotsiin.  Olisi liian suuri riski joutua henkirikoksen uhriksi...

Mutta voi, täällä lintukodossakin vaanii vaara joka ikinen päivä.  Voin esimerkiksi joutua rattijuopon uhriksi.  Ympäristömyrkyt voivat aiheuttaa vakavia terveyshaittoja ja johtaa vaikka kuolemaan ajan kuluessa.

Mutta minäkin murhaaja?  En kai sentään!

Aloitin aamuni tietenkin isolla mukillisella kahvia.  Juhla-Mokkaa, kyllä, mutta selkeästi on parantunut esimerkiksi Kulta-Katriina ja varsinkin sen luomuversio.
Mitä valtavia alueita onkaan poissa ruoantuotannostaa, jotta juuri minä saan ne päivittäiset noin 8 kupillistani?
Joka aterialla syön jonkin hedelmän tai juureksen.  Mister Dole´ kumppaneineen ei kuitenkaan viljele maata saadakseen ruokaa, vaan syrjäyttää pientilalliset ja käyttää maan rahakasvien tuotantoon.  Varmasti moni menee nälkäisenä nukkumaan, joutuu muuttamaan raivaamaan uutta kaskea.
Jos syön Mäkkärissä hampurilaisen, olen vielä suurempi murhaaja?  Hampurilaisteoria - jo kymmeniä vuosia vanha - menee suunnilleen näin:
Köyhä, tilaton ihminen saa verovapauden määräajaksi raivatessaan viidakkoon (Mato Grosson alueella) itselleen tilan.  Tila tuottaa pari vuotta, kun maaperä ei ole rikasta ja ruokamultaa ei paljon ole, lannoitteita ei ole varaa ostaa.  Tulee hyväntekijä, amerikkalainen tai eurooppalaistaustainen ja ostaa maan pilkkahinnalla, kylvää alfalfaa, joka lannoittaa hernekasvina itse itsensä.  Lihakarjaa laitumelle, lihan syömme me rikkaat.  Karjatila tarjoaa harvalle töitä, lähde pois taas.  Kuoliko lapsi nälkään?  Siirtotyöläisen lapsi ei ainakaan kouluihin jouda.

Onneksi en tupakoi: tupakkahan se vihoviimeinen rahakasvi olisi!

Pilaan ilmaston, kun syön punaista lihaa.  Lehmä se vasta metaanipommi onkin!  Minun aiheuttamillani metaanipäästöillä joku orkaani syntyy ja tappaa! Ainakin sadanta lisääntyy ja tulva tappaa paisi hukuttamalla, myös esimerkiksi saastuneella juomavedellä tai tartuntataudeilla.
Kilo possunlihaa taas vaatii noin 200 kiloa viljaa, se on pois varmaan lasten suusta.
Ilmastoa tuhoan valtavan monella muullakin tavalla, esimerkiksi ajamalla bensiinimoottorisella autolla ja lämmittämällä taloani - jopa päästän ympäristön surmaksi hiukkaspäästöjä takastani.
Pilaan juomaveden muovipäästöillä ja kalojen - siis ruoan - elinmahdollisuudet, kun käytän esimerkiksi fleecepuseroa hikeä mevänä kerroksena hiihtäessä ja sitten pesen koneella paitani.  Monenko lapsen juomavesi pilaantuu.  Meneehän tuossa samalla myös levä, maailman tärkein hapentuottaja.

Suurimman synnin kyllä taidan tehdä lähtemällä taas ulkomaille lentäen toukokuussa. Pilaan ilmakehän, aiheutan otsonikadon ja ihosyövänkin jollekulle, joka kenties olisi keksinyt keinon maailman pelastamiseksi...

Olen juonut Coca Colaa ja mahdollistanut yhtiön aiheuttamat lasten sairastumiset (Fanta-baby) Käytän keinokuituisia vaatteita, monet patentit omistaa samaa juurta oleva Dupont.  En aina muista välttää myöskään Nestle´- tuotteita, vaikka yhtymä äidinmaitovastikehölmöilyillään aiheutti tuhoa esimerkiksi Afrikassa.

Kuva: auttamisen suurmies Pummpu-Väiski, kuningas Josia S. Taapopi, ja Markku


Jos lisäisin kuukausilahjoitustani edes yhdellä eurolla, moniko pelastuisi?  Tekeekö puuttuva euro minusta tappajan?  Jos lisäisin ajankäyttöäni ja työpanostani katastrofiavussa ja kehitysyhteistyössä?
Jos voisin vaikuttaa maailmaan edes vähän, että assadputinisikset eivät voisi mellastaa?
----
Voisin jatkaa syntilistaa pari sivua vielä.(Saa näin kirjoittaa, ei tämä ole kouluaine!)  Mutta tulema on, että vaikka aktiivi murhaaja en ole, minun  - ja sinun! - elämänmalli on pahaksi miljardeille muille, usein välillisesti luonnon kautta.
Uskoisin, että useimmat voisivat helposti itsekin tiedostaa samat asiat itsessään.

Tuomio?  Valitettavaa maailman ja suoranaisten uhrien kannalta on, että liikaa luotetaan omaan talkoohenkeen ja ihmiseen.
Kun se ei niin mene: ongelmat ovat useimmiten "siellä" ja hyvä elintaso täällä, suljemme silmämme.
Nyt on vaalivuosi.  Osa puolueista tietoisesti ei uskalla syyllistää syyllistä, vaan silittää myötäsukaan - ja saa äänesi jo sillä!
Ilman tiukkaa lainsäädäntöä ei tapahdu mitään merkittävää kuin yksilötasolla.

Rikkaat idiootit

Rikas?  Kohtuullinen + pieni eläke.  Mutta kaikki iso ja paljon enemmänkin on jo hankittu.  Siinähän sitä elää köllötellään, elättivariksina.
Ikinä ei sentään ole ollut kädestä suuhun-tilannetta.  Ikinä ei varsinaista pulaa ole mistään ollut, toki on jouduttu odottamaan, tavoittelemaan, tekemään valintoja, asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen.
Aina (paitsi ennen opiskelun alkua) on molemmille työtä piisannut ja useimmiten on ollut jopa virka selkänojana.
Ja maailman mitakaavassa jokainen suomalainen on rikas.

Oikein heräsin huomaamaan, mitä on olla rikas - ja idiootti - Prahassa elokuussa 1990.
Kyllä, Praha on edelleen ehkä se kaikkein hienoin kaupunkilomakokemus, mutta tämä anekdootti kuitenkin liittyy ihan mitäänsanomattomaan pikkukatuun, kujaseen.  Siellä oli pieni valokuvausliike, näyteikkunassa monenlaista itäblokkivehjettä (esimerkiksi Smena-kamerat olivat todella hyviä!), mutta myös haalistunut mainos ja myös itse laite, Minolta 3500-kamera. Ja halvalla, verrattuna Suomen hintoihin - melkein ostimme.
Kotiin palattuamme ei mennyt kuin pari viikkoa, kun meillä oli tämä kamera...

Automaattitarkennus, automaattisalama, automaatti myös pitkällä putkella.  Mutta oli myös käsisäätömahdollisuuksia, pääsi lähelle, pystyi pysäyttämään liikkeen, ei siis ollut vain näppäilylaite se.  Vallan maino peli - mutta jos, niin kuin useimmiten, antoi automaatin hoitaa, todellakin suunniteltu rikkaille idiooteille.    
Kamera maksoi vähän itseään, oli mukana Namibian reissulla seuraavana vuonna ykköskameranani, toisella, pikku-Cosinalla napsin mustavalkeita kirjan kuvituksia.  Mutta oliko täysautomaatti hyvä kuivassa Namibiassa?  Ei sinne päinkään: hienon hieno hiekkapöly ja kuivuus pakottivat käsikäytölle, ja pelkäsin jo, että kamera on mennyttä kalua.  Mutta kaikki palautui Suomessa ennalleen.
Kuka käyttää enää filmikameraa?

Nyt on useita digivehkeitä.  Ne vasta idioottivarmoja ovatkin, kun ei tarvitse filmiä säästää.  Ja toimintoja riittää, ja hyväkin laatu mahtuu jo taskuun.  Mutta kun kameraa ei edes ota mukaan!
Kännykkä!  Kännykkä se vasta onkin idioottien peli, tekee puolestamme vaikka mitä, muistatko esimerkiksi puhelinnumerot tai kirjoitteletko paperikirjeitä?

Auto.   On nimensä mukainen ”itse” hän.  On automaattivaihteet, lukkiutumattomat jarrut, kaistanvahti, tihkukytkin, vakionopeus- ja huippunopeussäätimet, automaatti-ilmastoint, päivänvaloautomatiikka,...
Konehuoneeseen hädin tuskin uskaltaa kurkistaa, juuri mihinkään ei kannata itse koskeakaan, vähän vain voi nesteitä tarkistella.  Vielä sentään saa ohjata ja päättää, minne mennään - ellei viereinen penkki sano sitäkin.

Ostin hiihtelyäni varten voiteita.  Voi hyvä tavaton, me idiootit emme enää edes viitsi tai osaa voidella suksia.  Siitä vain purkista sen vaahtomuovilla voide suksen pohjaan, pieni kuivausaika ja liinasella kiiltäväksi ja jo mennään hurukyytiä!  Ja pitovoide suksen keskelle toisesta vaahtomuovista, sitä ei tarvitse/saa edes silitellä.  Jollain idiootilla on jopa karvasukset, ei pitovoiteita lainkaan.
Minulla on Optigrip-Karhut eli pitopohjat pikku pakkasesta pitkälle plussan puolelle.  Ei tarvitse osata ns. potkaista edes, sen kun siirtelee jalkoja, ja pito on varma.

- - -

Miltei millä elämän alalla tahansa kehitys on ollut niin huimaa, että en voi ymmärtää ns. uusavuttomuutta.  Kahvia ei pusata hellalla tai takassa, ruoat saa puolivalmisteina (esimerkiksi liha leikattuna ja pakattuna), pesukone pesee, linkoaa, jopa joskus kuivaa, tiskit pesee kone, robotti imuroi.  Vaattet ostetaan valmiina, kukaan ei parsi tai paikkaa.  Luulisi selviytyvän.
Mutta mietipä olevasi viikko sähköttömällä saarimökillä, ainoina eväinä esimerkiksi suola ja matopurkki, huomaat heti, mitä tarkoitan sanomalla meitä idiooteiksi.

Ihminen tyhmistyy.  Se on jo tutkimuksin todettu.  Asiaa ei paranna, että yhä vähemmän pähkäilemme ja ratkomme asioita.  Yhä vähemmän teemme oikeasti itse.

Melkein hyvä?

Katolle alkaa kertyä liikaa lunta.  Kiipeänkö?  Oma paino voisi lumikuorman lisänä olla liikaa.  Ritva ei pidä ajatuksesta, että seitsenkymppinen koluaa katolla jäiden seassa, vaikka olisi turvavehkeitäkin.
Eipä hätää, löytyy apu: pitkä teleskooppivarsi, kovamuovinen kola päässä.  Silläpä vetelen!
Vetelin minkä vetelin.  Kevyt lumi tuli helposti alas, kola oli jopa vähän turhan pieni, ei haukannut tarpeeksi.  Mutta jos on lumikerroksia, tiiviimpää, painavampaa, eivät teleskooppivarren liitokset pidä, varsi venyy, putket saattavat jopa irrota.  Ei liiku lumi.
Ja eikös vaimokulta kopauttanut nurkan jääpuikkoa, kops, ja kas vain, kovamuovi ei sitä kestänyt, pala lohkesi - puikko ei.
Mitä tekee lumen hyväilimellä?  Töihin siitä ei juuri ole.

Monot piti ostaa.  Ja pitää ostaa toisetkin heti, jos kirpparilla on kokoa, sillä SNS-systeemi on poistumassa.  Neljät sukset on SNS-siteellä, siteeet olisivat älyttömän kalliit vaihtaa.
Kivat monot, sirot jopa ja juuri sopivan jäykkäpohjaiset turistihiihtelyyn.
Ihan pieni ja ärsyttävä vika tietysti on: vetoketju ei pysy kiinni, koska se ei mene kiinni asti.  Juuri ja juuri saa vetoketjun kiinni, jos jalka ei ole monossa, mutta solmun yli ei mitenkään ihan perille asti.
Hieno idea suojata mononnauhat kastumiselta ja jäätymiseltä, mutta miksi idea on jätetty loppuun asti toteuttamatta?    
Monikohan muksu on saanut tulla luokkaan asti, kun monoja ei jäisinä saa jalasta.  Omassa luokassa hyvinkin moni, johtuisiko siitä, että tarvinnut muutenkaan riisua, jos aikoi välitunneilla hiihdellä.
Vanhoissa monoissa on saman ongelman vanhempi versio.  Vetoketjulla suljetaan nauhat peittävä läppä, ja sulku varmistetaan läpän päässä olevalla tarralla.  Vaan eipä suljeta, kun tarra ei mitenkään yletä vastakappaleensa, ei edes ilman sisällä kengässä olevaa jalkaa, eli vetoketju aukeaa ja kesken reissun sitä saa vedellä kiinni päin.                

Hiihtohanskat pitää olla.  Rukkanen ja siellä vielä sisähanska kovalla pakkasella ovat ainoa konsti.  Normaalikeleillä?  On monenlaisia, thinsulatea, tuulisuojattua, sormikasta ja sorkkamallia.  Hienoja, kalliita, hyvännäköisiä.  Yksi yhteinen huono asia löytyy lähes kaikista: peukalohangassa on sauma tai juuri tämä kriittisin kohta on liian heikko ja kuluu puhki.  Kolmet hanskat talvessa eli noin 1000 km:ä kohti, älytöntä!
Voisiko joku keksiä ihan yksinkertaisen asian: peukalohankaan täytyy koko leveydeltä saada kunnon nahkainen suoja.  Olen niitä liimaillut, romuhanskoista leikeltyjä nahkapaloja hiihtokäsineisiin, ommellut saumoja, käytän niitä kolmea paria vuodesta toiseen, mutta joskus olisi kiva löytää alun perin hyvät hanskat.
Ja miksi ihmeessä muutenkin tiukka ranneosa on pakko vielä kiristää tarranauhoilla tai neppareilla?
On aikamoista haastetta saada hanska nopeasti pois esimerkiksi vastataksesi puhelimeen, ottaaksesi valokuvan, kaivaaksesi autonavaimet taskusta,...
Vihoviimeinen juttu hiihtohanskoissa on, että niiden sisäkalut tulevat hikistä kättä riisuessa mukana.  Voisiko sormenpäät ommella kiinni paikkaansa?  Märkiä sisäosia on pakkasessa todella mielenkintoista yrittää uittaa sormiinsa.

Puhelin on 70-vuotiaalle myös turvalaite.  Se on aina mukana.  Mutta usein se on kuollutta painoa ja täysin turha kapine, se kun ei toimi pakkasessa.  Malli on S eli steel, siis erittäin nopeasti jo nollakelissä hyytyvä.  Ihan pikkupakkasessa esimerkiksi voi ottaa yhden kuvan, ja laite on kotiin asti pois pelistä, eropeli kiinni!  Apple-uskovaiset voivat olla muutakin mieltä, mutta minusta puhelimen pitää toimia.

Liikaa sähköisiä toimintoja?  Autossa oli keskuslukitus, niin aina.  Yleensä ovet pelasivat niksnaks, mutta takakontti ei nuoskan jälkeisillä pakkasilla mitenkään.  Huollossa vaihtoivat mikrolukon,  maksoi paljon, mutta kun työn vastaanottaja osasi sopivasti pelotella tulipalovaaralla jos lukko ei voi pelata, vaihtoon meni - eikä edelleenkään toiminut.  Kosteus pääsi rakenteisiin, vesi tunnetusti jäätyy.
Mutta mitenkään ei voinut mistään lukkosulaa laittaa, minkäänlainen teippaus  ei auttanut.
Tosi kätevää on lastata auto takapenkn yli...
No, yksi autoistamme oli jarruiltaan niin avonainen, että takapyörät jäätyivät pyörimättömiksi monta kertaa.  On hupaa renkaille semmminen peli.  Tai vanteitten takominen erilaisilla työkaluilla ei oikein kivalta aamuhämärissä tuntunut.

Mikäs kiire telkkarin katsojalla olisi?  Joskus olisi kiva olla kuitenkin varma, että tv käynnistyy kerralla.  On koeiltu monella tavalla: on käynnistetty ensin tv, sitten digiboksi tai päin vastoin.  Mutta useimmiten telkkari sammuu ja uudellen voit painaa on-nappia vasta kymmenen sekunnin päästä.  Toisella kerralla käynnistyy varmasti, mutta miksi ei ensimmäisellä?

Suomessa luulisi olevan asiantuntemusta vaikka rakentaa lumikola.  Luulisi, niin.  Mutta aisa vääntyy ja ennen pitkää katkeaa, etureuna vääntyy kaarelle ja teräsosa irtoaa.  Lumi ei irtoa kolasta tai kola ei luista.  Kahta kolaa on hitsailtu kuntoon, yhteen on tehty lasta vesijohtoputkesta, moneen on taottu suoraa etureunaa ja pultteja ja muttereita on kosolti uusittu ja kiristetty.
Vihje: suksiparafiini tekee hyvää kolan sisä- ja ulkopuolella.  Ensin kola suihkukaappiin sulamaan ja kuivumaan ja sitten lämpöiseen pintaan paraffiinia. Kola kannattaa säilyttää sateelta suojassa, jäätyvä räntä ei helpota hommia yhtään...

Jäähakku.  Hyvä, pyöreä metallivarsi, riittävän painava, terä tarpeeksi - ei liian - leveä.  Viistetty ja terävä, tällähän selviän vuosia.  Siis kesti kolme iskua...
Terä irtosi, oli hitsattu suoraan putken päähän koloamatta  kiinni mitenkään.  Korjattiin, ja on hyvä.

Insinööri suunnittelee.  Moni asia suunnitellaan sinne päin, moni asia myydään ennen lopullista kehittymistä.  Moni asia tehdään vain hyvän näköiseksi, myyntiin. Tavaran ei ole tarkoituskaan kestää, mutta usein tuntuu, että tarkoitus ei ole edes toimia ajatellulla tavalla.  Usein on laite suunniteltu niin kuin kaikki rakastaisivat nippeleitä ja ohjelmointia, eikä ainakaan naisten (edelleen tekevät useimmat kotityöt) työtä helpoteta.
Voisiko olla toisinkin?

Hiihelle

Pakkasta 17 astetta.  Kaksi joukkueellista taistelijoita ladulla.  Eipä ole kiire, eipä saakaan olla kiire: hiihtohan on vain siirtymistä esimerkiksi taistelutehtävään, ei kuntoilua?  Sitä paitsi latu on laadittu kuntohiihtäjille, leveämmät armeijan sukset kahnuttavat reunoihin, ainakin siteet kahisevat latujen reunoihin.  Ja reppu painaa.

Mutta hiihto?  Eihän se tuommoista taaperrusta saa olla?  Ei mitään liukua tai potkua, hiihtokävelyä tuo on.  Ymmärtäisin, että ohjelmassa lukee hiihtokoulutus, ei kentän kierto miten vain.
Taaperrus  oli sitä luokkaa, että ehdin vatstapäivään kiertää kuusi kilometriä, ennen kuin soturimme tulevat toisin päin vastaan, so.  he ovat hiihtäneet noin 1.7 km.  Ja minä vetelen dieselinä, en urheiluautona, en hiihdä vaan hiihtelen.

Keulamiehet ovat vaihtuneet, hyvä: on raskasta ekana leventää latu-uria.  Mutta jonossa on aukkoja, ja viimeiset näyttävät jo alle kahdessa kilometrissä tasamaalla aika tuskaisilta.  Näkee, että hiihto ei enää ole, monestakaan syystä, ihan jokaisen laji.   Uutta on myöskin se, että jonosta huudellaan kuntoilijoille, eikä alikersantti puutu asiaan.

Tuli myöskin isoja koululaisia vastaan.  Tavallinen tarina: kärki suhahti vastaan niin ladulla kuin baanallakin, pitkä väli ja sitten tulivat iloiset nautiskelijat.  Ja lopulta hyvin kaukana ne, jotka olisivat mieluimmin pelin kimpussa sisällä.  Ihmeellistä: näin kova pakkanen, mutta marmatusta ei kuulunut, vain odotuskehotteluja ja varoitushuutoja tunneliin laskevasta mäestä.

Ja ope?  Taisi olla lämpimässä.  Ei ainakaan näkynyt metsässä eikä ladun varressa.
Minusta open kuuluisi opettaa niille heikoimmille, kuinka hiihdetään, ei vain sanoa, että kenttä pitää kiertää.  Voisi voitelua, varusteita, huoltoakin neuvoa.  Tällä keinolla loppuu se viimeinenkin hiihtohalu?

Kohtuutonta olisi, että opettaja olisi joka ryhmän mukana koko lenkin.  Kyllä kilometrit kertyisivät.
Mutta jonkinlainen asukontrolli ja alkuvalmennus olisi paikallaan.
En muista koskaan olleeni muualla kuin luokka hiihtotunnilla, usein niin keulana kuin peränäkin, ja olen voidellut vuosittain kymmeniä suksia, samalla neuvoen.  Nythän voitelu on todella helppoa, sen kun ravistaa purkkia ja levittää, vähän ehkä rätillä sipaisee.

Helpotuksen huokaus: ei ope olekaan törppö sisäkissa!  Onkin koululaisten ulkoilupäivä, ei liikuntatunti.  Oppilailla on erilaisia aktiviteetteja valittavinaan, ja nämä olivat valinneet hiihtoa.  Hyvä!

Hiihto on niitä harvoja lajeja, joita aikuisenakin on kiva harrastaa.  Mutta se on kiva vain, jos osaa, jos on saanut myönteisiä kokemuksia ja olosuhteet ovat kohdallaan.

Erään aikakauden loppu

Tänään marssimme pankkiin.  Tili on yhtymän Aalto Lauri Antero ja Markku Tapani tili, voi sen lopettaa, kun kerrran yhtymääkään ei enää ole.
Myimme metsän jo syyskuussa 2017, mutta kun emme ekonomeja ole, jätimmme (jätin) tilin henkiin siltä varalta, että tulisi vielä jotakin maksamista.  Ja maksamista tulikin, kun esimerkiksi tiemaksun katsoin oikeaksi maksaa vuodelta 2017: suurimman osan vuotta tieosuus kuului meille, ei ostajalle.
Nyt on verohallintokin vahvistanut jo vuoden 2017 tuloksen, tappiota on riittävästi, ei siis maksamista, ja kauppaan ja jakamiseen liittyvät verot ja kulut on maksettu.
Jaetaan siis tilillä makaavat huimat varat ja lopetetaan tili.
Juu, piti varata aika, pitää ottaa passi mukaan, pitää molempien mennä pankkiin - saa nähdä, onnistuuko?

Talous ei kuitenkaan ole metsä.
Taloutta oli toki myös se, että piti osata veroilmoituksen teko niin, että kaikki asialliset vähennykset sai tehdyksi.  Täytyy tunnustaa, että verotoimistossa on valtavan hyvä palvelu ja auttamishalu.
Paljon isompi muutos on siinä, että stressi metsän hyvästä hoidosta poistui kaupanteossa.
Kiitosta jopa tuli, saimme siis enemmän kuin pyysimme!
Stressi ulottui myös myrskyihin, lumituhoihin, metsäpaloihin.  

Työt oli tehtävä ajallaan.  Päätehakkuun jälkeen oli taimitus, koko ajan jokin lohko oli raivattava.  Ensiharvennus, milloin?  Olisiko jossakin jo toisen harvennuksen vuoro?  Pitääkö metsä yllä itsensä, vai pitääkö osuusmiesten sijoittaa lisää?
Hakkuilla eri vaiheissa saimme juuri sen, että ei tarvinnut lisää rahaa sijoittaa, emme juuri muuta (no vähän sentään).  Metsä ylläpiti itsensä, mutta tämä kylläkin vaati omaa hikeä yllin kyllin.

Ilman metsänhoitoyhdistystä ei hommasta olisi mitään tullut.  Saimme/sain ajankohtaisia ohjeita niin pyytäen kuin yhdistyksen omasta aloitteestakin.  Aluksi ohjeet olivat vaatimuksia tyyliin ”jos ette tee, me teemme, ja se maksaa”.  Tuntui, että kaupunkilaista virkamiestä sopi kurmoottaa ja hänelle esittää vaatimuksia samaan aikaan, kun isännät saivat jättää metsän ihan mihin tilaan vain.
Mutta eihän se niin ollut.
Tuli lohkokarttoja, satelliittikuvia, maastokäyntien perusteella tehtyjä kartoituksia.  Tuli tietoa, missä on kiireellinen raivaus tai ojanperkuu.  Hankittiin taimet ja lainattiin istutusvälineet, ehdotettiin ja välitettiin kaupat ja jopa hoidettiin metsän myynti.  Ajankohtainen ja relevantti työ ja toimenpiteet olivat aivan selkeästi metsähoitoyhdistyksen ansiosta tehtyä, aluksi sitä huiski siinä, missä työ oli helppoa ja näytti tärkeältä, vaikka isossa kokonaisuudessa sillä ei juuri olisi merkitystä.
Toivakan toimistossa oli kiva käydä, usein tapasin yhdistyksen miehiä maastossakin.

Olen metsäihminen, mutta en ole mielelläni metsän omistaja.  Minusta on iso periaatteellinen ristiriita siinä, että alkutuotanto olisi virkamiehen omistamaa.  Myös on usein ristiriita talouden ja luonnonarvojen kesken, esimerkiksi aukkohakkuu tuntui todella hirveältä, samoin vaikkapa pajujen ja pihlajien poisto tarpeettomina, so. ei tuottavina.

Kyllä metsä metsäläiselle antoikin.  Ihan luontoarvoillakin mitaten sai nauttia vuoresta, puronvarresta, vaikka mesimarjoista ja korvasienistä.  Lappeenrannassakin viihdyn metsässä, saati sitten Toivakassa omassa metsässä.  Mutta ihan hupiretkelle tai pelkkiä halkoja hakemaan ei viittä ja puolta sataa kilometriä voi usein ajaa, aina oli työleiri edessä, kun Toivakassa kävi.
Tunnustan erään asian: juuri koskaan ei lähtö Toivakkaan tuntunut vasenmieliseltä, ei varsinkaan jälkeen, kun alkoi olla pelisilmää ja oppi työtavat.

Myydään pois! Ja myytiin.  Kummankaan lapsista ei jatkohaluja löytynyt, kumpikaan osakas ei voinut toista pois ostaa.  Ikää tuli - itse en työkyvyn tai maastokunnon alenemista myöntänyt tietenkään - ja pitkät ajomatkatkin usein pimeässä ja huonoissa kelioloissa huolettivat läheisiä.
Kunnon metsäpalsta olisi, kun Antero ja minä poistuisimme rivistä, jakautunut pieniin metsälöihin.
Parempi oli myydä pois.  Sen saa jo itselleenkin myöntää, seitsemänkymppinen äijä.

Kiitos, metsä!

Tarvitaan napakka nainen

Laasti oli kuivaa.  Mahmud hioi viimeiset tasoitteet viimeisestä seinästä, haki imurin ja imuroi tarkasti koko salin.  Ei olisi mitään järkeä pinnoittaa karkealle tai lian ja pölyn päälle. Tänään oli taas sähköäkin, ei tarvinnut vain lakaista.  Maalarit olivat jo tulossa.
Viereisessä salissa oli jo kaikki valmiina, vain valaisimia enää asennettiin.
Alakerrasta kuului kalustamisen ääniä - jo oli aikakin, olosuhteet telttasairaalassa olivat mahdottomat, puhumattakaan sinne pyrkivien avoimen taivaan alla odottavien olosuhteista.  Poliklinikka avautui jo keskeneräisenä, tarve oli niin huutava.

Ja sitten tuli ilmaisku.  Mahmud löydettiin seuraamalla imurijohtoa raunioista, ristikkäin kaatueiden palkkien alta lähes vammoitta selvinneenä - yli kaksisataa ei ollut yhtä onnekasta.

——

Jaafar istui prosope-puun varjoon.  Nyt oli turvallista levätä.  Yöllä ei nukuttu: koko kylä oli paennut, ja vähä vähältä ihmiset palailivat koteihinsa.  Libyalaiset olivat hyökänneet kylään, mutta onneksi oli saatu varoitus ajoissa ja kaikki olivat ehtineet paeta.  Jopa vuohet oli ehditty kerätä mukaan.

Kaikki näytti levan kunnossa.  Talot oli toki ryöstetty,  mutta yhtään ei ollut poltettu.  Mitäpä oli ryöstämistäkään ollut, talouskaluja - tokihan Pohjois-Tsadissa oli levottomuuksiin totuttu ja omaisuus kätketty.  Uraania oli löydetty Tibestistä, ja nyt Libya tietenkin väitti aluetta omakseen.
Mutta sitten katse kääntyi keskusaukiolle.  Kaivo!  Pumppu oli revitty ylös ja väännetty pilalle.   Jaafar käveli lähemmäs ja huomasi kuoppia maassa.  Ei kai!  Kyllä, kaivo oli ääriään myöten täytetty hiekalla!            

Vasta kaksi viikkoa sitten oli pidetty vesijuhla.  Kylän miehet olivat itse kaivaneet kaivon ja vettä oli löytynyt 35 metriä maanpinnan alta.  Renkaat, kansi ja pumppu oli asennettu viikkoa myöhemmin, mutta heti veden löydyttyä sitä oli alettu käyttää, olihan kamelin mahalaukku ja köysi vanha, tuttu menetelmä muista kylistä.  Vielä olisi ollut rakennettava kouru ja johdettava vesi kauemmas pumpusta, jottei se saastuisi, kun karja juotetaan.

Eipä kourua tarvita.  Ja hukkaan meni pitkä odotus: eihän kaivoa heti alettu rakentaa, kun siitä sovittiin.  Oli yli puoli vuotta tutkittu, etsitty sopivaa paikkaa, tutkittu veden laatua ja riittävyyttä ja jopa suolapitoisuutta.  Oli koulutettu kaivajat, oli koulutettu pumpunhoitajat ja huoltajat ja jopa maatalouskouluun oli lähetetty väkeä.  Huomenna he alkaisivat jakaa muille oppimaansa mutta kun ei ole vettä kastella, turha on kouluttaakaan.  Oli perustettu vesiosuuskunta ja sovittu, mihin vettä sai käyttää, mitä se maksaa.  Jaafar ymmärsi hyvin myös maksun: tottahan kaivoa pitäisi joskus puhdistaa ja huoltaakin, ja ehkäpä jonain päivänä kylään saadaan toinenkin kaivo, nyt ihan kokonaan itse maksettuna.  Maksu - tämänkin kylä oli lähes kokonaan ise tehnyt ja maksanutkin, mutta se oli nyt pienin huolista.

Kaivon menetys tarkoitti paluuta ankaraan köyhyyteen.  Jano oli heti, nälkä seuraisi pian, kun kasteluvesi loppui, karja ei saanut juotavaa ja kalalammikot kuivuivat.  Lapset eivät ehdi kouluun, kun aika menee vedenhaussa, naisten omat ansiotyöt loppuvat, kun ei ole aikaa niille.  Vesikuoppa oli kaukana erämaassa, se piti aina peittää käytön jälkeen, ettei se kuivuisi.  Lapsilta meni monta tuntia päivässä vedenhakuun.

Kaivo kaivetaan uudelleen!  Mutta ensin on saatava vettä vaikka traktorin vesiperällä!  Imaamilla on puhelin, on saatava heti Unicefin mieheen yhteys ja kerrottava asia.

——-

Lähes jokaisella järjestöllä oli samantapaista kerrottavaa.  Ihmiset auttoivat, järjestöt tekivät.  Jopa suurvallat ise olivat mukana rahoittamassa, ja silti sota saattoi pyyhkäistä kaikki saavutukset hetkessä pois.  Tuhoajien liittoumassa saattoi olla jopa edellisen jälleenrakennuksen rahoittajia.

Auttamista ei voinut lopettaa, tukemista ei voinut lopettaa.  Mutta ihmiset olivat kyllästyneitä tekemään aina uudestaan, maksamaan yhä uudestaan.  Valtiot kieltäytyivät yhä useammin antamasta lisärahoitusta järjestöille tai suoraan autettaville, kun tulokset eivät olleet pysyviä - paradoksi, kun ne itse olivat usein tuhon syynä. Rahavirrat eivät loppuneet, mutta vähenivät.  Lisäksi useat maat olivat käpertymässä sisäänpäin. Ilmiö oli kierre: kun pakolaisia alkoi tuhon takia tulvia teollisuusmaihin yhä enemmän, heihin suhtauduttiin yhä nuivemmin ja asenteet kovenivat.
Opittiin kyllä mantra "Ihmisiä pitää auttaa kotiseudullaan", mutta vain siksi, että olisi syy torjua maahanmuutto, ei todellisen auttamishalun takia.
Valtioiden virallinenkin politiikka alkoi USA:n johdolla olla täysin rajoja sulkevaa.  Yli puolet maailmasta alkoi voida todella huonosti, ja loppu maailma nosti yhä korkeampia muureja.

Yksi ja toinen oli pohdiskellut samaa ongelmaa.  Mutta tarvittiin rohkea nainen ottamaan asia esille.
Useimmat järjestöjohtajat olivat niin valitsijoidensa vankeja, että eivät yksinkertaisesti uskaltaneet asettua  kansainvälisiä blokkejaan vastaan - kaikilla suurvalloillahan oli omat hännystelijänsä ja asema edellytti jonkin klikin tukea.
Painostuskeinot olivat vähissä. Jos vaikka siirrettäisiin YK:n päämaja pois New Yorkista, samalla olisi uhkana, että suurin rahoittaja lopettaisi maksunsa ja sen liittolaismaat myös.
Johan USA oli Unescon rahoituksen lopettanut: maailman vanhin demokratia oli kiukustunut, kun Unescon päätöksenteossa jokaisella maalla oli yksi ääni, koosta ja vauraudesta ja asemasta riippumatta.

YK:n rouva pääsihteeri pohti pitkään.  Hän löysi valtavasti syitä siihen, miksi maailmassa ei rauha vallitse.  Tärkeimpiä olivat valtioiden yltiönationalistiset oman edun tavoittelut ja niihin liittyneenä sotilasdoktriinit, joiden mukaan sotaa voi käydä missä vain maailmassa, jos se on turvallisuuden kannalta tärkeää.  Liittoumat synnyttivät suursotia, sitä eivät edes maailmansodat olleet opettaneet.
Suurvaltapyrkimykset ja aseman säilyttäminen saivat osallistumaan kaikkiin selkkauksiin, jotta pääsisi neuvottelupöytään päättämään.  Eri yhteiskuntajärjestys ei kelvannut maailmanpoliisille, ja Pohjois-Korea ja Iran eristettiin ja pakotettiin varustautumaan ja uhoamaan koko maailmalle. Israel asutti palestiinalaisaluetta ja sopimuksista huolimatta ajoi yhä ahtaammalle palestiinalaiset.Talouspakotteisiin oli kaikkien osallistuttava, tai joutui itse pakotteiden uhriksi.  Demokratiavajeella osalla väestöstä loppuivat keinot mitenkään muuten kuin aseella vaikuttaa oloihinsa.  Naiset olivat alistettuja ja vailla päätösvaltaa ja uskonto ja perinne olivat tärkeämpää kuin edistys ja hyvinvointi.  Taloudella voitiin jyrätä politiikka ja hetkessä tuhota kokonaisen kansan hyvinvointi. Työläisten ja palkansaajien maksettavaksi pantiin yhä suurempi osa hyvinvoinnista ja kansat jakautuivat rikkaisiin ja köyhiin.  Talouden ylivalta jatkui myös ilmasto- ja ympäristöpolitiikan alueilla ja ilmasto, kuivuus ja tulvat alkoi yhä lisätä pakolaisuutta.

USA sanoi irti aserajoitussopimukset.  Ainoa ydinaseita todella käyttänyt maa käytti painostuskeinona ydinaserajoituksia, vaikka se itse oli tärkein syy, miksi piti varustautua.
USA aloitti myös kauppasodan, mikä alkoi vähitellen tuntua koko maailmassa, ja suurin vaikutus oli luonnollisesti köyhimpään väestönosaan ja levottomuus ja kahtiajako lisääntyi.

Olihan pääsihteeerillä organisaatio.  Nuo ja paljon lisää selvitettiin - yksi tärkeimmistä havainnoista jäi pääsihteeriltä itseltään tekemättäkin, suurvaltojen veto-oikeus turvallisuusneuvostossa - ja rakennettiin jämäkkä puhe.Tuohan oli vain runko, luettelo.
----
Yleiskokous alkoi.  Heti avauspuheenvuoron jälkeen pääsihteeri sai pitää maailman tilaa käsittelevän puheenvuoronsa.
Sai, vaikka puhe aina välillä keskeytyi, vaikka useita valtuuskuntia käveli ulos, vaikka välillä metelin loppumista piti odottaa kauan.

Mitä tapahtui?
Olisi hienoa sanoa, että puheen vaikutuksesta perustettiin useita toimielimiä ja neuvoteltiin ongelmista hyvässä hengessä, että todella päästiin konkreettisiin tuloksiin.  Valtiot kättä löivät?
Mutta eihän siinä niin käynyt.  Valtaklikit kaivautuivat entistä syvemmälle poteroihinsa.  Edelleen sai testata aseitaan muualla kuin omissa sodissaan ja tukea diktaattoreita.
Ja pääsihteerin kausi päättyi ennen aikojaan, kun oma kotivaltiokin veti tukensa pois.

Mutta siemen oli jäänyt.  Yhä useampi järjestö ryhtyi yhdessä vaatimaan julkisesti muutosta asioihin, suoraan otettiin yhteyttä maailman mahtajiin ja mahdollisimman julkisesti.  Ja puolueettomat ja sitoutumattomat maat jopa taloudellisista uhkista huolimatta alkoivat tehdä yhdessä rauhantyötä, jopa boikotoida sodan osapuolten tuotteita.  Jopa joku Nato-maa alkoi kieltäytyä rauhaanpakottamisesta ja sanoi osallistuvansa vain YK-mandaatilla.
Ehkä jonakin päivänä...