Hyvän kuninkaan perintö

Olipa kerran hyvä kuningas.  Mutta ei kauan, kauan sitten, hyvä kuningas oli aika vähän aikaa sitten, oikeasti.  No, tämähän on satu, siis kuningas oli vähän pullukka, hänellä oli viikset ja parta, kärpännahkaviitta ja kaikki.  Pitää olla.  Mutta kruunu ja valtikka vain juhlissa, ja niitähän riitti.

Kuningas turvasi maan rajat.  Kuningas turvasi asukkaat myös köyhyydeltä ja järjesti sairaanhoidon, jopa lapsilisät.  Hän sai kaikki ilmaiseen kouluun ja perusti ammattikouluja ja yliopistojakin maan parhaaksi.  Oikeuslaitos ja lait olivat tasa-arvoisia ja toimivia.  Elinkeinot kukoistivat, posti,  tieverkosto, vieläpä rautatiet olivat kunnossa ja elinkeinoja tuettiin.  Järjestettiin eläke ja vanhuksista huolehdittiin yhteiskunnan kunnioitettuina jäseninä. Se, mikä yhteiskunnan tehtäviin kuului, myös tehtiin, ja kansa tyytyväisenä maksoi kohtuulliset verot ja oli kuninkaaseensa ja hänen hyviin vouteihinsa ja kreiveihinsä tyytyväinen.  Maa kukoisti.
Mutta, voi voi, hyvänkin kuninkaan aika loppui ja hänestä tuli rakastettu muisto.

Muutama seuraava kuningas vielä noudatti hyviä tapoja ja maa menestyi.  Mutta uusia neuvonantajia tuli kuiskuttelemaan kuninkaan korviin, pahimpia taisivat olla ne ekonomistit.
- Teidän majesteettinne, nyt pitäisi nostaa postimaksuja ja panna tietulleja! Nyt pitäisi saada maksu terveydenhoidosta.  Nyt pitäisi...
Ja kohta kaikki maksoi, aluksi kohtuudella.  Mutta kuninkaatkin ovat vain ihmisiä - ihan totta, käyvät vessassakin - ja heille kyllä lisäraha kelpasi.  Ja yhä useampi vouti sai milloin milläkin nimikkeellä kerätä rahaa valtiolle ja siinä sivussa itselleenkin.

Kansa voi hyvin ja maksoi, vaikka jo muutamat kulmakarvat kohosivat.  Ja yhä uusia maksuja tuli, mutta tämä kansa oli sisukas ja luotti esivaltaan, maksoi vain.
Mutta yhä pahempia ekonomisteja tuli ja heitä alkoi hoviväestä olla jo enemmistö, eikä kuninkaalla enää ollut edes varaa maksaa palkkoja, ellei...
- Teidän majesteettinne.  Myydään energialaitos.  Kerätään veroina se, mikä ennen saatiin maksuina ja keksitään myös siirtovero!  Samalla elinkeinotoiminta viriää.
Ja se oli vain alkua, seuraavaksi yksityistettiin rautatiet ja kanavat ja lentokentät.  Posti ja lennätin pilkottiin myytäviin osiin.  Miksi valtio vastaisi työvoimasta tai terveydestäkään?
- Ei voi olla palveluja, jotka eivät tuota! oli mantra, jonka varjolla kuninkaat säätivät kaikki ennen yhteiskunnan itsestään selvinä tehtävinä olleet asiat myytäviksi.  Ihmiset joutuivat ostamaan palvelut, eivätkä palvelun tarjoajat todellakaan halvalla palvelujaan myyneet, heidänhän piti tuottaa voittoa ja maksaa entisen verran vähintään kuninkaallekin.
Maantien käytöstäkin alettiin maksaa.
Oikeuslaitos ja armeija sentään olivat vielä yhteiskunnan käsissä, mutta tuli sekin päivä, jolloin valtiolla oli enää viinamonopoli.

Nykyinen kuningas ei istu valtaistuimella, hänellä ei ole valtikkaa tai valtakunnanomenaa saati kruunua.  Viitan hän sai pitää, se oli niin kulahtanut ja turkiskuoriaisten syömä.
Historiallisina juhlapäivinä kuningas sentään saa vuokrata vallan symbolit kuvausta varten.

Kaikki toimi, kaikki maksoi.  Eräänä päivänä huomattiin, että oikeastaan valtiolla ei ole mitään tehtävää ja silti sille kerätään kaikesta  yhä suuremmat verot.  Kaikesta?  Ehei, eihän pääoma suinkaan yhtä paljon maksanut kuin palkansaaja, joka työstään maksoi enemmän kuin omistaja pääomatulostaan.  Muut tulothan saikin kunnon sijoittaja piilottaa laillisesti vaikka ulkomaille, ja tässäkin ne ekonomistit olivat todella tarpeen neuvomassa.
Niinpä oli aivan luontevaa sulautua kokonaan Panroopan yhdysvaltoihin.  Vaikka mtäpä silläkään oli merkitystä, kaikki omistus keskittyi vähitellen muutaman amerikkalaisen miljardöörin taskuun.
Sillä, saivatko kansalaiset palveluja tai tuotteita, ei lopultakaan ollut mitään väliä: tärkeintä oli tuotto, ei toimivuus, ja kaikki oli aina kaupan, kunhan hinnasta sovittiin.  Ja jos jotain ei kannattavaksi katsottu, eikä se kaupaksi mennyt, palvelu yksinkertaisesti lopetettiin.  Kyllähän rikas palvelun löysi vaikka ulkomailta.

Kyllä.  Kyllä tästä selvittiin.  Mutta se on eri juttu, eikä se ole kaunis satu.  Mutta kyllä ihmiset lopulta ymmärsivät, että yhteiskunnan tärkeimpiä tehtäviä on perusinfrastruktuurin turvaaminen.

Minunko isänmaani

Voi, minkä teitte!
Muutitte Suomen, minun Suomeni, kansalaisyhteiskunnasta sijoittajayhteiskunnaksi.
Yhteiskunnan, valtion, kuntien tehtävä ei olekaan tuottaa palveluja, riittää kun järjestää niitä.
Palvelujenkin on kannatettava, jopa tuotettava.
Ja minä kun luulin, että jo kansalaisena, pelkkänä asukkaanakin,  olen oikeutettu hyvinvointiin, turvaan, infrastruktuuriin.
Missä ovat esimerkiksi toimiva posti tai TVH?

Tässä on nykyisin oikeiston ja vasemmiston ero, vaikka sitä kukaan ei ääneen sano.  Kehitys - ei välttämättä edistys - vie siihen suuntaan, että sijoitusajattelu vie pohjan yhä uusilta aloilta.
Mitä on esimerkiksi soten valinnanvapaus?  Voisin kuvitella, kuinka hyväosainen valitsee ja se, joka eniten sote-palveluja tarvitsee, jonottaa sitä vihoviimeistä palvelunrupua, jonka hoitaja ei vielä ole älynnyt siirtyä rahakkaampaan yksityiseen palvelukseen.
Ei koulutuskaan enää ole olemassa siksi, että koulutuksesta on yleistä hyötyä, vaan siksi, että jossakin on vielä varaa, yhä huonommin kyllä, sitä järjestää.  Juuri koulutuksessa näkee räikeimmin, kuinka kehitys ja edistys ovat eri asia, usein päättäjien toimet näyttävät suorastaan alasajolta.  Koulutus olisi todellakin sijoitus tulevaisuuteen, mutta kun se ei tuota kvartaalivoittoja heti.
PISA on mitä on, mutta selkeästi näkee jo tulosten laskun. Pisa-sijoitus on myöskin ainoa, mitä päättäjä edes hiukan pelkää, eikä tuhoa kaikkea?

Linnan juhlissa korostuu talouden ylivalta päätöksenteossa. Ei se muutenkaan piilossa ole, olisikohan tuo kiky-”sopimus” helpoin esimerkki.  Se on hyvä esimerkki siitäkin, mitä ”Suomi” tarkoittaa sijoitusyhteiskunnassa: ”Suomen etu” onkin samaa kuin rahan siirtäminen suoraan kansalaiselta sijoittajalle/omistajalle.  Jotain unohtui, olisi pitänyt sitoa tämä raha tuotekehitykseen, työpaikkojen luomiseen.  Näin arkiekonomistina voin vain ihmetellä, kuinka muutaman vuoden ennätysmäiset osakepotitkin jaettiin, sen sijaan että raha olisi käytetty kehittämiseen.  Jättiosingot ulosmitattiin, koska ei muka ollut, mihin sijoittaa - kikyllä kerättiin rahaa, että olisi rahaa sijoittaa.  Hmm?

Sijoitusyhteiskunta ei tunnu ottavan vastuuta kansalaisistaan.  Vastuu ulkoistetaan.  Yhä enemmän vaaditaan kolmannelta sektorilta, omaisilta, eri viiteryhmiltä.  Esimerkiksi työvoima oli ennen perustuslaissa valtiovallan erityisessä suojeluksessa, nyt markkinoiden armoilla sekin.
Kerro jokin hoiva-ala, jolla ei törmätä rahan puutteeseen.

Minun Suomeni yhteiskunta on turvallinen ja vakaa.  Kilpailu-Suomi aikaansaa häiriöitä.  Yhä enemmän on ääriliikkeitä, omaan itseensä käpertymistä, muukalaisvihaa, syrjäytymistä.
Mutta kun katsoo muualle ja peittää korvansa, ei näe.  Ja jos vähän näkeekin, ei halua nähdä syitä, vaan syyllistää uhrit.
Täysin pätevänä yhteiskuntatieteilijänä sanoisin, että nykyjohdolle on aika kiva, kun meteli kohdistuu esimerkiksi maahanmuuttajiin eikä pahoinvoinnin todellisiin syihin.

Mutta liehutetaan lippuja, poltetaan kynttilöitä, katsotaan paraatit ja linnanjuhlat.  Vaikka minun itsenäisyyteni ei ole jämähtänytkään toiseen maailmansotaan, haluan juhlia Suomea.  Haluan juhlia ja olla ylpeä.

Onnellinen mies

Rikas ja mahtava kuningas sairastui.  Kävi jos mitä tohtoria ja viisasta, parrat pärisivät ja neuvoa pidettiin, mutta parannusta ei vain löytynyt.
Epätoivoinen kuningas oli jo valmis kuulemaan mitättömänkin ihmisen neuvoa, ja niin selvisi, että hän paranisi, jos hän saisi onnellisen miehen paidan.
Etsittiin halki valtakunnan, vihdoin löydettiin onnellinen mies, köyhistä köyhin halonhakkaaja - mutta ei hänellä ollut paitaa.

Satu on opetus, raha ei onnea takaa.  Eikö?  Kummallisesti näyttää siltä, että niistä lapsista, joiden vanhemmat ovat joutuneet olemaan tiukoilla taloudellisesti, tulee onnellisempia ihmisiä.  On totuttu odottamaan, on totuttu jäämään jopa ilman, on totuttu jakamaan, on opittu ponnistelemaan jonkin tärkeän eteen. Onneton lapsi onkin se curling-lapsi, jonka edestä kaikki laastaan ja joka kaiken saa itsestäänselvänä ja vanhemmat vielä pörräävät helikoptereina varmistamassa, ettei mikään uhkaa, ettei juuri heidän kullannuppuaan kohdella väärin.

Suurin onni on melkein saavutettu päämäärä?  Suurempi se on kuin jo tavoitettu, mutta pitää olla varmuus, että päämäärä saavutetaan.  No suomalainen tähän: - Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!
Ja onnea on myös se, että osaa aina asetaa uusia tavoitteita, kun entinen on saavutettu/saavutettavissa.
Kyllä menneestäkin nauttia saa, mutta tulevan odotus se vasta jotakin antaakin.
Taitaa olla yksi vanhuudenkin määritelmä, että enää ei osaa asettaa tavoitteita elämäänsä.

Toisten kauttakin oman onnensa tavoittaa. Lähipiirissä ja lapsista saa omankin onnensa.  Mutta isomminkin, vaikka menestyneen kehitysyhteistyöprojektin kautta.  Suurimpia ilonhetkiäni on ollut olla väärässä joidenkin oikein heikkojen tai ongelmaisten lasten tulevaisuuden suhteen, on upeaa tavata tasapainoisia aikuisia, mitä heistä tuli.

Olen juuri tullut Helsingistä.  Vietin kaksi päivää ja elin poikien kautta, toimin sylinä ja kaikenmoisten näyttämisten kohteena.  Eilen kävimme ravintolassa syömässä, ja minua oikein herkisti valtava omien joukkoon kuulumisen tunne, hyvä hetki.  Oli - usein on - sellainen olo, että olen saavuttanut elämässä kaiken olennaisen, mitä olen halunnut, ja suuri osa siitä oli läsnä siinä hetkessä.

Mitä on olennainen?
Olen (kohtuullisen) terve.  Olen saanut palvella merkittävässä työssä, ja mielestäni minusta on useaan ihmiseen jäänyt merkittäviä jälkiä, jopa maailmankuvaa (mikä tietysti on juuri se oikea?).  Eläkkeelle koin jääväni arvostettuna ja jopa rakkaana työtoverina, suhde jatkuu yhä.
Olen kohtuullisen onnellisesta kodista ja joutunut todellakin jakamaan ja kamppailemaan kahdeksan joukossa.  Olen onnellisesti naimisissa, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että koen olevani ainakin yhdelle ihmiselle hyvin tärkeä. Sain oman lapsilukuni täyteen, lapsillani menee juuri nyt aika hyvin.  Vävykin sattui vastuullinen ja päin perhettä!  Minulla on ne kaksi Vaarin poikaa ja olen heillekin tärkeä ja rakas.  Olen taloudellisesti jokseenkin riippumaton ja velaton ja eläke riittää elämiseen, muuhunkin on varaa.  Minulla on vähän, mutta todellisia ystäviä.
Paljon muutakin on, toki.  Säröjäkin, mutta pars pro toto, se iso kuva peittää pikku kolhut.

Kell onni on, se onnen kätkeköön!  Kai se kateus olisi kantava voima?  Ja sen kääntöpuoli, oman onnensa, esimerkiksi varallisuutensa näyttäminen, lienee joillekin keino tavoitella omaa onnea.
Siis parempi talo ja auto kuin noilla, surffilautaa, purjevenettä, Harlikkaa, matkailuperävaunu - eikä aikaa koskaan niistä nauttia, kun sitä rahaa pitää olla kaivamassa.  Cargo-kulttuuria en ole koskaan ymmärtänyt, tavaraa hankitaan tarpeeseen, ei siksi, että sitä on.

Tämmöistä poiki syntymäpäivän onnen hetki.
Saa kadehtia, se antaa minulle lisäonnen?

Vallankumouksesta 100 vuotta

Venäjän vallankumouksesta on 100 vuotta, siis bolshevikkivallankumouksesta.
Saa olla monta mieltä sen tarpeesta: yksinvalta oli jo helmikuun vallankumouksessa lopetettu ja työväen ja tilattoman väestön asemaa aloitettu kohentaa, irtautumista suursodasta puuhattiin.
Yksisilmäisimmät voisivat jopa sanoa, että puoluediktatuuri oli vaikuttavin motiivi vallankumouksen johtajille - tälle lausumalle antaa kyllä vahvastikin pontta se, että vain pakkotoimin, so. asein , leirein, kansalaiskyttäyksellä järjestelmä pysyi pystyssä.  Järjestelmä vaati myös uhoamisen ulospäin, jotta kansa uskoisi johtajiinsa.
Mutta oli siinä muutakin, paljon.  Mutta toteutuma ei ole samaa kuin tavoite tai unelma.
Kukaan ei voi tosissaan väittää, etteikö Marx olisi tiedemies ja perustavanlaatuinen ajattelija, mutta miten marxilaisuus pitäisi oikeasti toteuttaa?

Vallankumous syö lapsensa. Aina?  Useimmiten  suuri osa alkuajan vaikuttajista tuhotaan väärinajattelijoina, kansanvihollisina.  Puhdistukset voivat ulottua koko kansaan tai ainakin useisiin kansanryhmiin.  Muutenkin vallankumouksista seuraa kymmenien vuosien kaaos, kun esimerkiksi virkamieskunta tuhotaan vanhan vallan edustajana tai sivistyneistö ja mm. opettajat kaikilla tasoillaan johtavat "harhaan" nuorisoa.  Hajanainen kansakunta etsii itseään usein myös sisällissodalla. 

Vallankumouksella pitää olla oikeutuksensa.  Voisi ajatella, että sellainen olisi esimerkiksi äärimmilleen viety jonkin kansanosan kurjistaminen ja hyväksikäyttö ilman minkäänlaisia laillisia oikeuksia parantaa asemaansa.
Mutta entä vallankumouksen jälkeen?  Onko voittaneen aatteen oikeus tuhota tai alistaa kaikki muut.

Toisinkin päin on tapahtunut.  Ihan todellisesti demokraattisin vaalein on valittu sosialismi, jopa niin, että muidenkin puolueiden on sallittu jatkaa toimintaansa.  Mutta sitten on saapunut ratsuväki, esimerkiksi Chile ja Grenada  pakotettiin valitsemaan uudestaan ja oikein.

Yksipuoluejärjestelmä, totalitarismi ovat demokratian irvikuvia.  Maailman vähiten naurettu vitsi on väittää kansandemokratioita demokratioiksi tai henkilökultteja sosialismiksi.  Vai onkohan minua johdettu harhaan, kun minusta Hitler, Stalin, Mao, monet Kimit eivät ole kansansa parhaaksi toimivia demokraattisia johtajia.  Listaa voisi jatkaa, olivatko vaikka Ceausescu tai Bokassa I tai Idi Amin siunaus maalleen tai maailmalle.

Yksinvaltius?  Joskus, kyllä:  kun on yksi ainoa riittävän sivistynyt.  Milloin viimeksi oli tällainen tilanne millään kansakunnalla?  Oliko koskaan.
Oligarkiaa sopii myös ihmetellä, onko todella kansa niin tietämätöntä, että koko valta pitää keskittää.
Tai miten joku Assadin suku voi olla ainoa pätevä hallitsemaan Syyriaa?  Nepotismia on ollut halki historian, esimerkiksi se suuri Euroopan yhdistäjä Napoleon sijoitteli sukuaan ympäri Eurooppaa hallitsijoiksi.  Tokihan kansa voi yksinvaltiaan valitakin, kreikkalais-roomalaiseen tyyliin: kun oli maa uhattuna, valittiin tyranni tai diktaattori määräajaksi johtamaan ulos kriisistä.

Ranskan suuri vallankumous sentään jätti suuria aatteita, tärkeimpänä ihmisoikeudet.
Mitä jäi jäljelle Bolshevikkivallankumouksesta?
Missä on mielipiteenvapaus, todellinen demokratia ja tasa-arvo.
Tsaarin tilalla on taas se ainoa oikea.  Vallassa oleva saa päättää, ketkä saavat osallistua vaaleihin.  Kirkko on taas kaikessa mukana, taloudellinen eriarvoisuus on huutava.  Pravdan tilalla on uudenlainen ainoa totuus, maskirovkaa kansalle.  Jos joku ulkomailla vihjaisee jostakin muusta, hän on fascisti.

Ihan oikein on, että vallankumous ei näkynyt mitenkään tällä viikolla Pietarissa käydessämme.

Ihan vakavissani kysyn, kuinka paljon maailmalla saa taas talous ottaa poliittisesta päätöksenteosta ylivaltaa, ennen kuin jossakin aseet puhuvat?

Iivaara

Pehmeää jalan alla.  Vetisyys on verhottu purun tapaisella joustavalla patjalla.  Tämmöistäkö tämä erämaa olisikin?  Koiruus, (valko)kultainen noutaja, nelikuinen menee tiedustelijana edellä, mutta pysähtyy kauniisti välillä odottamaan - ja jos ei pysähdy, pelkällä käsimerkillä saadaan istumaan, mutta katsekontaktin puuttuessa ihan pitää komentaa:- Stu!


Kolme miestä.  Se pitkä on täällä kotonaan, osaa silti nauttia aina vain.  Se normaalimittainen, entinen esimies ja ystävä, nyt vain ystävä molemmille.  Ja se tumppi, joka tekee surutyötä luovuttuaan omasta metsästään juuri, muutenkin vaeltelee ja on utelias luonnon seuraaja.

Polku muuttuu poluksi.  Upeasti kulkijat ovat osanneet pysyä uralla, sammal ja kuntta ovat koskemattomat.  Tullaan haaraan, kelkkaura koukkaa oikealle, lammelle, miehille alkaa nousu.
Juurakoita ja kiviä on vain vähän, tämä ei ole ihan massaturismin paikka?
Lampi jää oikealle, noustaan koko ajan, aika nopeastikin, mutta vasta 20 metriä ennen taukopaikkaa hartiat kastuvat.  Istumme juomaan ja ihailemaan maisemaa lammelle päin.  Koira ei malta istua.
Se pitkä leikkii ajatuksella etsittävän tavaran, kongin,  heittämisestä koiraa varten alamäkeen, eipä tarvitsisi monta hakua olla, kun liika energia olisi karissut.
Juttua piisaa pinnistämättä.  Yhteisiä muistoja on monilta työvuosilta, yhteinen rakkaus luontoon on ilmiselvä ja kokemuksia jaettaviksi.  Ja eivätkö vain ne kaksi ole vielä palvelleet sotaväessä samaan aikaan, olisikohan siitäkin tarinaa...

Nousu päättyy pian, pääsemme upealle, lähes vaakasuoralle polulle.  Alamäen loppua ei näy, ei myöskään ylärinteen.  On helppoa maastoa ja tanner antaa juuri oikean askelen äänen.  Keloja on     valtavasti.  Ilman polkuakin olisi helppo kulkea - koira sen kertoo tekemällä omia tiedustelujaan, pomppii milloin ylhäällä, milloin alhaalla, löytää herkkuja, esimerkiksi poronpaskaa.

Kuljetaan enemmänkin alamäkeä kuin ylös, ja ennen pitkää tullaankin suon reunaan.  Naapurivaarat häämöttävät sumun takana, ja se pitkä kertoo masstopyöräilyseikkailuistaan vaaroilla ja suolla, muka-poluista ja pyörän kantamisista.
Lähde!  Vesi "kiehuu", monesta kohdasta se tunkee soran läpi, hiekka liikkuu.  Vesi on kristallinkirkasta ja nokipannuun otetaan tarpeellinen määrä.
Taulu ilmoittaa, että Iijoki alkaa tästä: uskonhan minä, tästäkin, mutta aivan varmasti näillä harjuilla ja vaaroilla pohjavesi purkautuu monen monesta paikasta lähteiksi, lammiksi, pikkujärviksi.  Hieno paikka silti. Herkuttelemme ajatuksella, mitä Iijoki olisi ruotsiksi, aika lyhyt yhdyssana!

Ihan vieressä on tupa ja tulistelupaikka.

Tulet tehdään, pannu pannaan koukkuunsa tulelle ja evästä kaivetaan esille.  Onneksi kaikki ovat lihansyöjiä, jauhomakkaraa ei ole mukana.

Koira saa tietenkin lakiosansa.  Hänet on - epistä - pantu kiinni.  Tulille tulee muitakin, luontevasti, täällä paikka ei ole "varattu" niin kuin etelän vaellusreiteillä uuden, hölmön tavan mukaan, jos yksikin siinä istuu.  Naputtelen muutaman pöllin pieniksi, jotta erämaan laki täyttyisi.  Halkoja on niin paljon, että kaikki eivät edes katokseen mahdu.

Laavulle tulee toisiakin koiria.  Kaikkien käytös on moitteetonta, mitäs sitä rähisemään, vaikka ollaankin hihnassa.  Lähdemme kuitenkin eteenpäin, ja blondiystävämme saa taas tiedustelijanhommansa, turvaa tiemme.  Nousua on paljon kahden ja puolen  kilometrin matkalla.   Pitäisi päästä huipulle, 470 metriin, mutta missään kohdassa ei edes hengästytä, se pitkä osaa sovittaa vauhdin sen tumpin jaloille, vaikkei sitä myöhemmin myöntänytkään.

Koiruus menee vähän liian kauas, näkymättömiin harjanteen taa.  Teemme parikin kertaa hänelle kepposen.  Hipsimme vähän polulta syrjään ja olemme hiljaa kuusen takana, ja kohta kuuluu tassun töminä polulla: - Missäs se minun laumani on?  Suuri on riemu, kun kaikki ovat tallessa, ja tiedustelija lähtee taas.  Mutta nelikuinen tuntee jo vastuunsa toisista, sitä paitsi tästäkin taisi tulla jo leikki.

Tullaan kohtaan, jossa polku kulkee tasanteella.  Vieressä aukeaa kuivaa, upeaa, hiekkapohjaista puolukkakangasta.  Tässä voisi majoittaa vaikka komppanian,  ihanteellista telttapohjaa piisaa kauas. Kohta polku kulkee ainoaan kosteaan paikkaan, on hienoa olla maastokengissä ja kurahousuissa, kalvopuvussa.  Nousu jatkuu satumaiseen naavametsään.  Mikä ihmeellinen luonnonilmiö on saanut joka puun niin naavaiseksi juuri tässä? Ei noin paljon tontunpartoja voi olla kuivumassa?  Täällä naava on vielä naavaa, pohjoisempana on enemmän ruskeaa luppoa.

Tullaan esimmäisten kallioiden kohdalle.  Joiltakin pikkuhuipuilta olisi jo huikeita näköaloja?  Ensimmäinen punertava riekonmarjatupsu on polun vieressä.  Ihan pian alkaa oikein maaruskailotulitus, mutta nyt saamme siellä ylhäällä jo oikein hyvän esinäytöksen riekonmarjamattoja ihaillessamme.

Huipulla on tulipiste ja infotauluja.  Mutta ennen muuta siellä on porukka kuusivuotiaan mäyräkoiran kanssa.  Koirat löytävät välittömästi toisensa ja peräkkäinjuoksu alkaa, milloin toinen, milloin toinen takaa-ajajana. Mäyräkoira, lyhytkoipi, jäisi aina jalkoihinkin (ja jääkin), mutta kun se on nopea käänteissään,  " Iso Vaalee" tömisee ohi.  Välillä mäyräkoira jää isomman alle, näyttää kivuliaalta, mutta vinkaustakaan ei kuulu ja juoksu jatkuu.  Selviää, että mäyräkoiralla on kotona kuusikuinen leikkikaveri.

Ilman hihnaa, ihan kovaa komentoa Luna seuraa taas meitä, kun matka jatkuu siihen ihan huipulle.  Siellä on jonkin sähkövehkeen aurinkopanelinromu maisemaa pilaamassa, korkeustaulu - ja huikeat maisemat.  Mitkä ne olisivatkaan hyvällä ilmalla?  Sen säälittävän matalan Rukankin (9 metriä matalampi kuin tämä Iivaara) pitäisi näkyä, mastoista sen tuntisi, mutta harmaa peittää aivan kaukaiset kohteet. Mutta näkyyhän muuta, kotijärvikin, Joukamojärvi.  Järvien muoto paljastuu täältä ylhäältä, kaikki ovat samaan tapaan pitkulaisia ja "oikeassa" asennossa, koska jää jätti niille tilaa harjujen väliin vain juuri noin.  Huipulla tuulee, ja äskeinen nousun tuoma pieni hikoilu saa kyytiä.

Alamäki alkaa riekonmarjailotulituksella.

Koira näyttää hajuaistinsa tehon: kolmen metrin päässä polun vierellä on varvikossa omenan kanta, siis äkkikurvi polulta ja herkku suuhun! Polku on helppo, vaikka paikoin paljonkin jyrkempi kuin tulopolku, joissain paikoissa se metsäkaverini, keppi, on oikeasti avuksi, vaikkei toki mitenkään välttämätön.  Koira menee taas vähän liian kauas, mutta tekee uskomattoman tottelevaisuusnäytöksen.  Vaikka se katosi harjanteen taakse, yhdellä STU-komennolla se asettui meiltä näkymättömiin odottamaan, siellä se istui selkä meihin päin odottamassa.  Nelikuinen!
Koskaanhan ei voi tietää, onko vastaantulijoita, onko heillä koiraa, sitä paitsi saimme kiinni joitakin samaan suuntaankin kulkevia.

Alkaa koiran koulutus kulkemaan hihnassa.  Tätäpä se ei osaakaan ollenkaan.  Se kiskoo niin että kakoo, aina vain.  Siis seis, ennen ei lähdetä ennen kuin meno rauhoittuu: matkanteko hidastuu ja kouluttaja jää jälkeen. Asetumme kauniiseen notkelmaan odottamaan.  Tästä eteenpäin taktiikaksi tulee, että koira on viimeisenä, nenä ei muka pääse ohi edellä kulkevan polvista.  Alkaa sujua!

Käy selväksi, että näin päin piti kulkea, sillä mäki on paikoitellen varsin jyrkkää.  Kiitos,  keppi, avustasi!  Tulemme kohtaan, joka, vaikka risteystä ei näy, heti kertoo, että tässä kuusikkorintessä jo olimme.  Ja niin, siinähän se taukopaikka odotteli, lampi kaukana alhaalla edessään, mutta jatkoimme saman tien tuttua polkua autolle.

Yhdeksän ja puoli kilometriä.  Normaalikunto riittää (näin päin) oikein hyvin.  Tulipisteitä ja taukopaikkoja on sopivasti.  Liikaa porukkaa ei ainakaan polun kulumisen perusteella ole.  Ja huipun maisemat korvaavat pienen vaivan, jolleivat erämaisuus ja lähde vielä riitä.  

Koivu

Kesäilta.  Ihanan lämmintä rantapuistossa.  Jostain sopivan kaukaa soi torvimusiikki: Koivu-valssi!
Eipä paljon häviä hyvän hanuristin soittama Rantakoivun alla samassa tilanteessa.  Eikä siltikään tarvitse tuohisormusta laatia tai sydäntä tuoheen kaivertaa, hyvin riittää kaverin käsi tai läsnäolo.

Koivunoksat korkeella huiskii,"Hyvä koti sulla", niin ne kuiskii...  Tylsimpiä venäläisiä kansanlauluja, mutta kas, sen oppi poikakin soittamaan nokkahuilulla. Kotikoivu, Koivu ja tähti!

Vasta (vihta, mikä se on?) voitelee ja tuoksuu, viimeistelee rantasaunan.  Sauna on tietenkin koivuhaloin lämmitetty - jokainen tietenkin muistaa, kuinka arvokkaita koivuhalot olisivat olleet Napoleonin armeijalle Beresina-joella?  Tuohi on hieno sytyke.  Tuohi on suomalainen sotasalaisuuskin: tuohella noetaan tähtäimet haitallisen kiillon estämiseksi!  Halotkin on hakattu koivuvartisella kirveellä - jos pihlajaa ei ollut saatavilla, koivua varsiksi työkaluihin. Mahlaa saunan jälkeen?   Tuohivirsun ronttoset jalkaan ja tupaan kipikapi.
Ja eikös kammarissa ole se koivuinen komuutti, (tehty Helylässä, Sortavalan maalaiskunnassa), josta isäntä ne puhtaat alusvaatteet saunan jälkeen löytää.

Tiesit varmaan, mitä on tökötti?  No, se on ihan oikea sana, ja alunperin tarkoitti koivun tervaa.

Kotikoivun alla on lapsi nukutettu, meilläkin.  Siinä se Maija otti päiväunia, Loru tormakkana vaunun varjosssa vahtimassa.  Ainoa paikka olla virassa kiltillä koiruudella, naapurin Katri-mummi yritti tulla katsomaan, kuka siinä vaunussa pötköttää, vaan eipä tullut, kun iso spanieli rullasi kaikki poskilihat hampaiden päältä ja ilmoitti vakaumuksen syvällä rintaäänellä, että ei kannata.  Siis tutulle, hyvälle kaverilleen.  Piti ihan neuvoa koiraa, kyllä Katri saa Maijaa katsoa.  Mikko oli syksyvauva, koivu ei ehkä niin tärkeä ollut.
(Maijalla ja Katrilla oli yhteinen syntymäpäivä, mitä nyt väliä oli tasan 80 vuotta.)

Tämä yli 80-vuotias löydettiin eräänä päivänä kaarisaha kädessä koivun tyveltä.  Hänpä kaataa koivun, siitä kun on meille niin kovasti vaivaa!  Koivu oli jo silloin 70-luvun lopussa aivan valtava.
Jos se olisi kaatunut, olisi mennyt meiltä tai häneltä mökki pilkkeiksi.  Eipä ollut pelkoa kaatumisesta: tyveltä, siitä missä eivät juuret enää lisää paksuutta, ympärysmitta oli (eilen) 250 cm ja oli se silloinkin pari metriä?   Eipä ollut pelkoa, ei olisi mummukka millään jaksanut kuin naarmun raapaista.

Meille vaivaa?  Kyllä, oikeasti.  Iso koivu helposti haihduttaa 500 litraa vettä päivässä, missään etupihallamme ei siis menestynyt mikään pysyväksi istutettu, ei ruusu, ei sireeni, nurmikkokaan.  Juuria  - paksuja juuria - riittää kahdenkymmenen metrin päähän, ja ne olivat esimerkiksi ulkorakennuksen pohjaa ja valumonttuja lapiolla kaivaessani todella esteenä.  Pihalaatat kupruilevat, kun juuret paksunevat.
Tuulella valtava koivu vuotaa kuivia oksia kauas nurmikolle ja sementille.
Lehtiä kyllä riittää syksyllä haravoitaviksi.

Suurin kiusa on kuitenkin koivun kukinta.  Siedätettykään ei oireitta keväisin selviä.  Siitepöly estää pyykin kuivaamisen ulkona, myös maton pesun.  Ja kun hedenorkot putoavat, lakaisu ja sementin pesu on tehtävä useita kertoja päivässä, tai siitepöly kulkee jaloissa sisällekin.  Seuraava hankala on siementen lentäminen kuivuviin mattoihin.
Kuitenkin kaikitenkin koivu oli rakas puu, kotikoivu.  Meidän myös, vaikka kasvaakin juuri ja juuri naapurin puolella.

Miksi tuo rakas puu sitten täytyy poistaa?  Ei luultavasti olisi mitään syytä kaataa sitä, jos se olisi yksi runko.  Mutta kun siinä oli kolme isoa päärunkoa ja valtavia oksi lisäksi, se ikääntyessään alkoi olla vaaraksi kummankin talon kuistille ja jopa itse talollekin.  Auto pihalla tai solassa olisi myös vaarassa, kenties kulkijatkin.  Isommat päähaarat ovat itsessäänkin kuin valtavia puita, ja joissakin on jo hyvin tumma sisusta.

Suurin osa puusta köllöttää pihalla.  Kuvassa vain pieni osa, enemmän on naapurin puolella.  Tilaisuus sanoa hyvästi.

Koukussa

- Kun olit nuori, vyötit itsesi ja kuljit, minne halusit.
"Majuri" Heinämaan selitys raamatunkohdalle on ikuisesti mielessä.  Hän ei juuri puhunut riippuvuudesta toisen avusta, mutta piirsi kömpelön, kädet levällään seisovan hahmon taululle.  Kaksi pikkupoikaa siinä piti vyönpäistä kiinni ja pyöri vanhan miehen ympäri.  Tuli tietoa pitkästä ja leveästä vyöstä ja sen toimimisesta mm. taskuina, päissä olevista hurskaustupsuista ja yhä kaikki muistuu - nyt vain on tärkeämpää huomata se vanhan miehen riippuvaisuus toisten avusta.
Sehän se vanhuudessa pelottaa, itsenäisyyden menetys, riippuvaisuus toisista, avuttomuus, jopa taakkana olo.  Luulisin olevani siinä mielessä turvassa, että on varaa hankkia tukea ja apua, mutta silti oma avuttomuus ja tarpeettomuus on pelottava ajatus.

No mistä se vanhuus alkaa?  Ihan varmasti vanhuus ei ala tietystä iästä, vaikka teknisesti ikä onkin esimerkiksi yhteiskunnan toimien kannalta helppo määrittelytapa.  Ei kyllä vanhuus ala eläkkeellesiirtymisestä, ei ainakaan pitäisi.  Valitettavan moni kyllä sen siitä aloittaa, koko elämä, koko oma merkityskin on samaa kuin olla työssä.  Koukussa työhön, työyhteisöön, joudan kuolla pois, kun näitä ei ole!  Perhe on purkautunut lasten muuttaessa, parisuhteessa ei ole kuin ruokapöytä ja pyykinpesu, mikään ei kiinnosta, pois joudan.  Passiivinen itsemurha?

Aika moni todella sairas ja kipujen kanssa taisteleva sen ääneen sanookin:  - Voi kun pääsis pois.

Kun olen tarpeeton , olen vanha?  Hirveä ajatus!  Ainakin toivon olevani jollekin se maailman tärkein  ihminen, vaikka rapistunkin, vaikka suoriutuminen heikkenee.  Vaarius on ihmisen suurin saavutus (kun mummiksi en pääse).

Impi-täti, kirjailija Impi Karhula, sanoi, että ihminen on vanha sinä päivänä, jolloin hän ei oppinut mitään uutta.  Tämä vaati aika kovaa uuden etsimistä ja uteliasta luonnetta, säihkyviä silmiä kuin kolmasluokkalaisella.  Piikatyttönä Kannaksella hän opiskeli sivistyssanan päivässä, ja vielä yli kahdeksankymppisenä hän mm. tahtoi tietää tautiensa nimet latinaksi.  En samaan pysty, mutta kyllä uuden löytäminen kiinnostaa kohtalaisen monipuolisesti muuallakin kuin luonnossa.

Kannan kuolemaa jo joka päivä mukanani?  Kysymysmerkin voi jättää poiskin: jos ei verenpainetta hoideta, jos ei sokeriarvoja saa kuriin, lause on totta.  Olen pakotettu tiettyihin rytmeihin niin aterioinneissa, erilaisten arvojen mittauksissa, kontrollikäynneissä.  Jopa ruokavalio on niin kihdin, sokerin (hiilihydraattien) kuin verenpaineenkin takia aika hankala ja sitoo paitsi minua, myös useita läheisiäni.  Lääkkeet saa vain reseptillä, olen siis apteekki- ja Eksote-koukussa myös.
(Samassa, hyvässä kunnossa olen nyt kuin ennen lääkäriinmenoakin.  Minkäänlaista sairaudentunnetta muusta paitsi kihdistä ei koskaan ole ollut - siinähän se vaara piileekin!)

Vanhaksi en itseäni vielä myönnä.  Mutta vaikka tänä päivänä lähtö tulisi, voisin sanoa saaneeni elämältä paljon, ehkä enemmänkin kuin osuuteni.  Kiitos asianosaisille!  Ja vielä parempaa, minusta on jälki jäänyt muiden elämään.

Tässä elinvoimaa.  Tähän olen todella koukussa.