Viestintää

Hiljaisuus.  Takka risahtelee, ulkona on pimeä.  Sade ropsiii ikkunoihin.  On hyvä olla, kainalossa.  Sanoja ei tarvita.  Sinä olet siinä, se riittää, mutta jos on asiaa, sitäkään ei tarvitse sanoa, tietää jo.  Olemme yhtä.

Täysi hiljaisuus.  Ei edes hyvää huomenta irtoa.  Kohta kolahtaa saunan ovi.  Suihku kohisee kahteen kertaan.  Kohta surisee hammasharja, sitten hiustenkuivain.
Ja kohta irtoaa sana, toinenkin - on herätty pitkän kaavan mukaan.  Ei hiljaisuus olekaan, ei tunnukaan mielenosoitukselta, on vain heräämisprosessia.  Aamuvirkku ja aamutorkkuhan ne siinä kohtaavat.

Viestinnän klassikko on käännetty selkä makuuhuoneessa.  En ole varma, onko se jopa yleisempää kuin päänsärky? Saman viestin  toisia muotoja on esimerkiksi uskomattoman kiinnostava kirja, huippunopeasti tuleva väsymys tai television katsominen niin pitkään, että kaveri varmasti nukkuu.  Harvojen hallussa on niin hienoja variaatioita kuin "Otin nukahtamislääkkeen ja haluan nukkua heti" tai vaikka kuorsausmaski tai hammasraudat ennen hyvänyöntoivotusta.

Jäätävä hiljaisuus.  Vain tärkeää asiaa puhutaan.  Ruumiinkieli antaa ymmärtää, että kyllä tekisi mieli sanoa paljonkin, sanoa isoillakin kirjaimilla.  Nyt kerätään kerää sisälle, oikeaa sotkua, joka vaatisi saada purkautua ajoissa eikä latautua tarpeen tullen esiin otettavaksi aseeksi tai ainakin asenteeksi.
Mitä tein väärin?  Sanoinko jotakin pahasti? Kerro, jotenkin edes, olenko minä se paha vai se, mitä tein.  Todennäköisesti harvat asiapuheet jossakin kohtaa alkavat kääntyä taas normaalipuheeksi ja itse asia haudataan syvälle sisään.

Imuri päällä tai telkkari auki.  Toisessa huoneessa, äänilähteen takana, sanotaan jotakin, ehkä.  Sinulleko?  Tai sanotaan selälle, mieluummin vielä itsekin poispäin kulkien.  Täysin johonkin asiaan keskittyneellekään ei ole kovin hedelmällistä sanoa tärkeää asiaa.  Seuraa mielenkiintoisia "minähän sanoin sinulle"-keskusteluja?  Olette kuulemma puhuneet, jopa sopineet asiasta.
Jaa-a, armeijan tapa käyttöön, asian ymmärtänyt sanokoon: - Kyllä, rouva vääpeli! (Hups! Herra vääpeli...)  Ja kun tehtävä on tehty, pitää varmaan myös ilmoittautua, muutenhan se toinen ei tiedä, että homma on jo tehty.

 Tiskaan nuo aamulla.  Nyt en enää jaksa.  Ja aamulla tiskit onkin tiskattu, pöydät pyyhitty, konekin pessyt oman lastinsa.  Mistä hiipii mieleen epäilys, että sinulle on "näytetty"?  Voi ollakin, ja tehokkaasti, mutta toki useammin se kaveri sai sellaisen hetken, että tapahtuu, ihan ilman sivuajatuksia.  Tai jopa ilahduttaakseen!

Mitään tekemääsi ei huomata, kaikki on itsestään selvää.  Kaikkea tekemääsi mestaroidaan.  Puheesi eivät kiinnosta, keskustelussa et edes saa suunvuoroa, kun se oma asia on niin ainoa oikea ja tärkeä, oli sanomista tai ei.  Vitsisi ovat aina - ääneen sanottuna! - vanhoja, vaikka koko muu seurue ei niitä ikinä olisi kuullutkaan.  Kuulet kaikesta valmiin suunnitelman ja aikoessasi jotain muuta, asiasta on puhuttu ja sovittu.  Monesta asiasta saat vain puoli tietoa ja yllätyt, kun vaikkapa kyläreissu kestääkin viikon eikä kolme päivää, tai pari puutarhaistuttelua onkin yllättäen nurmikon perustaminen ja aidan teko sen pelakuun lisäksi.
Olet niin mitätön, että et voi syödä mielileipääsi, tehdä sinun mieliruokaasi, edes käyttää oman makusi mukaisia vaatteita.  Eikö ole tarpeeksi selvä viesti kertomaan joko kaverin narsismista tai omasta kehnosta itsetunnostasi?

Roskapussi ovella?  Älä ole näkevinäsi.  Jos jaksaa ovelle asti, jaksaa perillekin.  Tai jaksaa ainakin sanoa.  Pussi ei myöskään ole niin kiireinen, ettei se malta odottaa, että saat sen valmiiksi, mitä olit tekemässä.  Missään tapauksessa pussi ei vaadi kiireistä viemistä pihisten ja ovet paukkuen, sitä näyttämistä.

Olen niin vanha ja ramu, että olen poikkeuksellisen suuressa vaarassa?  Ainakin metsätöihin pääseminen vaatii oikein projektin.  Kyllä, on pitkä matka, ja paluumatkalla olen väsynyt.  Kyllä, varsinkin ketjusaha on vaarallinen työkalu ja ne paikat, joissa viime aikoina olen työtä tehnyt, ovat todella vaikeakulkuisia liukkaita kivikkorinteitä ja kivenkolot vaanivat.
Huolen hyväksyn, kiitänkin.  Se on tapa välittää ja näyttää se.  Mutta holhoaminen suorastaan loukkaa.  Miljoona kertaa mieluummin otan vastaan ne kaikki muut kivat huomioonottamiset, katseet, hipaisut ohimennen, koskettamisen, arvostamisen,...  Siinäpä sitä on/olisikin arkeen viestintää.

Kaikkien aikojen kisat

Seiväshypyn finaali.  Uskomaton kilpailu!  Kuningas on kuollut - eläköön kuningas.  Viimeiseen hyppyyn asti kultamitalia piti jännittää, eikä ajattelemastani aamulukemisestakaan tullut yhtään mitään.  Myös voittajan jännitys laukesi, ei hän edes yrittänyt enää korkeammalta.
Hieno kilpailu, mutta...

Olympialaiset paisuvat. Paitsi lajien liika määrä, kilpailu rakenteiden ja suorituspaikkojen komeudesta tekee kisoista aina vain kalliimpia.  Koko olympialiike on suuren rahan varassa ja ainakin minulle esimerkiksi sana Oympiakomitea tarkoittaa erittäin rikkaiden ihmisten kallita matkoja ja taloudellista valtaa.
Johonkin on pantava raja.  Myös köyhemmällä maalla on oikeus järjestää olympialaiset.  (Näin siitäkin huolimatta, että 1800-luvun lopun aate oli alunperin joutilaitten yläluokkaisten miesten rehtiä kilvoittelua, jopa harjoittelu katsottiin epäreiluksi.)

Siis karsitaan?  Mielestäni selvää on, että aina uuden lajin tullessa jonkin vanhan tulee väistää.
Yhtä selvää on, että minkään lajiryhmän sisällä ei ole suojattuja lajeja, ei edes niitä antiikin kisojen lajeja tarvitse suojata.  Jos jollakin lajilla ei ole runsasta harrastusta kaikkialla maailmassa, laji joutaa pois.

Jos jonkin lajin mainitsen, se ei tarkoita, että jotenkin inhoaisin sitä.  Se tarkoittaa, että jostakin pitää karsia.  Ja mikä estää kilvoittelemata vaikka MM-kisoissa näisssäkin lajeia?
Yleisurheilussa alkaisin poistamalla ihmiselle vieraat suoritukset.  Heitoista jäisi esimerkiksi vain keihäs jäljelle, metsästys ja sodankäynti perusteinaan.  Hevoslajit heittäisin pois, siis aitajuoksun ja estejuoksun.  Seiväshyppy, vaikka olikin upea finaali, on myös poistolistallani.
Jättäisin vai yhden pikamatkan, satasen.  400 m voisi saada armon, samoin 10 000 m ja maraton.  Onhan älytöntä, että samat naamat ovat useissa finaaleissa niin pikamatkoilla kuin kestävyysjuoksussakin.  Kolmiloikkakin on hyvin keinotekoinen laji, pois vain.

Uinti se vasta turhaa täynnä onkin.  Sama mies on kaikkien lajien voittaja, luulisi sen jo herättävän!
Matkoja samalla tyylillä on aivan liikaa.  Satasen vapaauinti ja esimerkiksi 800m:n vapaauinti olisivat tarpeeksi.
Vain yksi matka rintauintia.  Ja jos täysin keinotekoinen perhosuinti on oltava, olkoon matkana esimerkiksi 400 m:n sekauinti, jossa kaikkien lajien osaaminen tulee ilmi.

Ammunta - ammuu!  Riittäisi yksi haulikkolaji, yksi kiväärilaji, yksi pistoolilaji ja jousiammunta.  Voimistelusta kuusiottelu olisi riittävä selvittämään mestarin.  Purjehduksessa on aivan liikaa luokkia, samoin soudussa ja melonnassa.  Onko tasa-arvoa, että nainen painii, nyrkkeilee, nostaa painoja tai heittää moukaria?

Paitsi lajien sisäistä karsintaa, täytyisi kylmästi jättää pois joitakin lajeja.  Miksi esimerkiksi jalkapallo tarvitsee olympiatittelin?  Hassuinta on kuitenkin katsoa jotakin rugbya tai maahockeyta. Miksei kyykkää?
Selkeät ammattilajit pitäköön omat kisansa.

Politiikkaa ei urheiluun.  Väärin!  Kyllä urheilun on otettava vahvasti kantaa.  Mutta on oltava tasapuolinen.  Miksi esimerkiksi Gatlin, kärähtänyt urheilija, sai voittaa hopeaa, mutta venäläinen, joskus kärähtänyt ja rangaistuksen kärsinyt, ei edes pääse kisoihin.  Siksi kun Krim?  Miten omaa kansaa kurittavat maat tai valtioterrorin ylläpitäjät ovat mukana?
Olympiakomitealla on vaikea työ, myönnän.
Sama koskee kyllä  lajiliittoja.  Miten ihmeessä Venäjällä voidaan pitää 2018 jalkapallon MM-kisat, onko laskettu, että Krim on jo unohdettu silloin?
Aina voi tietysti hurskastella, että eivät ne urheilijat syyllisiä ole.  Aste-ero on kannattaa vallitsevaa politiikkaa tai olla syteemissä mukana? Kukahan myös käyttää valtiojohtoisen dopingsysteemin mömmöjä, pakostako?

Siis sodat katkeavat joka neljäs vuosi.  Ja voittaja saa seppeleen ja valtiolta hyvän elintaon loppuelämäkseen.

Paranoiaako muka?

Helikopteri!  Kopteri tarvitaan, ei tästä maastosta kukaan voi kantamalla noin painavaa miestä viedä!  Olisi lähimmälle tielle vielä 15 km ja joenylitys ja huikeita rinteitä kiivetä ja raahata.
Totta kai se sammalen peittämä kivenkolo oli siinä, kyttäämässä, sai se saaliinsa ja jalka napsahti.
Vai olisiko sittenkin syy ollut väärissä jalkineissa ja polun ulkopuolelle menemisessä, keppiäkään ei ollut mukana.  Oikeasti, kopteri on soitettu jopa uhoamisen takia: - Näin sitä ennen tuntureilla rinkan kanssa alamäkeä juostiin, pysy perässä, poika!

Lapsena uskoi vakaasti, että esimerkiksi ukkonen vainoaa juuri minua.  Melkein ensimmäiseksi oppi, että puun alle ei pidä mennä.  Vuorenvarmaahan oli, että salama iskee juuri siihen puuhun.  Kukaan ei kuitenkaan tullut kertoneeksi, että aukiolla olisit itse se korkein kohta tai onkesi voisi olla se antenni salamalle.  Myöhemmin oppi, että ihan historian suurmiehelläkin on ollut samanlaisia pelkoja: Luther mm. lupasi ruveta papiksi, mikäli selviää yhdestä ukkosmyrskystä.  Ja rupesi - paraniko maailma?
Luterilainen usko toi mm. lukutaidon kaikelle kansalle, olkoonkin että kiristämällä.  Ei ole salama vainonnut: varmaan syy on se, että ukkosella Ida-mummi pakotti pöydän alle ja ovenkahvoihin ja hellanluukkuun hän koski vain halolla, ettei saa sähköiskua...

Tupakka käryää, uusi jopa sytytetään usein entisellä.  Tupakka ei ole enää vain nautinto, se on pakko.  Ja kas, todetaan varjostuma, todetaan alkava syöpä.  Syy?  No ei ainakaan tupakka!  Maalauskemikaalithan ne.  Vai olisiko se, kun olin heinätöissä?  Kerran olin laittamassa laattoja talon seiniin, olikohan se hengityssuojain huono?  Sen miljoona syytä löytyy itsen ulkopuolelta.

Perkele.  Paskalakeilla ei taida olla muuta tekemistä kuin kytätä minua.  Ajavat ne muutkin ylinopeutta.  Nyt on tullut jo kahdet sakot, pitäisi ajaa ainakin loppuvuosi matelemalla.
Miksi peltipoliisitkin aina silloin tällöin välähtelevät juuri minun kohdallani.  On tämä holhousyhteiskunta, kyllä minä osaan ajaa.  Mitä vaaraa on pienestä ylinopeudesta tai punaisia päin ajamisesta, jos ei ketään tule? Miksi viranomaiset tahtovat jonoja, ilman rajoituksia ei niitä olisi ollenkaan.

Kalareissulla ne suuret kalat kiertelevät minua.  Miksi samalla reissulla kaikki muut saavat kunnon saalista, minä vain särkiä ja miniahvenia?  Sama on marjareissulla, muilla alkaa ämpäri täyttyä nopeasti, minulle ei kerry mitään.  Ei, vaikka koko ajan juoksen, marhaan etsimässä yhä parempaa paikkaa ja muut keräävät/onkivat koko senkin ajan.  Minua vaivaa huono tuuri!
Itikat, paarmat, hirvikärpäset, ampiaisetkin vainoavat minua enemmän kuin muita.

Voi onnetonta sitä, jolla on kaikki tuo taakka.  Hän ei myöskään koskaan voita lotossa tai arvalla.  Hän eksyy.  Työssäkään ei etene ja akka nalkuttaa.  Kyllä kohtalo on kova!

Seli seli.  Olisiko ryhdistäytyminen mitä?

Loma

Pari viikkoa lomaa jäljellä enää.  On siis lomailtava hampaat irvessä!  On oltava koko ajan menossa.
On vielä aikaa käydä sukulaisissa, matkustaa.  On pakko olla grillipileet, satoi tai paistoi. Ja on pakko pelata niitä (typeriä ?) pihapelejä joka pihassa, kotonakin, kun kerran ne on hankittu. Terassillekin on ehdittävä.  Kirjojakin olisi varattuna lomaksi, mutta kun ei jää lomailulta aikaa.  Marjat ja sienet olisi kerättävä ja säilöttävä, mutta ukkojen kalareissulle on kerettävä.

Päivääkään se ei jaksanut.  Se heräsi vasta varttia vaille kymmenen.  Ja aamukahvilla se jo sanoo haluavansa nähdä ihmisiä - kukas minä sitten olen?  Mitä varten on hankittu kaikenlaista kivaa lomaksi, laitettu piha kuntoon olohuoneeksi, koti kesäasentoon?

Lomalla pitää tehdä isot, ikävät asiat.  Sitten lomalla-alkuinen lause olisi kiellettävä. Loma on suorittamista varten.  Pitää pestä matot, pitää laittaa pottumaa, pitää käydä savotalla turvaamassa ensi vuoden polttopuut. 
Viime lomalla piti maalata talo.  Ei ehtinyt.  Ja saunaremppakin on vielä kesken.  Vaatehuonekin pitäisi siivota ja varasto selviä. Mutta kun tuli Jaakon perhe, satoi, oli kuuma, mikä vain tekosyy. Loma ei takaa lepoa, loma on lomastressi.

Loma on kilpailu!  Työkaverit ovat tehneet kaikkea kivaa.  Pärjäänkö minä, kun en ole käynyt Guggenhaimissa Bilbaossa, supannut Kalajoella, kerännyt edes kahtakymmentä litraa mustikoita?
Eikä meillä ole edes matkailuautoa - kyllä otti päähän viime kesänäkin ainoina hellepäivinä se Karvinen, joka kehui tuossa pihassa, kuinka viileä ja kiva on nukkua autossa, ei kiitos, emme tarvitse petipaikkaa.  Ja Kypänäinen kehuu aina niillä kaloillaan, ja on sillä isompi venekin kuin meillä.

Matkailuvaunu on, iso ja komea.  Surffilauta ja vesijetti on hankittu.  Hieno retkipyörä odottaa telineessään, siinä se pölyttyy  ison matkamoottoripyörän vieressä.  Kesämökille ei jäädä, siellä käydään saunassa joskus iltaisin.  Siellä seisoo iso moottoorivene ja vajan seinillä piisaa kunnon kalastusvälineitä.
Olisi kyllä kiva, kun joskus olisi aika käyttääkin kaikkea tätä kivaa! Mutta yrittäjä yrittää.  Ja naapuri peuhaa jotakin kivaa lasten kanssa kaiket kesät, näkyy heillä viihtyvän naapurienkin muksut, meidänkin.

Ensimmäinen lomaviikko menee levätessä ja työstä irtoamisessa.  Hyvällä ilmalla puun varjossa oleva hyvä tuoli vaatii kaverikseen hyvän kirjan ja lomailijan.  Tilauksessa on myöskin pääskyjen kirskuntaa, kimalaisen pörinää ja kukkia ympärillä.  On aikaa seurata luontoa ja käydä ihastelemassa kesän kypsymistä paikan päällä. Ruokakin on nopeaa ja helppoa, eikä sido laittajaansa tuntikausiksi. Toisella viikolla kenties alkaa herätä todellisuuteen ja pestä sipaista matot, jos sää sallii.  Ja nurkkia nostellaan ja pikkuremppaa tehdään siinä ohessa, ajatuksella "tällä työmaalla ei saa hiki vaivata".

Loma.  Jos se olisi sinun näköisesi?  Minkähänlainen se olisi - missä elämänvaiheessa sinulla on oikeasti mahdollista toteuttaa se.  Aina on sidoksia, esimerkiksi perhe.  Useimmiten puuttuu jotain faciliteetteja, esimerkiksi mokoma pikkuasia kuin raha.  Loma on kompromissi, vain sinä et siitä onneksi päätä.

Niin.  Työllisillä on lomat.  Onko eläkeläisellä, mitä?
Ihan oikeasti esimerkiksi lomarahan puuttuminen

näkyy elintasossa, kun eläkekään ei takaa elintasoa kuin puoleen entisestä.  Mitenkä työtön lomailee?
Lomajärjestelmä on kuitenkin puolustamisen arvoinen asia.  Ajatelkaa pätkä- ja ketjutustyöntekijöitä, jotka eivät koskaan ole riittävän pitkässä työsuhteessa loman kertymiseksi.

Lomaillaan!

Minä ensin!

Kiihdytyskaista.  Etuajo-oikeutetun (virallisesti kai puhutaan väistämisvelvollisuudesta) tien merkki.
Aivan mahdoton yhdistelmä?
Laki, sen henki, mennee niin, että tiellä jo oleva menee ensin ja toinen sovittaa nopeutensa tienopeuteen ja tulee mukaan estämättä tai haittaamatta päätiellä olevan kulkua.
Sujuva meno olisi vetoketju: noin joka toinen auto kummaltakin tieltä, liikennemerkistä välittämättä.
Toimii.  Toimii joskus ja on ainoa käypä ruuhkamenetelmä.  Yksikin "minä itse" tai liian arka sotkee systeemin.

Käytäntö varsinkin Kehä III:lla näyttää olevan, että rampilta tullaan häikäilemättä mihin väliin vain, ilman turvavälejä.  Ilmiselvä oletus on, että tiellä jo oleva väistää ohitukaistalle.  Pakko onkin - jos on tilaa väistää.
Vielä vaarallisempi on rampilta tulevan jonon kärkiauto, joka ei uskalla siirtyä isolle tielle, ajaa rinnalla eikä osaa päättää eteenkö vai taakse.  Ramppi loppuu, tuleva jono seisoo, jos joku minä itse ei selkeästi tee hänelle tilaa.  Aina ei tee, ei uskalla itse hiljentää tai tavallisemmin ei itse välitä.

Nopeus moottoritiellä  ihan hiukan yli sallitun, tuskin sakkorajallakaan.  Ohitutarvetta on usein.  Eipä siis palata oikealle kaistalle lainkaan.  Seuraa monenmoista ikävää, mutta muille.  Esimerkiksi pusseja: kun vasen kaista on sopivasti tukittu, hitaampien taa aina joku joutuu jarruttamaan jopa melkein tyhjällä tiellä.  Rampilta tulevalle ei voi antaa tietä muuten kuin jarruttamalla.

Yhteyslautta.  Autoja on jätetty jonoon.  Ihmiset ovat helteessä siirtyneet läheiseen rantaan, puistoon, putiikkeihin, odottavathan ne autot itsekin.  Kuusi autoa seisoo kuin ankanpojat jonossa.  Aikaa yhteysaluksen lähtöön on vielä kymmenen minuuttia, kun yksi minä itse ajaa kurvaisee citymaasturinsa jonon etummaiseksi.  Juuri ja juuri siihen mahtui.  Mutta pääsipä ekaksi -  ei kuitenkaan ensin alukselle, ensin ajatettiinkin laivalle pienempiä autoja, joita saatiin kapeaan paikkaankin monta rinnakkain.  Korvat kuumina sai kuulla tavoistaan, kiilauksestaan ihan turhaan, oikein vahingoniloisina ihmiset katsoivat "oikeuden" toteutumista.

Myös jalkamiehillä oli kiire alukseen.  Tien vasemmassa laidassa oli ihmisiä pakkautuneena jalkakäytävän ja kaiteen väliseen tilaan, jonkinlaiseen jonoon.  Yksi kiireinen rouva käveli kaikkien, mm. lastenrattaiden ohi keulaportista sisään saadakseen kuulla, että ensin rahastetaan autot, sitten jalankulkijat, olkaa hyvä, siirtykää jonoon.  Jono oli siirtynyt oikeaan reunaan, jolloin rouva rupesi vaatimaan itselleen ensimmäistä paikkaa jonossa, hänhän oli jo ollut ekana vasemmalla.  Aika ihmeissään jonossa olijat antoivat hänen taas kiilata viitsimättä mokomasta äitellä.
Olen varma, että ko. rouva ei tajunnut sitä ensimmäistä, vasemman puolen jonoa ollenkaan, kunhan hätäili laivaan ehtiäkseen perän yläkannen hyville maisemapaikoille.  Ehti, mutta ehdimme mekin, noin kymmenentenä olevat.

Pari tapausta matkalta.  Aikamme kuvia.  Eipä kauan tarvitse maailmaa kiertää, kun kuva nykysuomalaisesta normaalista on selvä.  Minä itse.
Tärkeämpää on oma hetken  "oikeus", toisen oikeus tai mukavuus toissijaista - vaikka itse vuorenvarmasti joskus

tarvitsee toisten tuen.  Silloinhan sen voi vaatia, ei toivoa?

Jottain tarttis tehrä

Vaara!
Mitä tahansa voidaan käyttää terrorismin välineenä?  Nyt on rekka ollut ohjuksena ja on saatu kymmeniä hengiltä.
Bostonin räjäytyksissä oli painekattiloita, joihin oli lastattu rautakauppasälää sirpalevaikutuksen aikaansaamiseksi.
Kirjeissä on kulkenut pommeja ja anthraxia.
Aivan helppo on kuvitella leipäveitsi tai pyykkinarukin vaaralliseksi.
Millä vain, missä vain, kenelle vain, vaara on läsnä.

Siis aseet vapaiksi ja jokaiselle oikeus kantaa asetta?  Ainakin minulle aseen kantaminen tarkoittaa, että asetta myös käytetään.  Aseen kantaminen antaa "luvan" käyttää asetta sinua vastaan?
Ja muistetaan kyllä esimerkiksi eräs terrorismin alkuperäisistä tarkoituksista: oli ajatus aikaansaada niin rajoittava, kontrolloiva, mahdoton poliisivaltio, että tavallinenkaan kansalainen ei kestä vaan kapinoi. Kyllä, on torjuttu ja ehkäisty, mutta samaan aikaan tapahtuu toisaalla.

Miten siis alamme torjua väkivaltaa?  Tietysti väkivallalla.  Lisäämme kontrollia ja aseistusta, hankaloitamme ns. tavallisten ihmisten elämää. Urkimme, rajoitamme.  Emme usko, emme näe, jos oikeasti on jotakin tekeillä ihan vierellä.
Puutumme asioihin vasta, kun jotakin on jo tapahtunut.
Terrorismi ei lopu ottamalla kiinni jo toimineita terroristeja tai ampumalla heitä kuin kapisia koiria.

Vapaa tiedonvälityskin on kaksipiippuinen juttu ja ainakin toinen piippu ampuu omaan jalkaan.
Sen verran pedagogi olen, että visusti osasin välttää kysymästä koululaiselta ilkityön motiiveja.  "Miksi?" on vaarallinen kysymys.  Pikku koululainenkin sai tilaisuuden selittää ja oikeuttaa tekonsa, usein alkoi uskoa itsekin tehneensä oikein, taitava manipuloija saa luokan uskomaan asiaansa, joskus saa jopa uhrinsa uskomaan asiansa oikeutukseen! 
Kun terroristi saa vapaasti kertoa motiivinsa  ja lehdistö auliisti ne levittää, aina löytyy ymmärtäjä, usein myös kannattaja ja matkija.  On myös ns. Tukholman syndrooma olemassa, jossa uhri alkaa hyväksyä häneen kohdistuvat teot, mukautuu, jopa rakastuu esimerkiksi kidnappaajaan.
Ei terrorismilla edes aina ole motiivia - esimerkiksi pommin ohjeet ja aineet löytyvät/löytyivät internetistä, pommi voidaan rakentaa, se siis rakennetaan ja pam, kauppakeskuksessa pamahti.

Kun kaikki väylät toimia oikein on tukittu, mitä jää jäljelle?  Kun ei ole mitään keinoa saada asiaansa esille, yhdistyä, kokoontua, vaikuttaa, toimia poliittisesti?  Onko silloin ainoa tie terrorismi - raja ymmärtämisen ja hyväksymisen välillä on epäselvä.  Rajanvetoahan käydään myös nimityksissä: onko toisinajattelija, vapaustaistelija, kapinallinen, sissi - vai terroristi.
Jossain puolet kansaa, siis naiset, on täysin vailla oikeuksia ajaa asiaansa.  Missä viipyy naisasiaterroristi? Yksi avain poistaa terrorismia on vapauttaa nainen ja sitä kautta avata ja sivistää yhteiskunta.

Jumala (kaikilla nimillään) on säätänyt tietyn yhteiskuntajärjestyksen, antanut vallan, maa-alueen, milloin mitäkin.  Alan vähitellen uskoa, että jumala tarkoittaa samaa kuin mies tai ainakin mieheys!
Diktatuuri, totalitarismi, itsekkyys keskittävät hyvinvoinnin vain toisille.
Kansat ja ihmisryhmät eivät ole samanarvoisia.
Toisten usko tai uskomattomuus on halveksittavaa tai tuomittavaa ja oma usko on pakollakin levitettävä.
Perimätapa on jo satoja, jopa tuhansia vuosia alistanut toisia ja nostanut toisia, näin jatkukoon.
Laki ja valta ovat perinteisesti olleet vain miesten käsissä. Näin olkoon, nainen kotiin, ei koulutusta, äänioikeutta, oikeutta päättää omista tai lasta koskevista asioistaan.
Talouden ylivalta politiikkaan nähden on nyt muka-demokratiaa, ennen köyhän ja rikkaan näkyvä skisma, josta ainoa ulospääsy on tasata raha väkivallalla?  Vallankumous on epäonnistuessaan kapina, eikä onnistuessaankaan koskaan tuo kaikkea hyvää kaikille.

Siis terrorismin syitä on noin helppo tuosta vain luetella.  Sano yksi syy, joka ei ole ihmisestä lähtöisin - luulisi ihmisen voivan ne korjatakin. 
Miten kallis hinta on maksettava, ennen kuin demokratia ymmärtää korjata asiat itse?  Koko maailma yhdessä.  En lainkaan epäile päättäjien älykkyyttä - järkevyyttä kyllä.

Pojat lomalla

Leo posotteli äitinsä kanssa ISOLLA junalla jo perjantaina meille.  Otso ei joutanut, lauantaina oli ensimmäiset kaverisynttärit, ja hän tuli vasta lauantaina isän kanssa automiehinä.
Leo ehti ristiäisiin ja sukujuhliin, mikä Otsoa suuresti harmitti.

Juhlista palattiin, jo olivat Pasi ja Otso tulleet.  Vaariuden tähtihetki: Otso ampaisi ohi Mummon, ohi Leon, ohi Äidin kiipeämään Vaarin syliin, hädin tuskin sain auton ovea kiinni.
Eniten kertomista oli toki äidille, sentään oli oltu Tyynen 5v-synttäreillä.

Pyhä oli kuuma, 27 astetta.  Perhe kävi uimassa ja toiveikkaana jätettiin vesilelu kuuriin, jospa viikolla sitten taas vaarin ja mummon kanssa.  Vielä mitä!  Alkoi sadekausi, jatkuvaa sadetta alkuviikko ja melkein jatkuvaa, kunnes perjantai salli olla ulkona enemmän.  Paikallinen sadekuuro oli todellakin paikallinen, ankkuroi meidän päällemme.

Ja sadeko meitä estäisi?  Maanantai meni kotihommissa, mitä nyt kävelimme kauppaan ollaksemme edes vähän ulkona.  Illalla Arvi-koira antoi oppia koiran kanssa olemisesta olemalla mallikelpoinen kaverikoira.  Mutta vaari kyllästyi olemaan sisällä ja niin on käyty mansikkametsässä, laavulla, kalaretkellä.  Mummo urheasti mukana!  Sadevaate on kova sana - silti vesi on myös sisäpuolella, ja saappaat ja romppeet ovat täyttäneet pesuhuonetta.

Ilahduttaa suuresti, että pojat eivät todellakaan vingu itikoista, eivät ainaisesta sateesta.  He jaksavat sitkeästi jatkaa esimerkiksi mansikankeräämistä aivan räkäkelissäkin, saimme sentään yli litran. Ja huomaa, mansikat piti vielä valita, suurin osa oli raakoja.

Ja mustikankeruu taitaa olla ihan ykköstä, varsinkin Otso haluaisi olla pylly pystyssä.  Oikein piti komentaa esimerkiksi syömään tikkupullaa, kun ei olisi joutanut.  Onkiminenkaan ei ollut yhtä jännää, tarvittiin paarma: - Kärpänen puri otsaan! saamaan mies mummon onkipariksi takaisin. Laavulta lähtiessäkin piti vielä kerätä kourallinen mustikoita evääksi pitkospuille.

Yksi reissu jäi tekemättä, emme päässeet kantarellimetsään.  Metsäkone oli mössännyt noin 50 metriä tetä autolla ajamattomaan kuntoon, piti veivata auto ympäri ja kurvata laavulle.  Kävin hakemassa seuraavana aamuna ne kantarellit itsekseni, mopohan selviää mokomasta.
Olisihan kanttiksia toki muuallakin, näimmekin, mutta tuo paikka olisi ollut sopivan kävelymatkan päässä.  Toista kautta pojat eivät sinne pääse, on turhan haasteellinen ojanylitys välissä.
Laavulla tikkupulla, mehu ja keksi olivat kova sana.  Monenlaista meuhkaamista riitti, vaikka kiville ei mummo antanutkaan kiivetä liukkauden takia.  Leo harjoitteli puukkonsa käyttöä, teroitteli pihlajanvitsaa keihääksi jo aika taitavasti.   Se keihäskin lensi jo aika komeasti, mutta aina oli Otso pidettävä loitolla, on pidettävä, kun sen vitsan molemmat päät ovat aina tarjolla silmiin.

Mustikoita tuli kotiin asti onkireissulta.  Ankara ukaasi oli, että ne syödään keittiön pöydän ääressä.
No minkäpä pojat sille, että mustikat ovat liikkuvaa sorttia.  Melko pian Mummo ilokseen havaitsi kaksi miestä ja mustikat ainoan todella kalliin huonekalumme, takkahuoneen sohvan päällä.  Ei ollut ihan kuiskattu ohje siirtyä  keittiöön...  Voisin kuvitella mustikan väriä sohvassa, pojillepa ei mokoma tullut mieleenkään.

Uutta ja hienoa on rohkea maistaminen.  Tulisiko tuosta vähitellen tapa?  Joko hyit ja yököttelyt voisivat jäädä ja tilalle tulla: - Kiitos vähän!  Tai voisiko peräti joku ruoka vakiintua aivan tavalliseksi syötäväksi?  Yllättäen vanhempi herra oli parempi maistelija.

Kalaa miehet syövät tosi hienosti.  Karjalanpaistin kastike alkoi maistua, eikä muistettukaan voita perunalle lopulta.  Ongitut särjet piti poikien pyynnöstä paistaa, niitä syötiin ja ainakin Leo osai jo ruotiakin, Otso taas halusi kalan luurankoja enemmän kuin särkeä itseään, maistoi toki selkäfileet.  Jopa tomaattipala kelpasi - fetajuustopalkalla!

Ei nututa-mies on nukkunut joka päivä kunnon päiväunet, se isompikin on lepäillyt.  Mummo on sitkeästi lukenut unisatuja ja tainnut vähän olla unitarpeessa itsekin.

Upeaa on, että voi aika paljon puuhastella itsekin, vuolla vaikka kirjanmerkkejä ja voiveitsiä, kun ukot ovat jo noin isoja.  Ei tarvitse ihan joka hetki olla sanomassa, mitä leikitään tai vahtimassa, pysyvätkö miehet pihalla tai kiipeävätkö tikkailla.
Mutta parasta on, että pojat viihtyvät ja leikkivät keskenään oikein mainiosti, pari riitaa päivässä kuuluu asiaan.

Desiibelimittari olisi kyllä tarpeen...