Paranoiaako muka?

Helikopteri!  Kopteri tarvitaan, ei tästä maastosta kukaan voi kantamalla noin painavaa miestä viedä!  Olisi lähimmälle tielle vielä 15 km ja joenylitys ja huikeita rinteitä kiivetä ja raahata.
Totta kai se sammalen peittämä kivenkolo oli siinä, kyttäämässä, sai se saaliinsa ja jalka napsahti.
Vai olisiko sittenkin syy ollut väärissä jalkineissa ja polun ulkopuolelle menemisessä, keppiäkään ei ollut mukana.  Oikeasti, kopteri on soitettu jopa uhoamisen takia: - Näin sitä ennen tuntureilla rinkan kanssa alamäkeä juostiin, pysy perässä, poika!

Lapsena uskoi vakaasti, että esimerkiksi ukkonen vainoaa juuri minua.  Melkein ensimmäiseksi oppi, että puun alle ei pidä mennä.  Vuorenvarmaahan oli, että salama iskee juuri siihen puuhun.  Kukaan ei kuitenkaan tullut kertoneeksi, että aukiolla olisit itse se korkein kohta tai onkesi voisi olla se antenni salamalle.  Myöhemmin oppi, että ihan historian suurmiehelläkin on ollut samanlaisia pelkoja: Luther mm. lupasi ruveta papiksi, mikäli selviää yhdestä ukkosmyrskystä.  Ja rupesi - paraniko maailma?
Luterilainen usko toi mm. lukutaidon kaikelle kansalle, olkoonkin että kiristämällä.  Ei ole salama vainonnut: varmaan syy on se, että ukkosella Ida-mummi pakotti pöydän alle ja ovenkahvoihin ja hellanluukkuun hän koski vain halolla, ettei saa sähköiskua...

Tupakka käryää, uusi jopa sytytetään usein entisellä.  Tupakka ei ole enää vain nautinto, se on pakko.  Ja kas, todetaan varjostuma, todetaan alkava syöpä.  Syy?  No ei ainakaan tupakka!  Maalauskemikaalithan ne.  Vai olisiko se, kun olin heinätöissä?  Kerran olin laittamassa laattoja talon seiniin, olikohan se hengityssuojain huono?  Sen miljoona syytä löytyy itsen ulkopuolelta.

Perkele.  Paskalakeilla ei taida olla muuta tekemistä kuin kytätä minua.  Ajavat ne muutkin ylinopeutta.  Nyt on tullut jo kahdet sakot, pitäisi ajaa ainakin loppuvuosi matelemalla.
Miksi peltipoliisitkin aina silloin tällöin välähtelevät juuri minun kohdallani.  On tämä holhousyhteiskunta, kyllä minä osaan ajaa.  Mitä vaaraa on pienestä ylinopeudesta tai punaisia päin ajamisesta, jos ei ketään tule? Miksi viranomaiset tahtovat jonoja, ilman rajoituksia ei niitä olisi ollenkaan.

Kalareissulla ne suuret kalat kiertelevät minua.  Miksi samalla reissulla kaikki muut saavat kunnon saalista, minä vain särkiä ja miniahvenia?  Sama on marjareissulla, muilla alkaa ämpäri täyttyä nopeasti, minulle ei kerry mitään.  Ei, vaikka koko ajan juoksen, marhaan etsimässä yhä parempaa paikkaa ja muut keräävät/onkivat koko senkin ajan.  Minua vaivaa huono tuuri!
Itikat, paarmat, hirvikärpäset, ampiaisetkin vainoavat minua enemmän kuin muita.

Voi onnetonta sitä, jolla on kaikki tuo taakka.  Hän ei myöskään koskaan voita lotossa tai arvalla.  Hän eksyy.  Työssäkään ei etene ja akka nalkuttaa.  Kyllä kohtalo on kova!

Seli seli.  Olisiko ryhdistäytyminen mitä?

Loma

Pari viikkoa lomaa jäljellä enää.  On siis lomailtava hampaat irvessä!  On oltava koko ajan menossa.
On vielä aikaa käydä sukulaisissa, matkustaa.  On pakko olla grillipileet, satoi tai paistoi. Ja on pakko pelata niitä (typeriä ?) pihapelejä joka pihassa, kotonakin, kun kerran ne on hankittu. Terassillekin on ehdittävä.  Kirjojakin olisi varattuna lomaksi, mutta kun ei jää lomailulta aikaa.  Marjat ja sienet olisi kerättävä ja säilöttävä, mutta ukkojen kalareissulle on kerettävä.

Päivääkään se ei jaksanut.  Se heräsi vasta varttia vaille kymmenen.  Ja aamukahvilla se jo sanoo haluavansa nähdä ihmisiä - kukas minä sitten olen?  Mitä varten on hankittu kaikenlaista kivaa lomaksi, laitettu piha kuntoon olohuoneeksi, koti kesäasentoon?

Lomalla pitää tehdä isot, ikävät asiat.  Sitten lomalla-alkuinen lause olisi kiellettävä. Loma on suorittamista varten.  Pitää pestä matot, pitää laittaa pottumaa, pitää käydä savotalla turvaamassa ensi vuoden polttopuut. 
Viime lomalla piti maalata talo.  Ei ehtinyt.  Ja saunaremppakin on vielä kesken.  Vaatehuonekin pitäisi siivota ja varasto selviä. Mutta kun tuli Jaakon perhe, satoi, oli kuuma, mikä vain tekosyy. Loma ei takaa lepoa, loma on lomastressi.

Loma on kilpailu!  Työkaverit ovat tehneet kaikkea kivaa.  Pärjäänkö minä, kun en ole käynyt Guggenhaimissa Bilbaossa, supannut Kalajoella, kerännyt edes kahtakymmentä litraa mustikoita?
Eikä meillä ole edes matkailuautoa - kyllä otti päähän viime kesänäkin ainoina hellepäivinä se Karvinen, joka kehui tuossa pihassa, kuinka viileä ja kiva on nukkua autossa, ei kiitos, emme tarvitse petipaikkaa.  Ja Kypänäinen kehuu aina niillä kaloillaan, ja on sillä isompi venekin kuin meillä.

Matkailuvaunu on, iso ja komea.  Surffilauta ja vesijetti on hankittu.  Hieno retkipyörä odottaa telineessään, siinä se pölyttyy  ison matkamoottoripyörän vieressä.  Kesämökille ei jäädä, siellä käydään saunassa joskus iltaisin.  Siellä seisoo iso moottoorivene ja vajan seinillä piisaa kunnon kalastusvälineitä.
Olisi kyllä kiva, kun joskus olisi aika käyttääkin kaikkea tätä kivaa! Mutta yrittäjä yrittää.  Ja naapuri peuhaa jotakin kivaa lasten kanssa kaiket kesät, näkyy heillä viihtyvän naapurienkin muksut, meidänkin.

Ensimmäinen lomaviikko menee levätessä ja työstä irtoamisessa.  Hyvällä ilmalla puun varjossa oleva hyvä tuoli vaatii kaverikseen hyvän kirjan ja lomailijan.  Tilauksessa on myöskin pääskyjen kirskuntaa, kimalaisen pörinää ja kukkia ympärillä.  On aikaa seurata luontoa ja käydä ihastelemassa kesän kypsymistä paikan päällä. Ruokakin on nopeaa ja helppoa, eikä sido laittajaansa tuntikausiksi. Toisella viikolla kenties alkaa herätä todellisuuteen ja pestä sipaista matot, jos sää sallii.  Ja nurkkia nostellaan ja pikkuremppaa tehdään siinä ohessa, ajatuksella "tällä työmaalla ei saa hiki vaivata".

Loma.  Jos se olisi sinun näköisesi?  Minkähänlainen se olisi - missä elämänvaiheessa sinulla on oikeasti mahdollista toteuttaa se.  Aina on sidoksia, esimerkiksi perhe.  Useimmiten puuttuu jotain faciliteetteja, esimerkiksi mokoma pikkuasia kuin raha.  Loma on kompromissi, vain sinä et siitä onneksi päätä.

Niin.  Työllisillä on lomat.  Onko eläkeläisellä, mitä?
Ihan oikeasti esimerkiksi lomarahan puuttuminen

näkyy elintasossa, kun eläkekään ei takaa elintasoa kuin puoleen entisestä.  Mitenkä työtön lomailee?
Lomajärjestelmä on kuitenkin puolustamisen arvoinen asia.  Ajatelkaa pätkä- ja ketjutustyöntekijöitä, jotka eivät koskaan ole riittävän pitkässä työsuhteessa loman kertymiseksi.

Lomaillaan!

Minä ensin!

Kiihdytyskaista.  Etuajo-oikeutetun (virallisesti kai puhutaan väistämisvelvollisuudesta) tien merkki.
Aivan mahdoton yhdistelmä?
Laki, sen henki, mennee niin, että tiellä jo oleva menee ensin ja toinen sovittaa nopeutensa tienopeuteen ja tulee mukaan estämättä tai haittaamatta päätiellä olevan kulkua.
Sujuva meno olisi vetoketju: noin joka toinen auto kummaltakin tieltä, liikennemerkistä välittämättä.
Toimii.  Toimii joskus ja on ainoa käypä ruuhkamenetelmä.  Yksikin "minä itse" tai liian arka sotkee systeemin.

Käytäntö varsinkin Kehä III:lla näyttää olevan, että rampilta tullaan häikäilemättä mihin väliin vain, ilman turvavälejä.  Ilmiselvä oletus on, että tiellä jo oleva väistää ohitukaistalle.  Pakko onkin - jos on tilaa väistää.
Vielä vaarallisempi on rampilta tulevan jonon kärkiauto, joka ei uskalla siirtyä isolle tielle, ajaa rinnalla eikä osaa päättää eteenkö vai taakse.  Ramppi loppuu, tuleva jono seisoo, jos joku minä itse ei selkeästi tee hänelle tilaa.  Aina ei tee, ei uskalla itse hiljentää tai tavallisemmin ei itse välitä.

Nopeus moottoritiellä  ihan hiukan yli sallitun, tuskin sakkorajallakaan.  Ohitutarvetta on usein.  Eipä siis palata oikealle kaistalle lainkaan.  Seuraa monenmoista ikävää, mutta muille.  Esimerkiksi pusseja: kun vasen kaista on sopivasti tukittu, hitaampien taa aina joku joutuu jarruttamaan jopa melkein tyhjällä tiellä.  Rampilta tulevalle ei voi antaa tietä muuten kuin jarruttamalla.

Yhteyslautta.  Autoja on jätetty jonoon.  Ihmiset ovat helteessä siirtyneet läheiseen rantaan, puistoon, putiikkeihin, odottavathan ne autot itsekin.  Kuusi autoa seisoo kuin ankanpojat jonossa.  Aikaa yhteysaluksen lähtöön on vielä kymmenen minuuttia, kun yksi minä itse ajaa kurvaisee citymaasturinsa jonon etummaiseksi.  Juuri ja juuri siihen mahtui.  Mutta pääsipä ekaksi -  ei kuitenkaan ensin alukselle, ensin ajatettiinkin laivalle pienempiä autoja, joita saatiin kapeaan paikkaankin monta rinnakkain.  Korvat kuumina sai kuulla tavoistaan, kiilauksestaan ihan turhaan, oikein vahingoniloisina ihmiset katsoivat "oikeuden" toteutumista.

Myös jalkamiehillä oli kiire alukseen.  Tien vasemmassa laidassa oli ihmisiä pakkautuneena jalkakäytävän ja kaiteen väliseen tilaan, jonkinlaiseen jonoon.  Yksi kiireinen rouva käveli kaikkien, mm. lastenrattaiden ohi keulaportista sisään saadakseen kuulla, että ensin rahastetaan autot, sitten jalankulkijat, olkaa hyvä, siirtykää jonoon.  Jono oli siirtynyt oikeaan reunaan, jolloin rouva rupesi vaatimaan itselleen ensimmäistä paikkaa jonossa, hänhän oli jo ollut ekana vasemmalla.  Aika ihmeissään jonossa olijat antoivat hänen taas kiilata viitsimättä mokomasta äitellä.
Olen varma, että ko. rouva ei tajunnut sitä ensimmäistä, vasemman puolen jonoa ollenkaan, kunhan hätäili laivaan ehtiäkseen perän yläkannen hyville maisemapaikoille.  Ehti, mutta ehdimme mekin, noin kymmenentenä olevat.

Pari tapausta matkalta.  Aikamme kuvia.  Eipä kauan tarvitse maailmaa kiertää, kun kuva nykysuomalaisesta normaalista on selvä.  Minä itse.
Tärkeämpää on oma hetken  "oikeus", toisen oikeus tai mukavuus toissijaista - vaikka itse vuorenvarmasti joskus

tarvitsee toisten tuen.  Silloinhan sen voi vaatia, ei toivoa?

Jottain tarttis tehrä

Vaara!
Mitä tahansa voidaan käyttää terrorismin välineenä?  Nyt on rekka ollut ohjuksena ja on saatu kymmeniä hengiltä.
Bostonin räjäytyksissä oli painekattiloita, joihin oli lastattu rautakauppasälää sirpalevaikutuksen aikaansaamiseksi.
Kirjeissä on kulkenut pommeja ja anthraxia.
Aivan helppo on kuvitella leipäveitsi tai pyykkinarukin vaaralliseksi.
Millä vain, missä vain, kenelle vain, vaara on läsnä.

Siis aseet vapaiksi ja jokaiselle oikeus kantaa asetta?  Ainakin minulle aseen kantaminen tarkoittaa, että asetta myös käytetään.  Aseen kantaminen antaa "luvan" käyttää asetta sinua vastaan?
Ja muistetaan kyllä esimerkiksi eräs terrorismin alkuperäisistä tarkoituksista: oli ajatus aikaansaada niin rajoittava, kontrolloiva, mahdoton poliisivaltio, että tavallinenkaan kansalainen ei kestä vaan kapinoi. Kyllä, on torjuttu ja ehkäisty, mutta samaan aikaan tapahtuu toisaalla.

Miten siis alamme torjua väkivaltaa?  Tietysti väkivallalla.  Lisäämme kontrollia ja aseistusta, hankaloitamme ns. tavallisten ihmisten elämää. Urkimme, rajoitamme.  Emme usko, emme näe, jos oikeasti on jotakin tekeillä ihan vierellä.
Puutumme asioihin vasta, kun jotakin on jo tapahtunut.
Terrorismi ei lopu ottamalla kiinni jo toimineita terroristeja tai ampumalla heitä kuin kapisia koiria.

Vapaa tiedonvälityskin on kaksipiippuinen juttu ja ainakin toinen piippu ampuu omaan jalkaan.
Sen verran pedagogi olen, että visusti osasin välttää kysymästä koululaiselta ilkityön motiiveja.  "Miksi?" on vaarallinen kysymys.  Pikku koululainenkin sai tilaisuuden selittää ja oikeuttaa tekonsa, usein alkoi uskoa itsekin tehneensä oikein, taitava manipuloija saa luokan uskomaan asiaansa, joskus saa jopa uhrinsa uskomaan asiansa oikeutukseen! 
Kun terroristi saa vapaasti kertoa motiivinsa  ja lehdistö auliisti ne levittää, aina löytyy ymmärtäjä, usein myös kannattaja ja matkija.  On myös ns. Tukholman syndrooma olemassa, jossa uhri alkaa hyväksyä häneen kohdistuvat teot, mukautuu, jopa rakastuu esimerkiksi kidnappaajaan.
Ei terrorismilla edes aina ole motiivia - esimerkiksi pommin ohjeet ja aineet löytyvät/löytyivät internetistä, pommi voidaan rakentaa, se siis rakennetaan ja pam, kauppakeskuksessa pamahti.

Kun kaikki väylät toimia oikein on tukittu, mitä jää jäljelle?  Kun ei ole mitään keinoa saada asiaansa esille, yhdistyä, kokoontua, vaikuttaa, toimia poliittisesti?  Onko silloin ainoa tie terrorismi - raja ymmärtämisen ja hyväksymisen välillä on epäselvä.  Rajanvetoahan käydään myös nimityksissä: onko toisinajattelija, vapaustaistelija, kapinallinen, sissi - vai terroristi.
Jossain puolet kansaa, siis naiset, on täysin vailla oikeuksia ajaa asiaansa.  Missä viipyy naisasiaterroristi? Yksi avain poistaa terrorismia on vapauttaa nainen ja sitä kautta avata ja sivistää yhteiskunta.

Jumala (kaikilla nimillään) on säätänyt tietyn yhteiskuntajärjestyksen, antanut vallan, maa-alueen, milloin mitäkin.  Alan vähitellen uskoa, että jumala tarkoittaa samaa kuin mies tai ainakin mieheys!
Diktatuuri, totalitarismi, itsekkyys keskittävät hyvinvoinnin vain toisille.
Kansat ja ihmisryhmät eivät ole samanarvoisia.
Toisten usko tai uskomattomuus on halveksittavaa tai tuomittavaa ja oma usko on pakollakin levitettävä.
Perimätapa on jo satoja, jopa tuhansia vuosia alistanut toisia ja nostanut toisia, näin jatkukoon.
Laki ja valta ovat perinteisesti olleet vain miesten käsissä. Näin olkoon, nainen kotiin, ei koulutusta, äänioikeutta, oikeutta päättää omista tai lasta koskevista asioistaan.
Talouden ylivalta politiikkaan nähden on nyt muka-demokratiaa, ennen köyhän ja rikkaan näkyvä skisma, josta ainoa ulospääsy on tasata raha väkivallalla?  Vallankumous on epäonnistuessaan kapina, eikä onnistuessaankaan koskaan tuo kaikkea hyvää kaikille.

Siis terrorismin syitä on noin helppo tuosta vain luetella.  Sano yksi syy, joka ei ole ihmisestä lähtöisin - luulisi ihmisen voivan ne korjatakin. 
Miten kallis hinta on maksettava, ennen kuin demokratia ymmärtää korjata asiat itse?  Koko maailma yhdessä.  En lainkaan epäile päättäjien älykkyyttä - järkevyyttä kyllä.

Pojat lomalla

Leo posotteli äitinsä kanssa ISOLLA junalla jo perjantaina meille.  Otso ei joutanut, lauantaina oli ensimmäiset kaverisynttärit, ja hän tuli vasta lauantaina isän kanssa automiehinä.
Leo ehti ristiäisiin ja sukujuhliin, mikä Otsoa suuresti harmitti.

Juhlista palattiin, jo olivat Pasi ja Otso tulleet.  Vaariuden tähtihetki: Otso ampaisi ohi Mummon, ohi Leon, ohi Äidin kiipeämään Vaarin syliin, hädin tuskin sain auton ovea kiinni.
Eniten kertomista oli toki äidille, sentään oli oltu Tyynen 5v-synttäreillä.

Pyhä oli kuuma, 27 astetta.  Perhe kävi uimassa ja toiveikkaana jätettiin vesilelu kuuriin, jospa viikolla sitten taas vaarin ja mummon kanssa.  Vielä mitä!  Alkoi sadekausi, jatkuvaa sadetta alkuviikko ja melkein jatkuvaa, kunnes perjantai salli olla ulkona enemmän.  Paikallinen sadekuuro oli todellakin paikallinen, ankkuroi meidän päällemme.

Ja sadeko meitä estäisi?  Maanantai meni kotihommissa, mitä nyt kävelimme kauppaan ollaksemme edes vähän ulkona.  Illalla Arvi-koira antoi oppia koiran kanssa olemisesta olemalla mallikelpoinen kaverikoira.  Mutta vaari kyllästyi olemaan sisällä ja niin on käyty mansikkametsässä, laavulla, kalaretkellä.  Mummo urheasti mukana!  Sadevaate on kova sana - silti vesi on myös sisäpuolella, ja saappaat ja romppeet ovat täyttäneet pesuhuonetta.

Ilahduttaa suuresti, että pojat eivät todellakaan vingu itikoista, eivät ainaisesta sateesta.  He jaksavat sitkeästi jatkaa esimerkiksi mansikankeräämistä aivan räkäkelissäkin, saimme sentään yli litran. Ja huomaa, mansikat piti vielä valita, suurin osa oli raakoja.

Ja mustikankeruu taitaa olla ihan ykköstä, varsinkin Otso haluaisi olla pylly pystyssä.  Oikein piti komentaa esimerkiksi syömään tikkupullaa, kun ei olisi joutanut.  Onkiminenkaan ei ollut yhtä jännää, tarvittiin paarma: - Kärpänen puri otsaan! saamaan mies mummon onkipariksi takaisin. Laavulta lähtiessäkin piti vielä kerätä kourallinen mustikoita evääksi pitkospuille.

Yksi reissu jäi tekemättä, emme päässeet kantarellimetsään.  Metsäkone oli mössännyt noin 50 metriä tetä autolla ajamattomaan kuntoon, piti veivata auto ympäri ja kurvata laavulle.  Kävin hakemassa seuraavana aamuna ne kantarellit itsekseni, mopohan selviää mokomasta.
Olisihan kanttiksia toki muuallakin, näimmekin, mutta tuo paikka olisi ollut sopivan kävelymatkan päässä.  Toista kautta pojat eivät sinne pääse, on turhan haasteellinen ojanylitys välissä.
Laavulla tikkupulla, mehu ja keksi olivat kova sana.  Monenlaista meuhkaamista riitti, vaikka kiville ei mummo antanutkaan kiivetä liukkauden takia.  Leo harjoitteli puukkonsa käyttöä, teroitteli pihlajanvitsaa keihääksi jo aika taitavasti.   Se keihäskin lensi jo aika komeasti, mutta aina oli Otso pidettävä loitolla, on pidettävä, kun sen vitsan molemmat päät ovat aina tarjolla silmiin.

Mustikoita tuli kotiin asti onkireissulta.  Ankara ukaasi oli, että ne syödään keittiön pöydän ääressä.
No minkäpä pojat sille, että mustikat ovat liikkuvaa sorttia.  Melko pian Mummo ilokseen havaitsi kaksi miestä ja mustikat ainoan todella kalliin huonekalumme, takkahuoneen sohvan päällä.  Ei ollut ihan kuiskattu ohje siirtyä  keittiöön...  Voisin kuvitella mustikan väriä sohvassa, pojillepa ei mokoma tullut mieleenkään.

Uutta ja hienoa on rohkea maistaminen.  Tulisiko tuosta vähitellen tapa?  Joko hyit ja yököttelyt voisivat jäädä ja tilalle tulla: - Kiitos vähän!  Tai voisiko peräti joku ruoka vakiintua aivan tavalliseksi syötäväksi?  Yllättäen vanhempi herra oli parempi maistelija.

Kalaa miehet syövät tosi hienosti.  Karjalanpaistin kastike alkoi maistua, eikä muistettukaan voita perunalle lopulta.  Ongitut särjet piti poikien pyynnöstä paistaa, niitä syötiin ja ainakin Leo osai jo ruotiakin, Otso taas halusi kalan luurankoja enemmän kuin särkeä itseään, maistoi toki selkäfileet.  Jopa tomaattipala kelpasi - fetajuustopalkalla!

Ei nututa-mies on nukkunut joka päivä kunnon päiväunet, se isompikin on lepäillyt.  Mummo on sitkeästi lukenut unisatuja ja tainnut vähän olla unitarpeessa itsekin.

Upeaa on, että voi aika paljon puuhastella itsekin, vuolla vaikka kirjanmerkkejä ja voiveitsiä, kun ukot ovat jo noin isoja.  Ei tarvitse ihan joka hetki olla sanomassa, mitä leikitään tai vahtimassa, pysyvätkö miehet pihalla tai kiipeävätkö tikkailla.
Mutta parasta on, että pojat viihtyvät ja leikkivät keskenään oikein mainiosti, pari riitaa päivässä kuuluu asiaan.

Desiibelimittari olisi kyllä tarpeen...

Luonnonlakeja

Murphyn laki sanoo, että jos jotakin (ikävää) on mahdollista tapahtua, se tapahtuu.
Tästähän seuraa, että pyrimme tekemään tapahtumisen mahdottomaksi, esimerkiksi turvavälineillä, tiukoilla säännöillä, jopa holhouksella.  Myös pyrimme minimoimaan vahingot, kun kuitenkin vahinko sattuu, vaikkapa vakuutuksella.

Yksi luonnonlaki on Tyhjän tilan täyttymisen laki.  Teilläkin!  Hankit komeron tietylle tavaralle: vuoden kuluttua juuri sitä tavaraa on vaikea saada mahtumaan hienoon komeroosi.  Rakennat vaatehuoneen, ja ennen pitkää siellä onkin kaikkea muuta niin paljon, että vaatteet eivät sinne mahdu.
Itse siirsin aika monta entistä keittiönkaappia kuuriin, jotta työkalut olisivat siististi ja saatavilla.
Yllättäen kaapeissa onkin lähinnä astioita!
Mopotelttahan onkin sitten ihan oma lukunsa: siellä on pressuja, lannoitesäkkejä, puutarhakalusteita, ruohonleikkuri, polttoaineita ja satunnaisesti mopo.

Tulojen riittämättömyyden laki toimii ihan virallisissa yhteyksissäkin.  Rikas saa paremman päivärahan tai isomman korvauksen jostakin viranomaisen virheestä, eilen viimeksi ihmettelin tuomioistuimessa tuomitttua korvausta parin viikon aiheettomasta vapaudenriistosta.  Saat sitä isomman bonuksen eli maksat vähemmän/ostettu tuote mitä enemmän sinulla on varaa ostaa.  Pankki maksaa parempaa korkoa isolle pääomalle.  Lisääpä tähän vielä rikkaan useammat hyväveliverkostot ja ns. ilmaiset lounaat.
Mutta ihan tavallinen ihminen kokee tämän luonnonlain joka päivä.  On tultu jotenkin toimeen, ehkä saatu jotain hankittuakin ja eletty tuloilla kunnon elämää.  Saat palkankorotuksen, ja kas, alta aikayksikön menosi ovat sopeutuneet uuteen tulotasoosi ja niukkuus jatkuu.  Eikä kyse ole inflaatiosta, vaan omasta toiminnasta.

Jokainen laihduttaja tuntee jojolain.  Painoa kyllä saadaan alas, mutta annapa olla, kohta läski lätisee taas huomenensa vessan peilissä ja puntari näyttää väärin.  Ihan varmasti kaikki tietävät, että pitäisi tapahtua koko elämäntavan pysyvä muutos, mutta silti jaksetaan uskoa aina uusiin konsteihin ja ihmedieetteihin.  Tähän on hyvä markkinamiehen napata kiinni, ja kyllä nappaakin.

Aineen häviämättömyydellä on oma lakinsa.  Mutta tavaroiden häviämisellä on myös!  Luulet nopeasti nappaavasi mukaan jonkin tavaran esimerkiksi kiiretilanteessa, ja voit olla varma, että se ei omassa paikassaan ole.  Lankapuhelinaikana kävi säännöllisesti niin, että mystillisesti juuri käyttämäni työkalu katosi jonnekin matkalla työkohteesta puhelimeen.  Nyt tämän lain momentti toimii niin, että vuorenvarmasti kätesi ovat maalissa tai rasvassa, kun pitäisi vastata puhelimeen.  Tai kännykkä on toisessa tilassa, keskeytät homman, juokset vastaamaan lehtimyyjälle tai sitten juuri ja juuri et ehdi.  Nyt emme sitten mistään löydä kylmäkalleja, ne eivät ole kylmälaukussa tai siinä muovipussissa kuurissa tai... no, ne ovat hyvässä tallessa?
Häviämislaki esimerkiksi piilotutti aikanaan mummin tallelokeron avaimet ja hänen asuntonsa osakekirjat, oli veikeää perukirjoituksessa ja koitui kustannuksia.

Aikalaissa on moniakin alioita.  Kiiremomentti on yksi.  Jos on kiire, kuljetuksesi myöhästyy, joudut ruuhkaan, poliisi sen ainoan kerran haluaa puhalluttaa, on tietyö ja pitkä pysähdys.
Toinen tämän lain momentti vaatii, että arvioimasi työaika ylittyy moninkertaisesti, jos ajattelet kunnollista tekeväsi.  Vimeksi näin kävi maalatessa, pohjatyöt ja korjaukset piti tietysti tehdä hyvin.
Jos istut oikein tylsistyneenä vaikka junassa, totta kai se myöhästyy, myöhästyy joka asemavälillä lisää.
Kaaosmomentin eräs kohta estää riittävän nukkumisen ja jopa halun levätä silloin kun siihen on suurin tarve tai ainakin tilaisuus.  Kuka on joskus nähnyt päiväunille haluavan lapsen?  Kuka aikuinen olisi taas saanut halutessaan ottaa nokoset?
Murkku tarvitsisi unta noin kolmanneksen enemmän kuin hän nukkuu.  Aikalain kaaosmomentti kuitenkin pakottaa häntä siirtämään elämäänsä kohti yötä, jopa hänen melatoniinitasonsa laskee juuri väärään aikaan.
Aikalain yhtaikaisuusmomentti vaatii, että kaikki mahdollinen asiaan vaikuttava sattuu juuri samaan aikaan.  Juuri kuulin oivan esimerkin.  Dementin vanhuksen omaishoitaja joutui sairaalatutkimuksiin.  Pojalla on työpäivä, josta ei voi olla pois.  Miniä järjestelee lapsenlapsen kanssa ristiäisiä, ja olisi vielä oltava kuljettamassa erästä sukulaista hautajaisiinkin.  No, minä joutomies pääsen hautajaiskeikalle, se omaishoitajankorvike on vielä hakusessa, mummo ei voi olla yksin. Tavallisin tämän momentin sovellus toki koskee yhtaikaisia, sinua kiinnostavia tapahtumia, joista vain toiseen pääsee, jos siihenkään, kun yhtaikaisuusmomentti aikaansaa jotakin muuta.
Aikalain momentti 26 on Yllätysmomentti.  Sovittu tai muuten tärkeä aika vaatii säännöllisesti huudahduksen: - Joko se nyt on!  On vähällä unohtua - joillakin unohtuu - hammaslääkäri- tai kampaamoaika tai pitkään haettu yhteinen tapaamisaika.  Loma on pirullinen tämän momentin sovellus: jos jotakin on päätetty tehdä lomalla, loman lopussa muistetaan ja tulee kiire tai sitten ajatuksesta luopuminen.

Varmaan luulet, että ikääntyminen helpottaa näissä luonnonlaissa?  No ei, kun tulee sitä d:llä alkavaa, jonka nimeä en nyt muista, tulee hitaammat reaktiot, urautumat estävät nopeat käännökset eikä tulotasokaan paranna mahdollisuuksia sälyttää kaikkea muiden hommaksi.

Toisaalta, mitä väliä?  Eletään, ei loukata tahallaan ketään, ollaan mukana.
Kuvan suuri, valkoinen metsästäjäkään ei nukkua halunnut.  Mutta on jo ponteva koululainen syksyllä.

Juhlan elementit

Moottoritie ei vedä.  Ennen Mäntsälää jo hermo pettää.  Kusettaa.  Juominen loppui ajat sitten.
Joku kuppaa edessä ja koko jono matelee.  Alkumatkan pujottelin autojen välissä ja vaihdoin kaistaa jatkuvasti, mutta nyt ovat molemmat kaistat tukossa.  Pari kertaa joutui joku melkein pysähtymään, kun vaihdoin toiselta kaistalta eteen, ja koko jono sen takana.
Kohta loppuu bensakin.  Kakarat alkoivat tapella jo puolen tunnin jälkeen ja piti uhata jättää ne tiepuoleen - niin kuin eukkokin, joka sanoi, että kaistapujottelu oikeastaan hidastaa koko jonon matkaa.  Ja kakaroilla on ne pelit, ja jos virta loppuu, ei se ole syy alkaa kiukutella.

Pidettiin vähän taukoa.  Oli tarkoitus vartissa selvitä, mutta se vartti meni jo huoltsikan baarin tiskillä.  Ja toinen meni vessajonossa , aina niitä akkoja saa odottaa.  Ja olipa vessa siivossa!  En viitsinyt kustessa vessan rengasta nostaa, joku oli sille kuitenkin jo kussut.  Kahvi oli lopussa ja sitä sai odottaa ja kaikki pöydät olivat siivoamatta, kun henkilökunta on säästetty minimiin.

Tiellepääsykin vaati taas kunnon otteita, kun kukaan ei olisi tilaa antanut.  Mutta päästiinhän sentään, vähän kerrassaan hivutin nokkaa tielle, kunnes löytyi se kaveri, jonlla ei enää ollut kanttia mennä ensin.

Ja lopulta hiekkatie.  Tietysti alkoi sataa kaatamalla ja kura lensi, auto alkoi muistuttaa kuorrutettua.  Sai akka tekemistä, sehän piti pestä.

Perille tultiin kolme tuntia myöhemmin kuin ajateltiin.  On se kumma, kun kaikkien piti törmätä samaan aikaan tielle.  Eukko oli unohtanut avaimen kotiin ja urputti, että oli antanut sen käteeni ja käskenyt laittaa autonavainten kanssa samaan nippuun.  Voi olla, mutta kesken pelin ei kannata ehdotella mitään, oma vika.  Särjettiin siinä pihanpuoleinen alaikkuna - kun velipoika tulee viikon päästä, se luulee, että varkaita on käynyt...?  Nuorimmainen työnnettiin sisään ja se avasi oven, onneksi saunan avain oli sisällä.

Oli niin myöhä, että ei ehditty kuin vähän grillata makkaraa.  No ei ollut hiiliä.  Velipoika oli pannut onneksi omenapuun- ja katajanpätkiä käsityötarpeiksi kuivumaan ja saatiin tulet grilliin.  Makkarat mustuivat avotulella nopeasti, mutta sai ne kaljan kanssa menemään.  Itikat söivät.
Lähdin saunaa lämmittämään isommille, eukko jäi tekemään petejä ainakin pienemmälle.
Ja sitten se alkoi kirkua!  Iso ihminen, mitä pelkäämistä on hiirenpesässä?  Papanoita oli kaikissa liinavaatteissa ja keskelle pinoa oli nakerrettu pesäonkalo.  Missä lienevät ne hiiret? Sehän selvisi, kun seurasi nenäänsä, ne olivat nälissään mennet vesisaaviin saippuaa syömään, eivätkä olleet päässeet pois.

Oli vain yksi sangallinen ämpäri saunaveden kantoon.  En viitsinyt pumpata vettä kaivosta niin myöhään, otin järvestä.  Jalka lipsahti märällä puulla ja huomasin istuvani rantavedessä.  Puhelin tietysti oli rintataskussa, ei sille mitään käynyt.  Mutta sitten seuraavan ämpärillisen kurotin laiturilta, ja sinnehän se solahti jonnekin laiturin alle, löysin sen vasta seuraavana päivänä.

Kesäsaunassa mitään vettä tarvita, no, löylyvesi sentään.
Ja menin hakemaan polttopuita.  Yhtään valmista puuta ei ollut vajassa, ei sen puoleen, ei paljon pilkottavaakaan.  Joo joo, viime kesänä sovittiin, että minä hommaan puut, mutta on se ihmeellistä, miten niitä ei kukaan muu ollut tuonut.  Oli siellä sentään yhteen saunakertaan ja aloin etsiä sahaa.  Kyllähän sahoja oli, oli montakin.  Mutta konesahaan ei ollut bensiiniä eikä teräöljyä, ja kaarisaha veti niin kieroon kuin kieroon voi vetää ja oli tylsäkin.  No kirveenvarsi sentään oli ehjä.  Hyttyset söivät hakkasivat niin, että saunaan alkoi olla pakkokin päästä kirvelyn takia.  Sain aikaan pari sylystä ja tein tulet, vaikeaa oli, kun ei vetänyt talven jäljiltä.  Ei vetänyt - sauna oli täynnä savua: perkele, velipoika oli syksyllä pannut levyn piipun päälle.  Piti etsiä vartti tikkaita.  Akka käski hakemaan paikaltaan vajasta, kuka ne sinne oli vienyt!

Päästiin siitä saunaan sentään.  Pimeässä, lamppu oli palanut.  Akka ajatteli laittaa lyhdyn ikkunan taa, mutta eipä ollut öljyä.  Kynttilä siihen laitettiin, mutta se piti sytyttää vähän väliä uudelleen tuulessa.  Tikut loppuivat, sytkärin kaasukin loppui.  Ja siihen loppui tupakointikin, luulet.  Vaan ei, onhan autossa sytkäri.

Kiuas kuumeni ja saunaan päästiin.  Hyvin siitä löylyä irtosi, ei siinä mitään.  Muta kohta kirveli silmiä jokaisella ja poika alkoi yskiäkin.  Oli sinilevää siinä vedessä, aamulla sen näki oikein selvästi.  Ja jokainen tuli saunasta nokisena, koska se savu oli sotkenut paikat, eikä emäntä laskenut ketään nukkumaan, ennen kuin oli hellalla lämmitetty pesuvedet ja kuurattu koko sakki kunnolla.

No aamulla satoi, juhannusaattona.  Koko päivä akalta  meni siivotessa komeroissa hiirenpesiä ja papanoita, ja ukkonen vei sähköt.  Itikat tulivat sisään sateesta rikotusta ikkunasta.  Pojalla oli halu päästä virvelöimään, mutta vettä tuli kaatamalla.  Yritin katsoa telkkaria, mutta kuva meni pirstaleiksi ja usea kanava ei näkynyt lainkaan.  Oli päivitetty kanavat talven aikana taas, ja digiboxi olisi pitänyt päivittää.  Akka ol piilottanut käyttöohjeen, mutta kun kyselin, se käski hakea sen olkkarin kaapin alahyllyltä, missä sen paikka kuulemma oli, muka oli ollut aina.  No siitä sitten päivittelemään, mutta ei se onnistunut, mitenkä se olisikaan onnistunut, kun antenni repsotti juuri ja juuri katolla pysyen kallellaan.  Käskin akan katolle ja aloin virittää kanavia - ei mennyt, piti mennä itse, mutta kun sen piti aina juosta ikkunaan kuuntelemaan ohjeita, meni aikaa tuntisotalla.

Syömiset, ne paremmat, jäivät laittamatta, kun ei ollut sähköä.  Olihan meillä kaasurengaskin muurikalle, mutta kun joku oli unohtanut hankkia kaasua.  Kyllä mies pärjää, haukkasin puoli,lenkkiä raakana pahimpaan nälkääni, mutta pennut vinkuivat.  Akka ei kestänyt, ajoi kirkonkylälle ja toi kaasupullon, mutta sai käydä uuden reissun, kun kaasujohtokin piti hankkia, vanha oli murtumia täysi.

Sähköt saatiin ja sade loppui.  Poika virvelöi uistimen siskon korvaan, ja siinä melskatessa kukaan ei ollut tietenkään sisällä.  Hellasta oli joku levy jäänyt sähköjä odotellessa päälle, ja kattila paloi muodottomaksi ja haju oli hirveä.  Tulipaloa ei sentään ollut.  Oli tarkoitus juoda oikein nokipannukahvit, mutta huomasimme, että pannukarkeaa kahvia ei tullut mukaan.
Menihän se tavallinenkin kahvi, kun oli mansikkakakkua.  Mitä se haittasi, että kakku oli pudonnut ja mössääntynyt jossain vaiheessa, luultavasti kuormaa sateessa purkaessa.

Sateessa ei viitsinyt saunapuita tehdä.  Lähdimme siis veneellä katsomaan kokkoja.  Moottoria oli turha ottaa perään vajasta, se bensiini kun oli unohtunut ostaa.  Pääsimmekin onnekkaasti aika kauas, sadekin lakkasi sopivasti.  Mutta rallin alta alkoi tursuta vesi näkyviin, vesi nousi ja nousi.
No se tappi, se kuminen pieni kierrettävä pohjatulppa oli jäänyt laiturin tyveen, kun olin laskenut sadevedet pois.  Otin rallin irti ja panin kantapään tukkimaan reikää.  Poika mätti vettä viimekesäisellä matopurkilla ja akka souti niin lujaa kuin jaksoi.
Pääsimme rantaan, ja itikat löysivät meidät heti.  Menimme heti sisään, mutta poika halusi kokeilla, montako itikkaa ehtii vartissa tappaa.  Se sai 162.  Eikä itikkaparvi ollut yhtään harvempi vieläkään.

Juhannuspäivän makasimme sisällä. Emäntä luki, minä otin kohtuudella korillisen kaljaa ja pennut pelasivat.  En edes muista, mitä syötiin.  Oli aika rentoutua, sitä paitsi koko päivän satoi.
Emäntä kävi joltakin huoltoasemalta hakemassa puusäkin ja peuhasi saunan kanssa.  Ensin se pesi lauteet ja koko saunan.  Vissiin ne kylpivät.  Minä en jaksanut.  Kai se oli bensaakin hankkinut, kun kerran sateen lakattua illalla muu perhe kävi veneajelulla ja poika sai oikein hauenkin kaislikosta toisen järven puolella.  Sitten akka pesi pari mattoa saunalla, kun minä olin voinut pahoin: tuliko myötätuntoa sairaalle, eipä tullut, tuli huutoa.

Piti aamulla lähteä kotiin. Mutta kun olin kipeä, päästiin liikkeelle vasta viideltä, ja tiellä olivat taas kaikki helsinkiläiset.  Oli aika kireä tunnelma, kun akka ei tajunnut pahaa oloani.  Mikseivät ne vietä sitä lomaansa siellä mökeillään?

Menin kulmapubiin, kuka sitä akan haukkumista kestäisi kotona.  Kaverit leveilivät juhannuksellaan.  Tietysti, niinhän minäkin.  Pojan haukikin siinä taisi lipsahtaa omaksi.
Perkele, on se hienoa, kun on suvussa oma mökki, saa mennä viihtymään maalle!  Ei ne ulkomaalaiset tajuu!

(Kuva liittyy omaan todelliseen juhannukseeni.)