Ruhassa jälleen

Kaikki haisee valopetrolin, kangasturpeen, hien ja märän vaatteen sekoitukselle. Virittele makuupussi ja -alusta naruille, pane pesukone pyörimään. Lastaa kaikki paikalleen.
Väsyttää.

Takana on taas kolme päivää leiriä. Vaikka koko ajan ei hiki otsassa ns. työtä olekaan, vaikka olen ollut mukana "vain"aikuisena ilman vastuuta, koko ajan olen ollut ihmissuhdeverkon keskellä ja koko ajan osaltani vastannut viihtymisestä, asioiden sujumisesta ja ollut ulkona.
Yksin melu riittäisi väsyttämään.

Kun antaa pojille teltassa vartin aikaa kertoa ne pakolliset kummitusjutut ja pitää pierukilpailunsa,he luonnollisesti käyttävät siitä kaksi ja puoli tuntia. (Leirillä ei se hiljaisuus ole niin nokonuukaa...?) Joka tapauksessa uni maittoi, kun kotiin pääsin - pojilla tietysti jo laivan kannella neljän tunnin paluumatkan aikana.

Hienot kaksi luokkaa leireili. Ihan pari katsekontaktia, kaksi pientä puhuttelua ja ns. kuri säilyi.
Leirin töihin sai tekijöitä ilman urputusta, jopa vapaaehtoisia aputiskaajia riitti.
Tuli ja pimeä, teltta ja laiva ovat edelleen elämyksiä. Leirin yhteistyöharjoitukset ja telttailun sekä yösuunnistuksen jännitys ja niistä yhdessä selviäminen antavat uskoa toisiin ja itseluottamusta myös. Väitänpä, että lapset saivat taas jotakin ainutlaatuista koko elämäänsä varten - aluksi nyt toki kuudetta luakkaa tukemaan.

Lapset näkivät kyy Kyykkänän, toivat käärmeennahan (eri käärme,toivottavasti) leirille. Huomattiin, että sammakko ui sammakkoa. Oho - variksenmarjaakin voi syödä.
Kangasmetsä ei isoja luontoelämyksiä tarjoile, mutta Saimaa sitä enemmän.

Ja Markku sai olla sopivan vanha, perinteen siirtäjä: miten on mahdollista, että isät eivät ole opettaneet puukonkäyttöä, kaislaveneen rakentamista tai esimerkiksi käpyjen linkoamista?

Laivamiehistön kanssa yheistyö pelaa, pelaa myös yhteisenä suhtautumistapana lapsiin.
Ja, vaikka muut leirin aikuiset eivät sitä (joka päivä) jaksa muistaa, Kesämäen koulun työyhteisö on rautaa.

Kiitos, kun sain taas olla mukana!

Oodi haloille

Halko: sana sinällään kertoo työstä, halkaisemisesta. Kuka on halkoja halkonut, tietää, että työ on eräs niistä, joissa pitää yhden valmiin tuotteen aikaansaamiseksi nähdä suhteettomasti vaivaa. Pienikin puu on syytä halkaista, tai se ei pala.

Ensin kaadat (roju)puun, sitten pätkit sen raahaamiseen sopiviksi pätkiksi. Vedät se ja sen kaverit tiepohjalle esimerkiksi sadan metrin päähän kiveliössä ja risukossa.

Sahaat haloiksi. Halkaiset. (Olen sentään oppinut viemään metsään oikean sahapukin ja kirvespöllin, mikä helpottaa työtä ja parantaa turvallisuutta.) Pinoat kuivumaan. Rahtaat kärryannoksina kotiin ja taas pinoat siisteihin säilytyspinoihin ja myöhemmin kuuriin ja lopulta kannat takan viereen.

Kuulostaa kamalalta. Totuus on kuitenkin, että tämä on työtä, jossa viihtyy. Saa tehdä omaan tahtiin, saa olla ulkona. Ja ennen muuta saa olon, että tekee jotakin konkreettisesti perheensä eteen. Ja kavereita on, nyt viimeksi jo hirvikärpäsiäkin... Työssä aika menee huomaamatta, edes nälkä ei tule - mutta kun sitten otat välipalaaa, kyllä maistuu!

Ovat kalliita puita ne. Matkaa tästä tontille on noin 225 km, eli matkakuluilla kannattaisi ostaa halot moneen kertaan? Tekosyynä on tietysti, että teen aina jotakin muutakin, oikeaa metsänhoidollista työtä muutaman tunnin, esimerkiksi parannan tietä, raivaan taimikkoa, perkaan ojaa. Mutta miten kallista on esimerkiksi se harvennuspuun raivausranka (kunnon koivuakin), joka jää metsään makaamaan? Miten kallis on tuulenkaatorunko, jota kukaan ei korjaa ennen sen lahoamista? Olenkin laittanut lapun metsätielle: harvennusjätteitä saa kerätä polttopuuksi.

(Edellisellä kerralla joku tulkitsi sen niin, että vei kaksi kolmasosaa jopa valmiista pinostani.)

Kaikki halko ei todellakaan ole samanarvoista. Jos poltat takassa, leppä on paras: se syttyy helposti, palaa kauniin punaisella liekillä, tuoksuu ja palaa loppuun, ei räisky.

Jos taas poltat närettä, pidä luukku kiinni tai saat kipinät ja kekäleet lattialle paukkeen säestämänä. Koivu taas on niin kovaa, että vaatii paljon kavereita palaakseen ja sitä saa asetella ja käännellä, että se palaisi loppuun. Mänty taas nokeaa. Ottaisin tietysti eniten leppää, mutta nyt olisi tarjolla eniten kuusta ja mäntyä eli ensi talvea seuraavana talvena meillä on takan luukku kiinni. Onneksi takka ei ole koko totuus: avotuli omalla pihalla on aika kova juttu, eikä Jäkälän saunakaan ilman puuta pelaa.

Metsän poika tahdon olla!

Pakkolomaa metsästä?

Pullot alkavat loppua. Tarkoittaa sitä, että alkaa säännöstely: pulloja täytyy varata pian alkavalle omena-viinimarja-puolukkasesongille, ja vaikka varjopusikoiden vatukat vasta kypsyvät, niitä ei kerätä enää ainakaan mehuksi. On tarpeeksi puhdasta vattumehua sekä mustikka-vadelmamehua. Pakaste pursuaa metsämansikkaa ja vattua ja hilloa menee vain rajallinen määrä. Mihin ne karpalot?

Urhoollinen vaimo sukelsi siivoamaan vaatehuoneen ja pitihän tuohon tuskaan osallistua minunkin. Oli aikakin. Mutta tämän jutun kannalta on oleellista, että eläissäni ei minun tarvitsisi suppilovahveroita kerätä: reilut 150 litraa on kuivattuna. Mitä minä teen syksyllä? Juoksen metsiä ja vain katson? Ei tule kauppoja: pelkkä hirvikärpänen ei oikein riitä metsäiloksi.

Koulun alku antaa muutakin tekemistä kuin saalistusta metsässä, olen menossa leirikouluun

ja urheilukilpailuihin mukaan. Saa nähdä, tarvitaanko sikaflunssasijaiseksi?

Tänään menen tarhan papaksi, ehkä sinne voi jo mennä, ehkä ryhmäytyminen ei enää tässä vaiheessa häiriydy pahastikaan?

Hassua, kuinka sateet alkavat taas kerran merkiksi koululaisille työn alkamisesta. Vai alkavatko? Ainakin ensimmäisiä haapasieniävoi jo löytää, kantarelleja sen sijaan pitää taas odotella, kun ne välillä kuivuivat.

Mutta eläkeläinen jaksaa odotella.

Vilna

Me sanomme Vilna, muut Vilnius. Miten vain: kaupunki, jossa on upea (kauniimpi mäkien takia kuin Riikassa) Vanhakaupunki, todella siistiä, ystävällisiä ihmisiä. Oikein henkii tunnelma, että vilnalainen haluaa olla edukseen, palvella, miellyttää. Eikä suomalainenkaan ole vielä ryypännyt mainettaan...

Vanhakaupunki on kävellen hallittavissa. Pohjakaava on selvä: joki rajaa pohjoisessa, toinen idässä, muualla on selvää kehäkatumaista isoa tietä. Hyviä karttoja saa ilmaiseksikin, ja vaikka perille löytää ilmankin, oli kiva etukäteen suunnitella reittejä ja kohteita. Korttelikapakkaa, putiikkia, meripihkaa, pellavaa riittää. Mutta jos olisi vaatetta tarvinnut, olisi kohtuuhinnalla saanut vaikka tyylikästäkin. (Ja eikö se rouvakulta ostanutkin Leo-vauvalle Armanin bodyn...)
Huom! Minäkin jo sovitin kenkiä ostaakseni,vaan ei ollut kokoa!

Tietysti nimesimme kaikki uudelleen. Pääkadusta puhuimme Piletyskatuna ja Jona (Joonankatu) oli tietysti Jano, hotellin lähellä oli kotikirkko...

Mene kirkkoa kohti niin löydät perille. Eipä ole vaikeaa: kaikille pyhimyksille taitaa olla oma kirkkonsa ja vielä kaikille yhteinen, lisäksi on monta ortodoksista kirkkoa.
Hassua: ristiretket tänne tehtiin myöhemmin kuin Suomeen!
Useimmat kirkot ovat vanhoja,mutta hyvin monet on uudistettu barokkityylisiksi.
Yksi kirkoista (Pyhän Katariinan kirkko) toimii konserttitilana: hyvä hämäys turistille, joka etsii konserttipaikkaa katuosoitteen avulla.

Konsertteja olisi ollut vaikka joka illalle. Satuimme kokemaan mahtavan pelkillä lyömäsoittimilla
esitetyn Fiesta Latinan ja ei niin mahtavan, mutta toki hyvän rock/blueskonsertin.
Kulttuuri näkyy muutenkin - Vilna on tämän vuoden kulttuuripääkaupunki.

Hotelli olisi ollut hyvällä paikalla, siitä on vain kadunylitys Vanhaankaupunkiin. Mutta se ilmastointi metelöi, hajahti, vaan ei viilentänyt, ikkunasta tunki paistorasvan käry.

Kenelle? Vilna on oikein kiva muutaman päivän kohde sille, joka jaksaa kävellä, käydä museoissa, hautausmailla, kirkoissa, näyttelyissä, shoppailla ja nauttia kauniista maisemista.
Kohtuuhinnalla saa kohtuullisen hyvää ruokaa. Joka paikassa ei törmää suomalaisiin ja me koimme olomme turvalliseksi niin kaupungilla kuin torillakin.
Palveluissa on yritystä ja hintataso kolmanneksen alle suomalaisen: syytä on yrittääkin, Liettua on menettänyt 22% tuloistaan taantuman takia.

Mene itse katsomaan!

Still alive

On laiskoteltu. Enpä ole blogitellut, en. Ja seli seli seuraa...

Ne pakolliset kesätyöt on suurin piirtein tehty. Kumma, miten edelleen tuntuu, että lomalla ne tehdään, pikku rempat, maalaukset.

Olivat lapsi ja äitinsä oljamissa. Oikein kiva viikko, oikein kiva kunnolla tutustua lapsenlapseen, tilaisuus äidille vähän levätä - kyllä ne vanhat karjalaiset tiesivät. Lapsihan helposti sitoo montakin aikuista kokovuorokautisesti.

On käyty ihan ulkomailla, ja reissu varmaan ansaitsee oman juttunsa, se vielä jäsentyy ja asettuu mittoihinsa päässänikin.

Metsästyskausikin alkoi. Ahomansikkaa, sitä metsämansikkaa, oli ja on yhä julmasti, se on suurta. Oikeita litrojakin on pakkasessa ainakin seitsemän, pikkurasioina laskien kymmenen?
Paras pakastemarja! Vähän sokeria niskaan, niin mansikka pysyy rakenteeltaankin mahtavana
ja sopii sitä sitten joupöydässä jälkiruokana mussuttaa. Puutarhamansikka jääköön torille, vain iltapäiväherkkuna sitä, ei pakkaseen.
Jopa lakkaa löytyy tänä vuonna. Karpaloa tulee kukinnan perusteella ennätysmäisesti.

Tänä aamuna lähden revittäväksi, paarmojen syötiksi ja karhujen kaveriksi vattupuskaan.
Aukeiden paikkojen marjat ovat suuria ja kiinteitä, puhtaita. Eräänä vuonna (-94) keräsin kotiinkin 54 litraa, Maija 19, vaimokulta ämpärillisen - ei tuntunut tuhlaukselta tehdä puhdasta vattumehua. Nyt on kohtuutavoite: olisiko kakunvälimarja talveksi, lettuhilloa kotiin ja lasten perheille.

Ja vielä on "high summer", lämmintä, vedet uimakunnossa. Hassua: parin viikon päästä ei ole mitään kesäpaikkaa avoinna, joka toimipisteessä kumisee autius. Olemme koulujen lomien aikataulussa, ja kyllä se turisti ihmettelee, hänhän viettää lomansa elokuussa.

Naatitaan...

Lapsi sitten kastettiin

Kolme asiaa: lapsi saa nimen, lapsi otetaan seurakunnan jäseneksi, perisynniltä taitetaan niskat.

Nimi? Vanhemmat valitsevat lapselle istuvan nimen. Nimessä on tietty rytmi, nimi sisältää tietyt mielikuvat, nimi ja lapsi alkavat olla samaa. Leo Onni Ilmari kunnioittaa menneitä, kunnioitettuja ihmisiä, kenties sisältää toiveen, että lapsessa olisi jotain samaa kuin isoisoisissään? Ja Onnihan tuo on, aina, myös sitten murkkuna!

Leo - leijona - on vaativa nimi kantajalleen, mutta ainakin toistaiseksi tuntuu leijonaa piisaavan.
Leo on johtajuutta ja luonteen jaloutta, myös paavin nimi. Ja sai Markku-vaarikin osansa: mahtoiko kukaan huomata, että pyhän Markuksen (Markus -sodanjumalan oma) leijonahan se siinä...
Leijona on horoskooppimerkkikin, vaikka ei tämä toukokuussa syntynyt Leo mikään leijona tässä mielessä ole.

Kristillisessä mielessä nimi ei todellakaan ole yhdentekevä. Ilahduttaa ajatus, että Jumala ei
sano "Sinä poika siellä", so. persoonattomasti, tuntematta, vaan kutsuu nimeltä: -Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.

Kasteessa vihitään uskon salaisuuksiin, annetaan oikeus saada kaikki selville. Ja seurakunta (laajasti, kristillisenä maailmanyhteisönä) myös huolehtii omistaan, mutta myös velvoittaa.
Toistaiseksi on ollut Suomessa helpompi elää kirkon jäsenenä, mutta enää tällä ei liene suurta merkitystä.

Perisynti on asia, jota en osaa järjellä hyväksyä. Mitä ihmisen myötäsyntyistä pahaa on tuossa viattomassa pienessä Leossa, miten Aatamin tottelemattomuus muka hänessä näkyy? No siinähän tuo poistettiin samalla...

Kaste on tilaisuus olla koolla yhdessä toivottamassa lapselle kaikkea hyvää, esimerkiksi rukouksessa. Mutta onhan se myös tilaisuus tavata, saada neuvoa ja tukea, vertailla ja seurata lapsia. Ja on se kiva aina välillä juhlia. Eipä ole lapsiperheillä ihan helppoa se matkustaminen.

Kiva kun tulitte. Kiva kun viihdyitte. Sai Leo hyvn startin.

Sinun työsi, minun työni

Miesten työt, naisten työt?

Älä kerro eukollesi meidän miesten salaisuuksia! Ei se rantasaunan lämmitys vaadi oikeasti kahta miestä koko iltapäiväksi samaan aikaan kuin naisväki siivoaa ja laittaa gourmeeta. Grillin sytytys ja pihvin tai makkaran paisto olkoon edelleen liian vaikeaa naiselle, tehköön he helpot hommat kuten perunankeiton, salaatit, kattaukset, tiskaamisen - kaiken muun...

Älä ainakaan anna eukkosi koskea ketjusahaan: hän oitis huomaa, kuinka paljon kevyempää on sahata kuin syöttää puuta, kerätä pätkät pinoon, hyöriä ja kyykkiä koko ajan.

(Ihan oikeasti maailma ei ole reilu: monessa kulttuurissa nainen hoitaa maanviljelyksen, kaikki kotityöt, lapset,  mies taas ns. edustuksen kuten neuvottelun, johtamisen, papin hommat.

Metsästystä ja kalastusta ei enää ole, tilalla on tupakointi ja viina. Vaan otapa kone: jo löytyy mies töihin.)

Kunnon nainen ei saa olla hetkeäkään jouten. Tästä syystä on ilmeisesti syntynyt kaikki ns. kaunis, jota kotonasi on, pitsit, poppanat, liinat, pyyhkeiden nimikoinnit, matot...(Ne miesten kauniit liittyvät vanhoihin työvälineisiin, esimerkiksi kirveenvarsi on upea esine. Vaan missäpä ne?)

Kodin työvälineet on myös joku spesialisti-insinööri harkiten tehnyt epäergonomisiksi, huonosti

tarkoitettuun asiaan sopiviksi, vaikeiksi varastoida eli toteuttamaan naisen ikiaikaista aherrusta.

Mutta voi kammotus: mieskin joutuu nykyisin tarttumaan imuriin tai tiskaamaan, tai tekemään muitakin kotitöitä -välineitten on siis parannuttava. (Tosiasia on, että ominaisuuksia kyllä on, mutta ei laatua eikä ainakaan kestävyyttä. Enää.)

Lapsen kanssa on mieskin "saanut" olla jo 60-luvun lopulta. Kaikki eivät ole tätäkään vielä huomanneet. Isyyslomalle alkoi päästä keväällä -78.

Kunnioitan miestä, joka uskalsi valita naisen ammatin. Jos näitä valintoja olisi enemmän, ei olisi

naispalkkaustakaan, vaan olisi oikeudenmukainen palkka myös ihmistyöstä.

Kuva kertoo paitsi kauniista pihastamme myös siitä, että olen tehnyt naisten ikiaikaista työtä eli pessyt noin 30 mattoa. Oikein suoritettunahan maton pesu kuuluu naiselle: naisen kuuluisi raahata ämpärit, kauhat, harjat, matot pyörällä rantaan, pestä, kuivata ja tuoda takaisin, rullata vaatehuoneeseen häiritsemättä miehen keskittymistä johonkin tärkeään, esimerkiksi formuloihin.