Ei lakkaa lapsi hämmästyttämästä

Leirikoulussa taas!
Eläkeukko sutenaan menossa,kun tilaisuus tuli.
Tulihan se: vapautuu "oikeaan" työhön opettajia,kun leirikouluun on halukas lähtijä. Kiva kun kelpasin. Kiva, kun kihtivarpaat laskivat.

Lastasimme autoon ja kanoottiperäkärryyn ainakin miljoona muonitus- ja leirirompelaatikkoa ja menoksi. Hepohiekkaan Kyläniemen kärjen lähelle pääsee autolla, mikä helpottaa rahtia ja antaa vissin turvallisuuslisän (Lähin päivystys taitaa silti olla Lappeenrannassa yli 120 kilometrin päässä!).

Lapset saapuivat kahvelikuunari Soililla. Kolme ja puoli tuntia laivalla, superilma.
Laivasta purkautui hyväntuulisia,innokkaita muksuja. Nälkä kurni - onneksi oli heillä lämmin ruoka mukanaan,onneksi leirialueella on mukava ja varsin toimiva keittiö,eikä ruokaa tarvinnut liikaa odotella.

Leirikoulussa tietenkin touhutaan luonnossa. Mikä oli touhutessa: mustikoita oli valtavasti, kymmeniä eri lajeja syötäviä sieniä löytyi.

Ulkomainen vieraamme kiitteli välittömiä ja hyvätapaisia lapsia,ihmetteli opettajien ja lasten luontevaa ja lämmintä suhdetta. Kehui, pappa oli korvat punaisina, mutta totta puhui Maria.
Ei ollut pienintäkään vaikeutta saada tiskiapulaista tai pienten leirihommien tekijää,(juuri) mitään huomautetavaa ei ollut käytöksessäkään, minkäänlaista roskaamista ei ollut. Ja silti/siksi olikin kivaa.

Suurin osa lapsista osasi tehdä leikkinsä ja työnsä yhdessä. Mutta aina oli se toinen porukka: muutama irtosi joukosta, ja osasimme odottaa pian jotakin ongelmia. Puhuttelulla sentään selvisi.

Mutta ne ryhmäytymis- ja yhteistoimintaleikit, voi voi. Samaa kuin aina, joukossa on aina se mie ite, mie ensin. Ei kuunnella pomoa, toisia, tehdään omia, nopeita - hölmöjä - ratkaisuja. Ei luoteta kaveriin täysillä.

Mutta kyllä oli eroja luokissa, eivät ole luokat onneksi samasta muotista.
Väittäisin, että viimeinen porukka (kahdesta) kasvoi aika lailla, ehkä enemmän kuin "kiltti" ensimmäinen ryhmänä ja oppi toisistaan,
saattoipa luokkahenkikin kehittyä. Ainakin yksi poika aivan konkreetisti oppi, sen hänestä näki, vetäytyi ja jopa itki hölmöilyjään.
Hämähäkkikin jäi lopulta ilman saalista, sähköaita ylitettiin, tulet syttyivät ja sammuivat, potilaat kuljetettiin.

Mikä saa jonkun lapsen tuhoamaan kaiken, tällä kertaa esimerkiksi potkimaan,repimään, heittelemään sieniä? Miksi on pakko huutaa luontoretkellä, ei asiaa,vaan mieletöntä kirkumista ja mölinää. Mitään liikkuvaa ei taatusti luonnossa mölyävä näe. Mutta oli ihana saada todella kiinnostuneita vierelleen ja kyselijöitä riitti. Uskonpa jopa sienikuumeen syttyneen.

Iltajutut oikeastaan ymmärtää: leirillä kuuluu olla pierukilpailu, pitää olla reteetä ja rohkeaa, pitää jaksaa valvoa yhtä kauan kuin muutkin. Kun ollaan ehkä ekaa kertaa poissa mamman luota, jännittääkin niin paljon, että on pakko puhua.
Samoin valohippa tai lipunryöstö umpipimeässä metsässä on liian jännää hiljaiseksi leikiksi.

Hauen saaminen taisi olla erään pojan superjuttu. Monelle tietysti oli rantasauna parasta. Mutta eipä moni ollut kanoottiakaan kokeillut tai oikeassa luonnossa vaeltanut. Eiköhän kolmen ja puolen tunnin laivamatka silti se ykkösasia ollut, kun aikuisena muistellaan, kun kaikki vielä pääsivät vuorollaan ohjaamaan.

Minulle oli parasta se, että kokkinakin ehti moneen touhuun mukaan,kun lapset toimivat niin hienosti ja nopeasti apuna. Eipä vienyt esipestyjen astioiden tiski kuin puoli tuntia kaikkineen. Ruoan teko nyt oli valmiin lämmitystä ja puurohan syntyy hetkessä. Enemmän aikaa meni kattamiseen ja pöydän korjaamiseen ja apua, tähderuoan rahtaamiseen kompostoriin. (Ei lasten jätöksiä vaan ylijäämäruokaa, jota ei mitenkään voinut/saanut turvallisesti käyttää uudelleen.)

Ensi vuonna taas?

Ruhassa jälleen

Kaikki haisee valopetrolin, kangasturpeen, hien ja märän vaatteen sekoitukselle. Virittele makuupussi ja -alusta naruille, pane pesukone pyörimään. Lastaa kaikki paikalleen.
Väsyttää.

Takana on taas kolme päivää leiriä. Vaikka koko ajan ei hiki otsassa ns. työtä olekaan, vaikka olen ollut mukana "vain"aikuisena ilman vastuuta, koko ajan olen ollut ihmissuhdeverkon keskellä ja koko ajan osaltani vastannut viihtymisestä, asioiden sujumisesta ja ollut ulkona.
Yksin melu riittäisi väsyttämään.

Kun antaa pojille teltassa vartin aikaa kertoa ne pakolliset kummitusjutut ja pitää pierukilpailunsa,he luonnollisesti käyttävät siitä kaksi ja puoli tuntia. (Leirillä ei se hiljaisuus ole niin nokonuukaa...?) Joka tapauksessa uni maittoi, kun kotiin pääsin - pojilla tietysti jo laivan kannella neljän tunnin paluumatkan aikana.

Hienot kaksi luokkaa leireili. Ihan pari katsekontaktia, kaksi pientä puhuttelua ja ns. kuri säilyi.
Leirin töihin sai tekijöitä ilman urputusta, jopa vapaaehtoisia aputiskaajia riitti.
Tuli ja pimeä, teltta ja laiva ovat edelleen elämyksiä. Leirin yhteistyöharjoitukset ja telttailun sekä yösuunnistuksen jännitys ja niistä yhdessä selviäminen antavat uskoa toisiin ja itseluottamusta myös. Väitänpä, että lapset saivat taas jotakin ainutlaatuista koko elämäänsä varten - aluksi nyt toki kuudetta luakkaa tukemaan.

Lapset näkivät kyy Kyykkänän, toivat käärmeennahan (eri käärme,toivottavasti) leirille. Huomattiin, että sammakko ui sammakkoa. Oho - variksenmarjaakin voi syödä.
Kangasmetsä ei isoja luontoelämyksiä tarjoile, mutta Saimaa sitä enemmän.

Ja Markku sai olla sopivan vanha, perinteen siirtäjä: miten on mahdollista, että isät eivät ole opettaneet puukonkäyttöä, kaislaveneen rakentamista tai esimerkiksi käpyjen linkoamista?

Laivamiehistön kanssa yheistyö pelaa, pelaa myös yhteisenä suhtautumistapana lapsiin.
Ja, vaikka muut leirin aikuiset eivät sitä (joka päivä) jaksa muistaa, Kesämäen koulun työyhteisö on rautaa.

Kiitos, kun sain taas olla mukana!

Oppia elämää varten

Leirikoulu on parasta koulua. Olen ollut monenlaisessa: väliin on tehty aivan kaikki itse ja opittu selviämään ihan itse - jopa ilman äitiä. Väliin on oltu valmiissa paketissa, hotellissa ja täysihoidossa ja vain nautittu ja annettu mennä toisten viemänä. Useimmiten ohjelmassa on ollut järjestettyä touhua ja vain mausteeksi työtä.

Olennaista on se, että lapsi on leirikoulussa aivan toinen kuin normaalissa koulutilanteessa.
Ollaan hiukan vapaammin, mutta kannetaan huolta myös toisten viihtymisestä. Jopa ns. kuri lähtee enemmän lapsesta itsestään, eikä silti juurikaan ylilyöntejä tule. Opettaja ei silti muuksi muutu, vaikka hän on mukana iltatulilla juttelemassa eikä luokan edessä komentamassa.

Leirikoulu on hyvä tapa tutustua kunnolla. Kuka tekee, kantaa vastuuta? Kuka osaa? Kenellä on kykyä huomata, mitä pitää tehdä? Kuka on vain mukana? Usein kouluroolit unohtuvat, ja se luokan hiljainen osoittautuukin arjen sankariksi. Olisinpa halunnut nähdä, kuinka leirikoulu olisi nostanut eräänkin tarkkailuun siirretyn ihan toiseen arvoon. Koulu kun ei ole samaa kuin koko elämä.

Tämän kevään leirikoulussa oli hauska havaita uudenlaista rohkeutta. Ei ollut pakko uhota: luokan yleensä äänessä olevat, ne sankarit, eivät uskaltaneetkaan laskeutua kymmenmetristä kalliota, mutta heillä oli kanttia sanoa, että he eivät uskalla. Ja kenenkään ei ollut pakko nauraa!
Jopa palautekeskustelussa uskallettiin sanoa, että eniten harmitti, kun ei uskallettu. Ja ne tytöt olivat rohkeampia ja aloitteellisempia kuin pojat.

Pellen roolikin unohtui, kun oli mukavaa ja mielekästä tekemistä sopivina annoksina ja ammatitaidola ohjattuna.
Olimme urheiluopistolla, ja lajeja riitti: saimme uida, pelata sählyä ja haavipalloa, ampua laserilla,
meloa, pelata frisbeegolfia, tehdä tiimiharjoituksia, rullaluistella, kiivetä seinää ja tikkaita ja nauttia vapaasta pudotuksesta jopa. Ja tietysti vapaa-ajalla pojat panivat jalkapalloksi. Ja juttu piili luokan kyvyssä osallistua kaikkeen, heittäytymisessä mukaan - tätä eivät ohjaajien mukaan läheskään kaikki porukat osaa. Täydellä teholla tekeminen tarkoitti myös, että ruoka maitttoi, illalla väsytti terveesti eikä ns. kuriongelmia ollut. Valvova pappakin sai nukkua, jo puoli kahdeltatoista oli oikea hiljaisuus.

Erään kerran olin vitosten kanssa leirillä saaressa. Mukana oli vain yksi äiti. Lapset tekivät todella kaiken itse, siivosivat, laittoivat useita ruokia päivässä, lämmittivät saunan halonteosta alkaen. Lisäksi oli suunnistusta, luontopolkua, normaalia leiriohjelmaa letunpaistoineen ja iltaohjelmineen. Jopa matka tehtiin polkupyörillä. Sillä kertaa tärkein oppi oli, että me osaamme, kun teemme yhdessä ja autamme toisiamme. Perille meni: koko kuudennen luokan ajan sain nauttia viidennen keväällä tehdystä muutaman päivän pohjatyöstä.

Ehdin olla koko työaikanani ehkä seitsemässä leirikoulussa. Pöksänlahti, Ruha, Päiviö ja nyt viimeksi Tanhuvaara on koettu. Ja kaikki ne ovat olleet menestys.
Joskus leiri on ollut koko viikko, yötä päivää, työtä vuorotta, kun ei ollut koululla kuin kaksi miestä. Korvaus tietysti tulee ihan muuta kautta kuin päivärahoina tai korvattuina ylityötunteina. Kuinkapa sitä eläkeukko ihan vapaaehtoisesti muuten lasten kanssa olisi lähtenyt tänäkin keväänä?

Kasvatusta ja itse kasvamista. Ja vähän opetusta. Aika hyvä konsepti!