Herra vai palvelija

Soitin terveyskeskuksen ajanvaraukseen.  Alkoi musiikki pelata.  Sitten asiallinen setä alkoi tallenteelta kertoa kiireettömän ajan tilaamisesta netistä.  Ja kohta sama setä sanoi, että minulle soitetaan takaisin, jos painan ykköstä.  No, minä painamaan.  Piip vain; nauha jatkui ja jatkui aivan samanlaisena.  Ei mennyt ykköseni perille?
Suljin puhelimen ja valitsin numeron uudestaan.  Sama nauha, miten kaikki numerot ovat juuri nyt varattuja, blaa blaa blaa.  Ja panin kajarin päälle.  Kun piti painaa ykköstä, painoin.  Nauha sen kun jatkui, mitään reagointia ei ollut.  Ja sitten vastasikin hoitaja.  Oliko soittopyyntöni koneessa?
No, puhelin istui laturissa ja minä puuhastelin pihalla.  Kohta tuli Ritva sanomaan, että terveyskeskus oli soittanut, hän ei ehtinyt vastata, vaikka ryntäsi yläkerrasta alas.  Siis soittopyyntö oli päällä.
Mistä voi tietää, että soittopyyntö on vastaanotettu?  Kuinka voi perua soittopyynnön, soittamalla samaan jonotukseenko?  Ei hyvä.

Puhelin oli laite, jota tuli kunnioittaa.  Heti kun kynnelle kykeni, piti osata vastata, vastata oikein, ei mitään haloota.  Piti osata sanoa: -Aallolla, Markku Aalto puhelimessa.  Jos ehti: usein oli niin kiire ihmisillä, että useita lauseita puhuttiin muka lääkärille, ennen kuin ehti sanomaan, että vastaaja ei ole lääkäri, on poika.  Hyvä vastaus oli myös: - 179, Markku Aalto puhelimessa.  Numero kasvoi vuosien myötä, o2li jossain vaiheessa 10 179, ja asunnon vaihtuessa esimerkiksi 13 273 tai 60 13273.

Äänenmurros oli hankala juttu.  Kun sanoi nimensä, se ei vaikuttanut mitään, "tohtorille"  kerrottiin monenlaista, ennen kuin tajuttiin pojaksi, ja sitten suututtiin.  Isompana piti myös osata kysyä, mitä asia koskee, ja se oli hankalaa, koska isä tai äiti eivät tietenkään olisi halunneet vähää vapaa-aikaansa potilasasioiden parissa viettää, ja vastaajan tehtävä oli kertoa, että tuli mennä vastaanotolle, 8 - 12 tai 17 - 19, ja että Lemin ja Taipalsaaren kuntalaisilla olisi etuoikeus.

Kun vanhemmat eivät olleet kotona, oppi pian antamaan neuvojakin!  Juokaa paljon ja pysykää sängyssä.  Neuvoja?  - Työ ku ootte lääkärin poika, sanokaa...
Kyllä lääkäri oli Jumalasta seuraava, kun poikakin osaisi neuvoa.

Potilas oli kipeä ja tarvitsi apua, tarvitsi juuri soittaessaan.  Siis esimerkiksi juhlapyhinä.
Mutta olipa niitäkin, jotka aloittivat: - Nyt kun tohtorilla on aikaa, kun on pyhä,... Ei tuommoista oikein jaksanut ymmärtää, juuri silloinko se oma asia tuli polttavaksi. Tai kylän asia, samalla puhelullahan naapurienkin asioita hoideltiin.
Useinhan meillä oli päivystys kotona juhlapyhinä, alakerran aula oli täynnään vuoroaan odottavia ja puhelin soi paljonkin.

Kesämökki oli ollut autoilijan koti, siis sielläkin oli puhelin, ja lomallahan sillä tohtorilla olisi aikaa.
Pihaan kyllä vaelsi ilmoittamattakin milloin minkäkinlaisia sairaita.
Mutta kännykkää ei ollut, ja isälle Kivijärvi ja Saimaa antoivat rauhan.

Omat soitot?  Puhelin oli pyhä, ei tullut kuuloonkaan turha käyttö.  Ei sovittu poikasena tapaamisia:
 - Mene katsomaan, onko ketään ulkona.  Ja sitten myöhemmin puhelin ei ollut mikään luonteva yhteysväline.  Outo suhtautuminen jatkuu yhä.  Onneksi olen ollut siinä asemassa, että enemmän on opeen otettu yhteyksiä kuin ope koteihin.

Puhelimen käyttö oli taitolaji.  Kaupungissakin oli käsivälitteinen keskus, ja maalla kauan myöhemminkin.  Numero sanottiin, keskus yhdisti.  Keskus sanoi, jos ei vastattu, keskus saattoi välillä huudella väliinkin: - Puhutaanko?  Kaukopuhelu piti tilata, so. piti kytätä oman puhelimen vieressä, milloin sen saisi - tai lennättimessä, sieltä oli halvempi soittaa!   Jopa oman kaupungin sisällä oli "kaukopuheluita", esimerkiksi varuskuntaan piti puhelu tilata.  Huima uudistus oli valintakiekko, huima oli myös automaattivalinta ja suuntanumero, näppäinpuhelin ja äänitaajuusvalinta tuntui jo kehityksen huipulta.

Puhelinkopit haisivat aina.  Pentuna osasimme etsiä rallien alta kolikoita.  Myöhemmin esimerkiksi opiskelijana osasi mennä tietylle puhelinkioskille, jossa jostakin  syystä samalla kolikolla saattoi puhua kuinka pitkään vain.  Oli kavereilla jos jonkinlaisia kolikon korvaavia juttuja, esimerkiksi rättisitikan avaimella saattoi soittaa ja sen sai takaisinkin.  Säännöllisesti joku oli tarvinnut karttaa ja se puuttui luettelosta, usein koko luettelo.  Puhelinkioskeja oli harvassa ja usein ne vähätkin olivat rikki, ja ihmisillä kuitenkin oli suuri tarve soitella.  Kerrankin eräs tyttö tarvitsi kaverilleen oikeasti apua, sataman puhelinkioski oli rikki.  Tyttö kysymään sataman piirakkayrittäjiltä, saisiko soittaa - ei saanut.  Onneksi apu tuli muualta.  Tyttö osoitti vastuullisuutta huolehtimalla kaveristaan kioskiyrittäjä ei: entä, jos jotain olisi sattunut.  (Tämä tapaus antoi hyvään keskusteluun aihetta kotona.  Lopputulemana oli, että kotiin saa ja pitää tulla, oli kunto mikä vain ja pulassa olevan kaverinkin voi tuoda.)

Voi kännykkää.  Henkilökohtainen puhelin oli jotakin tavattoman hienoa.  Ensimmäinen kännykkäni ostettiin 1997, meille molemmille samanlaiset erivärisissä suojakoteloissaan.  Oli heti tarpeen: lähdin pyöräilemään Turkuun, ja matkalla oli aina välillä annettava raportti.
Hälytysääni (Bachin menuetti nr. 3 piipparilla) ei oikein liikenteen melussa kuulunut ja niin soittelin  enemmänkin itse.
Seuraavassa puhelimessa oli oikein hands free asennettuna Ladaan ja kyllä sitä mokomasta osasi olla jotenkin ylpeä, varsinkin venäläiset ystävämme ihmettelivät keskustelua oikein kajarilla.
No, nyt auto hoitaa bluetoothilla homman, on
puhevalintaa, monenmoista hienoa, eikä kukaan sitä ihmettele.

Kännykkä oli alun alkaenkin turvalaite, aina mukana, ja syytä onkin sillä metsäilymäärällä, mitä tapanani pidän.  Keppi ja kännykkä, ja aika monessa selviää!
No, kun se on useimmiten rintataskussa, esimerkiksi ojan yli hyppääminen saattoi pudottaa sen.  Kotona sitten huomasi, että puhelin on hukassa.  Olemme esimerkiksi Mikon kanssa kulkeneet jälkiäni, aina välillä numerooni soittaen, ja kas, siellähän se soitteli ojan penkalla vesisateessa juuri siinä, missä oletinkin sen olevan, ainoassa rankemmassa ojan ylityspaikassa.

 

                                         Kun kamera on kotona, puhelin käy kamerasta.  Lehtomaitikka

No sitten tuli taskulamppu ja kamera, kaksikin, puhelimiin.  Nyt on jo niin paljon apseja, että jopa jossakin mainoksessa sanotaan: - Voi käyttää myös puhelimena.  Minullakin on, vaikka periaatteessa puhelin on etusijassa puhelin.  Jotkut koukuttavat, esimerkiksi karttaohjelmat ja kuntoseurannat, ja kamerakin on aina mukana, hyvä onkin.  Ikinä en esimerkiksi radiona puhelinta käytä, sillä aina on oltava virtaa tositarpeeseen, vaikkapa avun pyytämiseen.

Ikinä en ole puhelinpelejä pelannut.  Lapsenlapsetkin tietävät, että vaarin puhelimessa "ei ole" yhtään peliä.

Puhelin on lähellä sydäntäni - konkreettisesti, aina kun mahdollista rintataskussa.

Syödään!

- Me emme pidä siitä!
- Nii, me emme pidä siitä!

Kun kerran isoveli me-muodossa ilmoittaa, että jokin ruoka ei maistu, pikkuveli toistaa kuin papukaija ja kohta portaissa kopisee, molemmilla on kiire pelinsä/pelivideonsa kimppuun.
On aika työ opettaa ja oppia pois kuninkaallisesta me-sanan käytöstä.

Toinen varma tapa saada pikkuveli lopettamaan syöminen on rynnätä pois pöydästä.  Eihän se toinenkaan malta siihen jäädä, maha on siis täysi ihan itkun vääntämistä myöten sillä siunaamalla.
Eli lääkkeenä on, että pöydässä istutaan, kunnes kaikki ovat syöneet.  Ja kas, maha ei olekaan täysi, pikkuveli muuttuu taas kaikkea maistavaksi ja paljon syöväksi omaksi itsekseen.  Ainakin joskus....
Peli on käytännössä menetetty, jos toinen kerkeää livahtaa pöydästä.

Variaatioitahan piisaa.  Hienointa verbaali-isoveljeltä lienee ollut, kun hän totesi: - Minun suuni ei ole vielä oppinut pitämään siitä.  Itse asiassa, tästähän on usein kyse: suu ei ole oppinut, kun ei ole uskallusta harjoitella, totutella, vähän kerrassaan oppia.
Enhän itsekään halunnut esimerkiksi sipulia tai sinappia, ja sienikastike oli kamaluuden huippu.
Sienikastike itse asiassa niin tehtynä on varmaan syy yhä, miksi en voi sanoa pitäväni rouskuista.  Jos kitkerät rouskut paistetaan ihan liian kuiviksi eikä kastikekaan saa kermaa tms. aatelointia, kamalaahan se on.

Minun ikäluokkani ei koukkuillut.  Mikä lautasella oli, se oli syötävä.  Onpa selkäänkin saatu, koko veljesrivi, kun kerran "kaikkki, mitä tarjotaan, on hyvää".  Koulussakin sai moni istua lautasensa ääressä vaikka koko ruokavälitunninkin.
Ja tätäkö kaipaisin?  En varmasti.  Mutta aina saman makaronin tilalla monikin voisi tarjota paljon monipuolisempaa, kaikkeahan on saatavilla. Kyllä, tiedän,tarjotaan, maistetaan, saadaan palkka, mutta kun Me emme pidä tästä.  Me emme pidä varsinkaan siitä, mitä on erityisesti tehty lapsia ajatellen, rakkaudella, vähän parempaa.  Sapettus on melkoinen.

On tietysti ruokia, joista en pidä.  Mutta jos vaikkapa kylässä jotakin tarjotaan, enpähän ääneen heitä moiti ja syön, mitä on tarjolla - ellei sitten esimerkiksi kihtiruokavalio tai laktoosi-intoleranssi muuta sano.  Ja kaikille voi aina myös sanoa syynsä.  Makeita välipaloja en enää ota, sokeriarvot ovat ihan kyllin korkealla.  Tällainen koukuttelu käy?  Mutta kun yläkoululainen saapui ruokalaan, purjehti jonon ohi ja kiilasi, loihe jo ovella lausumaan: - Mitähän paskaa tänään tarjotaan?  asiaan oli ihan pakko puuttua.

Koulu tai päiväkoti eivät ole pakkosyöntipaikkoja.  Fiksut vanhemmat tetävät - ja uskovat - että ateriat on tarkkaan suunniteltu täyttämään kolmasosan päivän tarpeista.  Siis tietenkin niin, että kaikki aterian osat syödään, ei vain näkkäri.  Siis salaatti, maito, leipä kuuluvat mukaan.  En ymmärrä ryntäystä ruokatunnilla Mäkkäriin, en ymmärrä, kuinka vanhemmat uskovat puhetta huonosta kouluruoasta, nimimerkillä yli 40 vuotta kokeillut.  Nykyään on jopa vaihtoehtoruokia, jopa erityisruokavalioiden ohikin.

60-luvulla keskimääräinen perheenäiti osasi tehdä kahdeksaa eri ruokaa.  Ihmeellistä on, jos nyt ei synny useampia, kun on puolivalmisteita, valmiiksi leikattua lihaa, eineksiä, kaikenlaisia makuvaihtoehtoja.  Tehdäänkö kotona oikeasti ruokaa?  Onko pitsa tai hampurilainen todellakin peruskamaa.  Onko 8 minuutia makaronin keittämistä todellakin niin paljon kallista (some)aikaa säästävää verrattuna perunan 35:een.  Ainakin kouluun tulee maanantaisin hirmunälkäisiäkin lapsia, kotona ei ole saanut syödäkseen.  Ruoka, sen laatu, sen kelpaaminen on vanhempainiltain ikuisuusaihe.  Yhteistä linjaa kotien kanssa ei aina ole löytynyt, varsinkaan silloin kun kodin asenne on romuttanut koko ravintokasvatuksen.  Miltä kuullostaa: - Ei hänen tarvitse koulussa syödä, me varaamme jääkaappiin kaikkia herkkuja!  Eikä kaikkiin uppoa myöskään se, että ei herkuilla kannata palkita sitä, joka ei tavalliselle ruoalle anna mitään arvoa.

Olen arkikokki.  Kyllä laatikoita, soppia, kastikkeita syntyy.  Mennäänpä kuitenkin joskus ulos syömään.  Joskus pettyy, olettaa saavansa jotakin muuta, mutta saakin huonompaa kuin kotona samoista tarpeista syntyisi.  Liian usein.  Onpa joskus saanut palauttaa annoksen keittiöön, kun on kerta kaikkiaan kallis annos saatu pilatuksi.
Kotona on säännöllinen ruoka-aika.  Oli se jo silloinkin, kun kaveri vielä töissä kävi, mutta nyt se on helppo järjestää, kun ei tule yllätysylitöitä.  Ruoallahan on myös se yhteenkuuluvuusfunktionsa, perhettä kokoava voimansa.  Tekisi joskus mieli puhua käskynjaosta, yleensä kyllä kuulumisten kertomisesta ja todellakin, tilaisuudesta olla rauhassa yhdessä.

Tänään on makkaraa ja muussia sekaisin, mössöä.  Saa nähdä, onko tämä helpoin mahdollinen syötävä nuorille miehille mieleen.

Mansikkaa

Mansikka on punanen marja...  Olisikin, mutta kun se odotuttaa isona raakilemollukkana viikkosotalla.  Viikko sitten vasta pääsi varovasti alkamaan keräämistä, valikoiden, tarkkana.
Ja nyt kaikki kerralla, nyt pitäisi sitten olla koko ajan metsässä.  Ettei tuhlaannu!
Jaa-a, olisinkohan jo osani saanut?

Tänään, kuten lähes aina, aamu oli märkä.  Kiitosta vain, iltainen sade.  Tavallisempaa tälle kesälle on, että aamuisin on niin kylmä, että aamukaste kastelee aamukulkijan kainaloita myöten, kukas sitä teillä kulkisi.  Tänään oli kyllä lämmintä, eikä kesä vieläkään jätä kuivaamatta sitä, minkä kastelee.

Aluksi polun reunalle.  Siinähän ne, valon puolella.  Sitten alkaa kypsyä toisellakin puolella ja kohta jo pääseekin varsinaisiin mansikkapaikkoihin, metsäaukeille hakkuurinteisiin.  Tämän vuoden erikoisuus ovat koneurien valtavat mansikat pitkissä varsissaan.

Mansikka kypsyy, ja hänelle on oikein merkkikasvikin!  Kun ahdekaunokki (ja pietaryrtti) alkaa kukkia, painu mansikkametsääsi.  Minulla on mopon parkkipaikkana varsinainen kukkaketo, kyllä siinä mopo viihtyy jos millaisten kukkakasvien tuoksussa.  Pohjakin on sen verran kova, että jalka pitää, eikä tarvitse pelätä kulkupelin kaatumista: sepä olisikin juttu, luultavasti tuorevoiteluautomaatista öljy karkaisi ja akku putoaisi kotelostaan, vähintään.

Heinää piisaa.  Heinä peittää hakkuutähteet, sotilaiden kaivannot, piikkilangat.  Kunnon kenkä pitää olla ja on.  Mutta saman heinän suojassa mansikka nostaa vartensa pitkäksi ja kasvattaa marjansa aivan valtaviksi.  Ja vaikka puiden juurilla ja monttujen reunalla on paljon sitä normaalikokoista mansikkaa, mielellään hompsisi ja keräisi näitä valtavia herkkuja.  Mutta kun tavoite ei ole nopeus vaan kenties pikemminkin määrä, tietty järjestelmällisyys kannattaa: mikään ei ole niin tylsää kuin joutua jo kerran räävitylle keräyspaikalle,

Mitä tekee (vajaalla) miljoonalla metsämansikkalitralla?
Parasta mansikka on tietysti suoraan maasta otettuna, lienen syönyt jo litratolkulla.  Morsian on myös jo pari viikkoa saanut joka aamu annoksensa, aluksi symbolisena, kun ei ollut mitä ottaa, mutta joka päivä enemmän.  Nyt on syöjiä, kun Kärppälauma porhalsi paikalle.
Ja pakastin alkaa vähitellen saada osansa: nyt taitaa olla 10 pikkurasiaa jo, eli joulun jälkiruoan lisäksi parin puuronkin päälle marjoja on.  Ja lisää haetaan, kun omaan pakkaseen ei mahdu, viedään sukuloimaan Lipposen pakkaseen.
Metsämansikkahillo on lähes parasta jäätelön kaveria, letuille se sopii myös erinomaisesti.  Kuka vain hilloja söisi, pojat eivät hipaisekaan!
Olen kokeillut kuivatakin, ja tuote on mainio, ainoa hankaluus oli vain saada marjat irti ritilästä.
Mansikan arvo moninkertaistuu tänä vuonna, kun ei ole mustikkaa kuin piirakkamarjaksi.

Mansikkametsääni on ilmestynyt runkoja ja jonkinlaisia kehikoita.  Jotakin rakennetaan ehkä piankin.  On siis syytä toimia, kun vielä voi.  Hyvä tekosyy taas suurin piirtein asustaa metsässä!

Luulisi, että sotilasraiskio olisi vihoviimeinen paikka viihtyä.  Luulisi.  Mutta erittäin moni kasvi saa valtavan hyödyn, kun maata aina silloin tällöin myllätään tankeilla ja maastoautoilla ja kuoppia kaivellaan.  Paitsi mansikoita, tapaan valtavasti esimerkiksi talvikkeja ja lehdokkeja.  Sarjatalvikki-harvinaisuus on  tässä jokapäiväinen tuttu.  Kun metsä on tietyssä kasvuvaiheessa, siitä löytyy tyyppikasvinsa, nyt juuri siis valtavasti ahomansikoita.

Nyt äijiltä peli pois ja perhe metsään!

---

Ja metsässä käytiin.  Tunti oltiin ja kolme litraa tuli kotiin.  Melkoinen mansikkavuosi on!

On metsässä muutakin kuin mansikoita...

Muu maa mustikka? Karjalan termäsillä

Kotona kaikki valmista!  Tuli kesä.  Tuli kesän kiireet: oli vajanrakennusta muiden töiden tulppana, kesän laatiminen pihaan viivästyi.  Joka nurkassa oli jotakin nostamista, törkykasa siellä täällä.  Jopa rakennuslupa (ilmoitusmenettely) viivytti, vajapaketti makasi solassa ja esti esimerkiksi peräkärryn käytön eli roskien viennin kaatopaikalle.  Istutukset olivat kylmän alkukesän ja rakennustyömaan takia tekemättä.  Mutta tulihan valmiiksi, viimeiset tikkaatkin maalattiin ja sitten olisi ollut aikaa asettua.  Sää toki oli eri mieltä.
No tietysti arvelet, että kun jotakin saa valmiiksi, saman tien huomaa jotakin muuta nykäisemisen tarvetta - kyllä, mutta olen oikein hyvä siirtämään tarpeita myöhemmäksi, nyt oli aika huoahtaa.
Voisi vaikka lähteä reissuun?

Ja reissuun lähdettiin.  Oli hyvissä ajoissa hankittu viisumit, oikein pariksi vuodeksi uuden passin vauhdittamana.  Mikä oli mennessä?
Ajoimme sunnuntai-iltana Mikkeliin, koska lähtö olisi heti aamuseitsemältä.  Hyvä matkayhtiö, ekayö tarjoittiin ilta-aterioineen ystävien/kuljettajien/matkanjohtajien mökillä.

 Maanantaiaamuna alkoi seurue kokoontua.  Maastomakkara, Hertta-koira, kävi kaikki hyväksymässä ja tervehtimässä, ja tavara alkoi siirtyä autoon, Tilaa olisi: 16-paikkaisesta pikkubussista olimme isännän kanssa autoa illalla siivotessa ottaneet neljä viimeistä tuolia pois, eikä tavaraa tarvinnut varsinaisesti sijoitella.  Meitähän oli vain seitsemän kaikkiaan - määrä osoittautui hyvin sopivaksi, ehti tutustua, jutella, viihtyi hyvin ja kaikki olivat aina nopeasti kasalla esimerkiksi retkellelähtötilanteissa.  Muut olivat ennestään toisilleen tuttuja, mutta kyllähän me Ritvan kanssa uimme seuraan kuin seuraan, eikä ollut vaikeaakaan.

Mikkelistä Niiralaan hujahti melkein torkkuessa, tie oli niin hyvä, normaali suomalainen tie.  Vähän hermostutti kihti, joka oli vaihteeksi asettunut vasempaan polveen vierailtuaan ensin molemmissa nilkoissa.  Olin aloittanut aamulla kortisonikuurin, mutta sitä pitäisi jatkaa koko viikon.  Olisinko tulppa, hidaste muille, perässävedettävä...
Rajalla oli olo taas kuin konnalla ja lusmulla: kyllähän meille oli helppoa, kunnossahan paperit olivat, mutta kun ne autoasiat ja matkanjohtajan asiat ovat joka kerta niin kummalliset.  Sentään puolessa tunnissa olimme jo päässeet Öljymäelle, jossa tietenkin piti jotakin haukata ja piti langeta ensimmäisiin houkutuksiin - kävi kyllä ilmi, että Karjalassa venäjänkielen yleisin sana saattaa olla "suvenijri".
Tie oli edelleen kohtuullinen, mutta alkoi olla syviä, teräväreunaisia kuoppia.

Ruskealassa poikkesimme marmorilouhokselle.  Upea paikka, vaikka muutaman kilometrin hirveä tinpätkä ennusti aivan muuta.   Parkkialue oli heti täynnään matkamuistohoukutuksia.  Louhos on täyttynyt vedellä.  Oli soutuveneitä vuokrattavana, oli puolen kilometrin vaijeriliuku, kävelypolku ympäri päälouhoksen ja väliin maan allakin.  Marmoria oli enää näytteeksi.  Kannattaa poiketa.

Matka jatkui kohti Sortavalaa, jonne emme kuitenkaan vielä poikenneet.  Helylän nurkilla aloimme kiertää Laatokan pohjoisrantaa.  Yllättävän jylhää oli, rannat olivat vuoria. Kuvasimme ns. Apteekkarin taloa, joka yllättäen ei ollutkaan enää turistikäytössä.

 Matka jatkui Salmin kirkolle.

 Kirkko tuhoutui sodassa oikeastaan täysin, syystäkin, se kun oli mm. tulenjohtotornina mäellä.  Kirkkoa oli aloitettu kunnostaa.

Ihailimme Karjalan merta.  Ulappa aukeni todellakin rannattomana.

Pitkärannan jälkeen alkoi Aunuksen tasanko.  Pohjanmaa tuli mieleen.  Valtavat peltoaukeat auton molemmin puolin, mutta missään ei näyttänyt olevan mitään viljeltävää.  Kaikki valtavat pellot kasvavat koiranputkea, sama peli näytti olevan kaikkialla.  Millä nämä ihmiset (800 000) tulevat toimeen?  Teollisuutta kun on vain isommilla paikoilla.  Jossain kohtaa heräsi epäilys, että kaikilla on matkamuistomyymälä...

Ajaa rynkytettiin pois Karjalasta ihan Venäjän puolelle asti, lähelle Syväriä ja Lotinanpeltoa.  Yö vietettäisiin Aleksanteri Syväriläisen luostarissa (luostarin vieressä, oikeasti): ennakkoajatus oli jostakin ankeasta keljasta yöpaikkana, tattaripuuroa aamiaisena.  Eipä ollut, oli moderni rivitalomainen hotelli, muutama huone portaikoissaan, hieno ravintola illalllista varten.  Ja aamulla kävelimme tutustumaan valtavaan luostarialueeseen ja olimme läsnä peräti jumalanpalveluksessa.
Rahaa on aina kirkon kunnostukseen.  Ikoneitten pyhillä näyttää aina olevan komeat vaatteet.  Papit ovat komeissa vaatteissaan, kirkonmenot ovat kuin hoviriittejä - mielessä kävi, millainen Jumala vaatii tuollaista, jos kansasta suuri osa elää todella niukalla toimeentulolla.  Mutta kai yhtenäiset menot, komeus, kaikki vaaditaan ihmisten yhteenkuuluvuuden osallisuuden takia, ei niinkään Jumalan takia?
Kaikki alueen kirkot koluttiin.  Yhdessä (kuvassa oikealla) kolme pappia lauloi rukouksia, mutta osuimme paikalle vasta viimeiseen.  Iso elämys oli  sekin.

Loistava Pietari - Murmansk-valtatie kiidätti meidät Petrosavodtskiin, jota meillä jostain syystä kutsutaan Petroskoiksi.  Kaupunki on suunnilleen Tampereen kokoinen, siisti ja kaunis keskustastaan ja asettuu oikein kauniisti Äänisen rannalle.  Hotelliksi saimme aivan Kizhin laivojen lähtösataman vierestä oikein mukavan hotelli Frigaten (fregatti), jossa sitten öitsimmekin kolme yötä.  Vsjo v parjadke, paitsi että aamiaisella oli homeista leipää ja ikivanhoja keitettyjä munia, muuten nukutti hyvin, eikä ruoassakaan moitteen sanaa minulla ollut: en ole ikinä syönyt niin hyvää kampelaa kuin siellä, ei mitään hietakampelarukkasta vaan kunnon palan ison kampelan keskikohdasta mantelilla maustettuna.

Ranta oli kunnostettu kaupungin 300-vuotisjuhlaa varten.  Petroskoi on Pietarin sisarkaupunki, samana vuonna syntynyt.  Toiseen suuntaan oli leveää rantaväylää ja rinnakkaisia puistokäytäviä ja pyöräteitä parikin kilometriä, toiseen kilometri, puistossa mm. ilmaisia kuntoilulaitteita, veistoksia, ponitalli ratsastusaitaiksineen.  Kaupunkilaisten olohuone, Välimeren - tai Lappeenrannan - tyyliin.  Viihdyin, ja aamulenkillä kävin aina rannan kautta, toki hiukan keskikaupunkiakin kävin katselemassa.

Kihtikoipi sanoi, että saan kävellä normaalisti.  Ruskealassa ja luostarissakin oli vielä vaikeaa, mutta kas, meitä oli reissussa kolmekin klenkkaa, olin hyvin pysynyt mukana.  Nyt pystyin jo ottamaan melkein normaalipitkät askelet, mutta ennen muuta pääsin portaita sujuvasti alaskin päin.  Syytä olikin.  Huoneemme oli pohjakerroksessa, oli noustava toiseen kerrokseen ja rampattava tosi pitkä käytävä päästäkseen ravintolaan ja siellä taas alakertaan.

Meteor-kantosiipialus vei meidät noin 90 kilometriä Kizhin saarelle (joissain kartoissa se näyttää olevan Kishin saari).  Yllätyin, tämä 5 1/2 km pitkä pikkusaari on yksi noin 500 saaren saaristosta.  Tyyni aava ja aurinkoa luvassa koko päiväksi, hyvät järjestelyt!  Vauhtia oli noin 60 km tunnissa, myös aivan ahtaissa kapeikoissa karikkojen välissä.  Mikä on ajellessa, kun syväys on vain joitakin senttejä.  Tuli vastaan isoja risteilyaluksia.  Ainakin Moskovan ja Pietarin väliä pääsee laivoilla Laatokkaa, äänistä ja kanavia ja jokia pitkin.  Voisi ola leppoisa  matka?

Yllättäen laivaliput eivät olleetkaan pääsylippuja saarelle.  Portilla käskettiin kassalle.  No menimme, ja lippua ostamatta liityimme johonkin suomalaiseen turistirymään ja kävelimme sisään ja opastetulle kierrokselle.  Osa meistä lähti omin päin tutkimusmatkalle, kenties ehti nähdä enemmän, mutta taatusti kuuli vähemmän.

Saarella on kaksikin kylää.  Toinen on ihan asuttu, tomiva kylä, mutta toinen on tekemällä tehty museoksi, sinne on siirretty mm. rikkaan miehen talo , aittoja, tuulimylly, saunoja, riihi jne.  Ja Kirkkoja oli.  Kaksi on isoja, kokonaan puusta nikerrettyjä kirkkoja.  Pääkirkon "sipulit", joita on siis 22 kaikkiaan, olivat kunnostettavina Petrosavodskissa ja torni törötti metallijaloilla, mutta vaikuttavuutta piisasi.   Niiden kupolien tarkoitus on paitsi olla pyhän hengen liekkiä kuvaamassa myös suojata salvoksien päitä.  Haapapuu on patinoituessaan hopeaa, paanuja ei siis tervata kuten meillä esim. Lemin kirkon katossa.  Kirkkojen lisäksi tietenkin oli myös tsasounia, ero kirkkoon ei ole koko vaan se, että alttari(huone) puuttuu.  Saa harjoittaa hartautta itsekseenkin!  Tsasounia oli saaristossa siellä täällä muutenkin ja niiden tehtävä on olla myös opastimina ja merimerkkeinä, sillä jokainen on laisensa ja jo kaukaa tunnettavissa.
Tutustuimme myös valtavaan talonpoikaiskauppiaan taloon, jossa alhalla opimme pirtin kolmijaosta ja elämästä talonpoikaisittain, ylhäällä taas oli herraskaista ja mm. peili, kello, posliiniastioita.  Kauppa se oli mikä kannatti, ja Pietariin pääsi veneellä, jossa oli mm. sivutuki ja purje.

Saari on kaunis ja aikanaan se oli lähes kokonaan viljelty.  Mutta täälläkin kasvaa vain koiranputkea (seassa  mm. lehtosinilatvoja).  Hautausmaita on useitakin, se pogosta tietysti kirkkojen luona, mutta myös ainakin yksi muu.  Ortodoksit eivät hoida hautausmaita siinä mielessä kuin luterilaiset: itse hauta on aitauksessa, siellä on pöytiä ja tuoleja, mutta ympäristö on luonnontilassa.  Valokuvia, muovikukkia.

Retken kaunein päivä sattui saariretkelle.  Kiitos siitä!  Hyvin järjestetty, Leena ja Olli!

Seuraavana päivänä lähtö Petrosavodskista olikin sitten luku sinänsä.  Minkäänlaisaia opasteita ulos kaupungista ei ollut, karttalehti loppui strategisesti hankalassa paikassa ja niin ajoimme yllättäen täyden ympyrän ja olimme nokka kohti tulosuuntaa tutussa paikassa.  Siis mäkeä ylös, rautatitä seuraillen.  Ja matka superhyvää uutta valtatietä pohjoiseen, Kivatzin putouksille, jotka kolmena portana (muka) ovat Euroopan korkein tasamaan putous.  Muka: mikä on tasamaa, miksei esim. Isokoski Maaningalla olisi korekeampi, lasketaanko Shaffhausenin Rheinfall vuoristoksi jne.  Mutta vaikuttavaa oli!  Alueella on myös metsästä kertova museo ja näyttely.

Ja olipa hyvää shaslikia läheisellä viihtymäalueella.  Tännekin, keskelle ei mitään, venäläiset pakkautuvat viikonloppuisin olemaan ahtaasti, toki keskellä luontoa.  Hämmästyttävää on kuinka he löytävät paikalle, mainonta on varsin huomaamatonta ja väylät jos ei surkeita niin ainakin kehnoja.  Täällä oli pääministerikin, tosin taljana seinällä.

Paluumatkalla piipahdimme Venäjän vanhimman terveyskylpylän rautapitoisilla lähteillä.  Yäk, miten oli  ... hm...terveellistä. 

Kummaa vettä: kun otit sitä pulloon se oli täysin kirkasta, mutta jo parin tunnin päästä se oli kuin teetä ja tummeni koko ajan.  Täällä oli mitä kodikkain pieni kirkko, jossa kaikkien enkeleiden kasvot olivat muuten kuin Rafaellon taulusta, mutta äkäisiä!

Ruoka?  Minulle sattui vain mainioita valintoja.  kampelan jo kehuinkin, mutta mitä on Laatokan turska.  Mahdottomuus?  Suolaisen veden kala olisi muka uinut Nevaa ylös ja asettunut järveen.  Mutta mainiota oli sekin, eikä arkisessa ruukkuruoassakaan ollut moitteen sijaa.  Kaikilla ei käynyt tuuri, joku sai raakaa saslikia, joku jäi ilman jotain ruoan olennaista osaa.  Karjalanpiirakat olivat jopa makeina kahvileipinä!  Muistuupa mieleen eräs tuttu, joka ei kolmeen päivään syönyt mitään Pietarin matkalla, leipää vain, kun ei uskaltanut venäläiseen ruokaan koskea.  Minä olen aina saanut monenmoista hyvää, varsinkin kodeissa, jossa helposti uhrataan puolen kuun palkka, kun ystävä tulee käymään.  Sitä paitsi venäläinen osaa aika halvastakin tehdä hyvää.

Poislähtiessä osasimme ihan sujuvasti pois kaupungista.  Mutta aika erikoista on, että valtatielle ei mitenkään päässyt kääntymään kuin Murmanskin suuntaan .  Siis siltaa yli valtatien ja U-käännös ensi tilassa (rekkaa matkien) ja nokka kohti etelää ja Pietaria, kunnes kääntyisimme kohti Sortavalaa.
Tienlaidat kukkivat täynnään niittykäenkukkaa, joka oli valtaamassa vuoroa puna-ailakilta.  No tältä puolelta taas ei ollut liittymää Murmanskiin päin.

Sortavalan maantiellä oli iso remontti.  Sepä ei paljon hidastanut, sillä vanha tiepohja rynkytti ja ryskytti, hidasti sekin  kiitettävästi, kuopat olivat syviä ja teräviä.  Jossain lähellä Impilahtea poikkesimme tieltä ihan pikkutielle, jota piti keikkua ja heijailla 7 ja puoli kilometriä, jotta pääsisimme Kinerman kylään, so. Kinnermäen perinnekylään, jossa talvisin asuu vain muutama ihminen, mutta joka oululaisen porukan mukana herää kesäksi.  Perhe muuti täältä Ouluun, tulee kesiksi ylläpitämään mm. pientä majoitusliikettä, kahviota, mielenkiintoista museota.  Vain yksi uudisrakennus on koko kylässä, sekin tehty vanhaan suomalaiskarjalaiseen pyöröhirsityyliin.  Komea paikka, en huomannut stereotypisesti edes kaivata sitä jokivarsimaisemaa.

Asiantuntevat kuljettajamme tiesivät juttuja - tosiasioita - pitkin matkaa olleista taistelupaikoista maailmansodan ajoilta ja kertoivat retkistään taistelupaikoille milloin minkäkin porukan mukana.  Kun joukossa on ollut taisteluihin osallistuneita, on tunnelma ollut käsinkosketeltava.  Näitä miehiä ei paljon enää ole.

Ja kohtapa ympyrä olikin täysi, olimme taas Laatokan vuorirannalla.  Helylä, Sortavalan maalaiskunnan taajama, oli aikanaan jonkinlainen huonekaluteollisuuden keskuspaikka Suomessa, useammassa paikassa on vieläkin esimerkiksi Helylässä tehty lipasto.

Sortavala on kauneimpia kaupunkeja.  Luonto mäkineen ja rantoineen antaa vahvan leimansa, mutta kun kaupunki säilyi sodista lähes koskemattomana, siinä on paljon potentiaalia, mm. keskustan funkistalot ovat kohtalaisessa kunnossa.  On diakonissalaitos, komea kirkko, seminaari.  Jos rajaa ei olisi, se olisi kuin Viipurikin, mahtava päiväreissupaikka.
Söimme Piipun Pihassa, entisen meijerin ympärille rakentuneessa hienossa ravintolassa (Olli sanoi, että siellä meidät viimeisen kerran ryöstetään) ja hyvää taas oli: ruokani oli kuitenkin mahdoton ruoka?  Minusta ei ole mahdollista syödä Laatokan turskaa, eihän sellaista voi - eihän - olla?

Ja kohta kutsui taas Öljymäki ja viimeiset ruplat piti päästä tuhlaamaan ennen rajaa.
rajalla oli taas oma tunnelmansa, vaikka kaikki sujui suhteellisen helposti.  Ja sitten nokka oli kohti Mikkeliä melko hiljaisessa autossa.  Perillä olisimme niin myöhään, että Savonlinnassa piti käydä vähän välipalalla ja sitten komea auringonlasku saatteli meidät kotisatamaan.  Enpä lähtenyt yöllä kotiin ajamaan, pienen yöpalan (mm. kahvi!) jälkeen pää kallistui taas "Odessassa" eli Kuusirannan kesämökkipuolella.

Hieno reissu.  Vielä hienompaa on tuntea olevansa tervetullut ja nähdä avoimemmmat ja tulevaisuuteen uskovat naapurit, vaikka Karjalaa onkin kohdeltu kuin periferiaa.  Uutta nousee, useimmiten alkaen kirkon korjauksesta. 

(Kuvia ei ole kamerassa lisää, kun kamera on ollut pakattuna kotimatkaa varten matkalaukkuun.  Olisihan niittä iPhonella.)

Kehitys ja/tai edistys?

Vihdoinkin!  Baana on ajettu!  Päivällä en kenttää kiertämään ehtinyt töiltäni, illallakin oli kokous.  Mutta vielä ennen saunaa pitää päästä kiertämään, luistelemaan  lentokentän lenkki!
Alku menee vanhalla rutiinilla.  Mutta kun alkaa metsäosuus ja valaistuskin loppuu ja on heijastumaa pilvestä, jalat alkavatkin väsyä.  Jokainen kuoppa ja kumpare on siinä varoittelematta, koipien pitääkin olla vietereinä koko ajan.
Toisella kerralla on jo vähän helpompaa, jalat alkavat muistaa.  Ja kohta latu on taas tuttu, ei ole eroa yöllä ja päivällä.

Valot saatiin koko kierrokselle.  Hyvä - tai sitten ei.  Nyt lenkki olikin täynnä niitä, joilla oli koko tila vain itselle, se kun oli niin leveä.  Ei otsalamppuja, heijastimia eikä hyviä latutapoja.  Enemmistö toki oli edelleen asiallista.

Mutta eipä aikaakaan niin voipa kauhistus.  Puru ja polku muuttuivat kivituhkatieksi.  Miten siinä nautit muusta kuin liikunnasta?  Kestääkö sinun polvesi kovan alustan?    Kuuleeko edes peipposia tieltä yhtä hyvin kuin polulta, ovatko ne ihanat lehdokitkaan siellä?  Ovat - mutta juttu on siinä, että mokomalle tielle ei lähdetä, se ei ole luontoretkipaikka.  Latupohja on mainio, liiankin hyvä, kun ei ole kuin sileää pohjaa.

Kimpisen metsän polulle on tehty sama asia.  Mutta siellähän ei enää muutenkaan viihdy, sillä metsän on annettu pusikoitua.  Vaahtera on vallannut sen, minkä pihlaja jätti valtaamatta.  Urheilupuisto vaatisi raivuria ja hoitoa, rajusti, mutta ei kivituhkatietä.

Tänään kävelin ihmettelemässä kummaa koneen möyrintää Pappilanniemessä.  Kuljin omia polkujani, en kuntopolkua, mutta kun ylitin sen, näin kaivurin, joka jollakin levyllä tasaili polunpohjaa viisimetriseksi soratieksi.  Varmaan siihen vielä kivituhkakin tulee.  Polun tekijät olivat koneillaan jyränneet "parkkipaikkoja" tms. polun viereen koneineen, niin että mm. paras isotalvikkipaikka on mennyttä.

Apua!  Niemi on sentään luonnonsuojelualue.  Kuntourheilun nimissä tuhotaan upeista upein viihtymispolku ja tehdään maisemaan täysin sopimaton väylä.
No, niitä omia polkujakin on, mutta ne pitää tietää, ja edelleen se valtatie on siellä täällä edessäsi, menit mihin omaan kohteeseesi tahansa.

En olisi ikinä uskonut, että kaltaiseni semiprohiihtelijä parahtaa siksi, että kuntourheiluolosuhteita parannetaan.
Parannetaanko?

Missä se on?

Lauri-vaari etsi silmälasejaan, etsi hartaasti.  Kyseli: tiedättehän, muista tuntuu aina, että heitä syyllistetään katoamisesta, vaikka vain kysyisit, onko kukaan nähnyt.  Isompi joukko alkoi etsiä, varsinkin innokkaat pienet pojat, jotka ilman tätä hyvää tekosyytä eivät olisi päässeet edes käymään Vaarin työhuoneen puolelle.  Ja lasit löytyivät, siinähän ne olivat päässä otsalle siirrettynä!
No, toisella kerralla tämä oli sitten jo vitsi.  (Vaarista ei juuri monta muistikuvaa ole, tämä on niistä yksi.  Hän kun menehtyi syksyllä 1952, olin siis alle nelivuotias.)

Suvussa on (ollut) miehiä, joilta "Kaikki on viety mäkkeen!" kun tavaraa oli hukassa.  Tai kampaa ei löydy, kun herra itse unohti sen toisen housun taskuun. - Metrin halollako tässä talossa on opetettava, mihin sukat pannaan? on myöskin kuultu, kun piti kokoukseen pukeutua.

Mummi teki pitemmän päivän ja kuoli vasta 70-luvun alkupuolella.  Hän asui omistamassaan kerrostaloasunnossa Pohjolankadulla.   Eräänä aamuna hänet löydettiin sohvalta, oli asettunut "huokasemaan" ja nukkunut pois.  Hieno lähtö, ns. seisovilta jaloilta, pää kirkkaana, loppuun asti töitä tehden - kuolinsyyksi voisi sanoa esimerkiksi kuusen istutuksen ja siitä aiheutuneen kiukun, laiskat pojat kun eivät sitä tehneet.
Perukirjoitusta tehtiin, ja asunnon osakekirjoja ei ollut sitten ei missään. Eikä niitä tähän päivään mennessä ole löytynyt, oli aikamoinen selvitystyö ennen kuin peruja jaettiin.  Oli tarkka mummo, oli oikeasti, ja kaiken pani varmasti talteen, monasti liiankin hyvin...

Ja jotakin puuttui, totta kai, myös äitini peruja selviessä.  Hän oli kyllä jo eläessään jaot tehnyt.  Ihan pikku juttuja jäi. Missä esimerkiksi on pankin tallelokeron avain?
Avainta ei löytynyt, lokero porattiin kalliisti auki ja olihan siellä makaamassa unohdettuna aika pinkka vanhoja SYP:n osakkeita, jotka oli kiireesti muutettava uusiksi viime tingassa ja päivän kurssiin.

Äiti unohti kertoa, että suvulla oli osuus eräässä yhteismetsässä Toivakassa.  Samoin hän oli perinyt osakkuuden tätinsä mökkitonttiin.  Osuudet olivat luokkaa 1/32, eli kun ne jakautuivat vielä 8:aan, oikeaa taloudellista merkitystä ei ollut kellekään - mutta kun näitä ei perukirjassa osattu ilmoittaa, verottajan kanssa olikin sitten hankalaa ja myynti vielä hankalampaa.

Hyvällä tiellä olen itsekin.  Ei ole työkalua, joka ei häviäisi sillä hetkellä kun keskeytän työni ja poistun vaikka sekunniksi työmaalta.  Erityisesti muistelen aikaa, jolloin tein kotona ns. perusparannusta kesinä -85, -86 ja -87.  Kun vaikkapa puhelin soi, menin tietenkin vastaamaan.  Työkalu lähti tietysti mukaan - minne?  Useimmiten se oli jossakin aivan luontevassa paikassa jossakin työpisteen ja puhelimen välillä, mutta ei suinkaan aina.

Sama peli jatkuu yhä.  Kun oman työn keskeyttää ja lähtee vaikka nostamaan jotakin Ritvan avuksi, työkalu, isokin, on varmasti saman tien hukassa!
Ajatus on työssä, on vuorenvarma, että se porakone tms.on ihan siinä työpisteen lähellä.  Mutta ei se lattialla ole, se on esimerkiksi kiivennyt repun päälle hyllylle, kulkenut muutaman metrin mukana ulkopöydälle,  jäänyt työhanskojen alle tai kulkenut mukana vaikka sille penkille, jota piti mennä nostamaan.  Lienen maailman taitavin tavaran näin hukkaava?  Työajasta menee paljon hukkaan työkaluja etsiessä.

Kun on uppotunut johonkin hommaan täysin, on melko turhauttavaa keskeyttää työ ja lähteä hakemaan puuttuvaa työkalua.  Vielä ärsyttävämpää on katkaista työ, katkaista ajatus toisen ihmisen juuri sillä hetkellä tärkeän tehtävän takia.  Mitä olinkaan tekemässä?  Monasti alkaakin nyhrätä toista asiaa, ja se alkuperäinen homma on muutamaa viimeistä sahanvetoa ja ruuvia vaille valmis pitkään.

Oma arkistointini on menetelmä "Kasa".  Kaaoksen keskeltä on kaikki löytynyt.  Ongelma tulee, kun vähän siivoaa, siis siivoa tarpeeksi tai ei yhtään!  Joko mapitat, riippukansioit tai sitten annat olla.
Onneksi olen naimisissa organisaattorin kanssa.  Tosin itse ei sitten tiedä paikoista mitään, mutta ainahan voi kysyä.
Suurempi onni on kuitenkin se, että ei ole liian paljon hukattavaa.

Tavaraa on.  Nyt juuri olemme saaneet valmiiksi pihavajan ja kaaos pihalta on poistunut ja kuurikin on avartunut käyttökelpoiseksi. Tästä seuraa luonnollisesti, että vähään aikaan ei mitään löydä?
Samoinhan käy usein, kun vuosia paikkaansa totutelleet astiat, pikkuesineet, vaatteet ykskaks pitääkin siirtää toiseen paikkaan, kaikki häviää, vaikka paikka kuinka minulle näytettäisiin.  Näin pieni on asia: kun avainnippuni (2 kpl) roikkuvat magneeteissa alarivissä, en niitä löydä, jos ne ovat 10 sentin päässä ylärivissä, siihen ne eivät kuulu.  Tai eteisen pöydällä ihan metrin päässä.

Kysypä jotakin tavaraa!  Hyvin tiedät, että se todennäköisesti on omilla jäljilläsi.  Hyvin tiedät, että johonkin keskittynyt kaverisi ei oikeastaan viitsi ajatellakaan, missä tavarasi voisi olla, vaan sanoo aika tylysti jotakin ja jatkaa keskittymistään.  Mutta erittäin usein tavaran paikka onkin tällä kertaa eri kuin viime kerralla ja se on kuin onkin siivottu pois.

Metsä on myynnissä, jotakin kuuluu elokuun puolivälissä.  Se taitaa olla viimeinen suvulle hankala asia, joka minulta jäisi.  Eipä jää!

Kotona tykkiläisenä

                                                  Sireenit ovat olennainen osa Tykkiä

OY Kaukas AB  (ja Paraisten Kalkkivuori OY, Chymos) tarvitsi työvoimaa.
Muutto lähelle tehdasta oli edessä. Kortteerimieheksi siis, mutta kun akottui, piti saada isompaa tilaa, oma tupa, oma lupa.

Kaupungin eteläpuolella oli hyvää kangasmaata, pari isoa maanomistajaa  (tunnetuimmat lienevät Reijola ja Ruotsi) oli halukas vuokraamaan rakennusmaata, saivatpa jotkut jopa ostaa omaakin maata.  Lappeella kun oltiin, kaava ei rajoittanut ja rakennusvalvontakin oli olematonta.

Tykki syntyi tarpeesta.   Vähäväkiset ihmiset tekivät koteja itselleen, perheelleen.  Tehtiin miten tehtiin, niistä tarpeista, joihin varaa oli.  Talon jonakin kivijalkana saattoi olla kanto, seinälaudat ehkä olivat sahan tasauspätkiä, pelti katolla saattoi  olla tynnyristä aukaistua ja oiottua.  Kadut syntyivät siihen, mistä kuljettiin, katuja ei perustettu eikä kunnallistekniikka kahlinnut.

Pienissä mökeissä oli isäntäperheen lisäksi vuokralaisia ja tilapäisiä yöpyjiä.  Tässä nykyisessä kotitalossani oli kolmessa huoneessa ja keittiössä kolme asuntoa ja tarina kertoi, että tien toisella puolella olleen sirkuksen väki kulki keittiön ikkunastakin kortteeriinsa tähän taloon.  Ahdasta oli.

Pihat muodostuivat suljetuiksi pihapiireiksi, kun rakennukset reunustivat tontteja (tiloja, meidänkin maapohjamme 511,7 neliömetriä oli Kankaalan tila ja siihen liitetty määräala.).
Oli ulkovessoja, liitereitä, vajoja, mutta myös tilaa possulle, kanoille, jopa lehmille.  Kasvimaa piti pienelle pihalle myös saada mahtumaan. Kaivot olivat usein talojen yhteiskäytössä.

Kaupunkiin alue liitettiin 1922, mikä tarkoitti jonkinlaisen kaavan syntymistä olemassaolevan pohjalta.  Kadut oikein suunniteltiin ja uutta rakentamista ohjattiin.  Mutta edelleen talot saivat sijoittua kadun varteen, ei neljän metrin päähän kadusta.  Kunnallistekniikka pani rakentamaan ja perustamaan katuja ja jopa katuvaloja alkoi ilmestyä.
Mutta jokainen uusi kaava on halunnut säilyttää jotakin Tykin omaleimaisuudesta, hyvä niin, vaikka aina uusi aika on toki myös nakertanut sitä ja uudet kaavat ovat teknistäneet ja muuttaneet ilmettä rajustikin.

Täällä pitää olla harjakatto, laudoitetut seinät, säleaita tai hoidettu pensasaita.  Tykki-seura on vaatinut ja hiukan saanutkin rakennusoikeuksia pienemmiksi.  Mutta aina on poikkeuksia sallittu: miten on mahdollista, että on sekä keltaisia että harmaanvalkoisia tiilitaloja, tasakattotaloja, yhden tason omakotitaloja radan varressa, ylisuuria paritaloja ja omakotitaloja, talot pakotettu kauas kadun vierestä.
Tykin ilme ei todellakaan ole enää se, mitä opimme rakastamaan muutettuamme tänne 1977 keväällä.

Miten tällaiseen omaperäiseen miljööseen sopii esimerkiksi kortteleittain määrätty rakennusten väri?  Miksi asfalttikaduissa on reunakivet ja viherkaista reunoissa? Miksi katulamputkin ovat monella kadulla kovan teknisiä ja modernin näköisiä?  Minusta suuri osa Tykin viehätystä on juuri yksilöllisyydessä, pehmeydessä, pienessä kapinallisuudessa jopa.   Edelleen on kodikkaita pihapiirejä, suorastaan kulttuuripihoja vanhone omenapuineen, marjapensaineen, kasvimaineen, vapaasti kasvavine sireeneineen.  Pihat ovat olohuoneita.  Puuvajoja, grillikatoksia, terasseja on syntynyt tarpeeseen.  Miten saa aikaan kivan pihapiirin, jos talon sijoitus lohkaisee neljän metrin suikaleen kadun varresta ja ajotie autotalliin puolet jäljellä olevasta alasta?

Uusin kaava sallii taas rakentaa paljon vapaammin, esimerkiksi kadun reunaan.  Muutenkin kaavan henki on Tykin omaleimaisuuden ja tunnelman säilyttäminen.

----
Tämmöisen pohdinnan syynä on pihassamme juuri valmistumassa oleva pieni puutarhavaja.  Se on niin pieni, 9 neliömetriä, että ilmoitusmenettely olisi riittävä.  Mutta kun rakennusvalvonnan mielestä se ei mitenkään voisi olla kaupungissa, kun siinä on salvosnurkat, ei ainakaan kadun laidassa.
Siinähän se nyt kuitenkin on ja saa hyvinkin epäkaupunkimaista punamullan väriä pintaansa ja pieleksiin valkoista.