Lapsi on vain kuluerä?

Maaseudun nainen.  Emäntä, vanhaemäntä, siinähän nuo lapset menivät muun touhun mukana, pyörivät jaloissa, oppivat pikku askareita.  No, mentävä oli, oliko niitä tarhoja edes kirkonkylillä saati kotikylällä?
Ja perinne jäi, Maalaisliitto ei päivähoitoa juuri kannattanut, Keskustakaan ei juuri tärkeyttä tajunnut.
Ja työväenpuolueet ja yrittäjät ymmärsivät pitkälti väärin: päivähoidon päätarkoitus oli muka mahdollistaa molempien  puolisoiden työssäkäynti, kun oikeastaan se on palvelu lapselle ja varhaiskasvatusta.
Oikeisto ei taas ole aina nähnyt tarvetta, kun on varaa järjestää hoito muutenkin.
Ongelma on aina ollut myös se, että puolet porukasta on miehenjuntturoita.  Useat päättäjämiehet ovat olleet ja ovat vieläkin sitä mieltä, että lapsenhoito tai kasvatus eivät ole "oikeaa" työtä, siitäkään huolimatta, että useimmat ovat nykyään yksin vastuussa silloin tällöin lastensa hoidosta jossakin elämänsä vaiheessa ja huomaavat lastenhoidon valtavan sitovuuden ja vastuun.

Kunnallinen päivähoito on vaikka mitä muutakin kuin tarha.  On avointa päiväkotia, perhepäivähoitoa, vaikka mitä.  Kotihoitokin voi olla laadukasta, eikä useimmista yksityisistä paäiväkodeistakaan ole pahaa sanottavaa.   Mutta useimmiten kunnallinen voidaan lukea samoin kuin kunnOllinen, ammattilaiset tekevät laatua, valvotusti - vaikka kehittäminen onkin niukkuuden aiheuttamien vaurioiden vähentämistä.  Olin sosiaali- ja terveyslautakunnassa aikanaan torjumassa päivähoidon palveluseteliä, suurimpana syynä juuri palvelun ammattitaitoisuus, "takuuvarmuus".  Jospa sekin raha olisi käytetty päiväkotien toimintaan, esimerkiksi sijaisten palkkaamiseen!

Kyllä, oikeaa laatua on etsitty.  Ammattitaitoa on kehitetty, seurantajärjestelmiä on käytössä.  Lapsista tiedetään enemmän kuin koskaan, päivähoidon ihmiset ovat valmiimpia kohtaamaan ongelmat. Päivähoito katsotaan osaksi kokonaisuutta nimeltä lapsen kehitys.  Olen saanut olla mukana useassa seminaarissa ja työporukassa, jotka suunnittelevat lasten ja nuorten hyvinvointia. Paljon on toteutettu, vielä enemmän jäänyt toiveiksi.  Samalla kun tehdään yhä laadukkaampaa, toisaalla tehdään kaikki uuden hyvän mitätöimiseksi.  Pätevyysvaatimuksia lasketaan, ryhmäkokoja suurennetaan, virkoja jätetään täyttämättä.  Alalla toimivien, siis asiantuntijoiden, suut jopa sidotaan, heidänhän kuuluu toteuttaa virkavastuulla!  Hyvät projektit, opetussuunitelmatkin ovat paperia, jos toteuttamiseen ei ole ihmisiä, tiloja, ympäristöä.
Jopa tilat jäävät ahtaiksi lapsimäärän lisääntyessä, mutta aikaa/lapsi, niiden tekevien käsien ja rakastavien sylien määrä, kasvattavan aikuisen puute ovat ne ongelmat.

Lastentarha, suora käännös, kaunis sana.  Mutta tarha tuntuu tarkemmin ajatellen vain hoitopainotteiselta paikalta.  Pitää vaihtaa vaipat ja ruokkia - olisikohan jotakin johtoajatuksesta jäänyt pois!
70- luvulla, kun päivähoitolaki oli uutta, tuli tarhalle maalta juuri koulunsa lopettanut tyttö äitinsä kanssa.
- Olisiko teillä sellaista pihallaseisojan paikkaa tälle meidän tytölle?
No johtaja selittämään: - Kyllähän meillä.  Käy nyt ensiksi lukio ja sitten menet lastentarhaopettajaseminaariin tai yliopistoon.  Tule sitten takaisin!
Olisiko ollut säilytyspaikka mielikuvana.  Varhaiskasvatuksesta ei ollut tietoa, eikä muistakaan tarhan tehtävistä.  Nyt on tietoa - onko päättäjällä asennetta?

Hallitus (Eesti keeles se on home!) aikoo lisätä lapsiryhmän kokoa.  Muistatteko hölmöläissadun halkokuormasta? - Kun tuon jaksat, jaksat tämänkin.  Kunnes kuorma ei heilahtanutkaan.
Suora heikennys, kun tiedetään, että oikea ryhmäkoko olisi noin ikävuodet + 2.  Hallitus tahtoo pois subjektiivisen päivähoito-oikeuden perheiltä, joissa toinen vanhempi on kotona.  Siis työtön ottakoon lapsen mukaansa työnhakuun ja opiskelija luennolle?  Ryhmäytymisestä tai kasvatuksesta, suoranaisesta oppimisestakaan ei ole siis väliä. Leikkikö lapsi, laulaako, saako satunsa, päiväunensa, iänmukaiset tarpeensa?  Kenties... Tässä ehdotuksessa näkyy bisnesmiehen ajatus siitä, että päivähoito on palvelu aikuisille, kun sen pitää olla palvelu lapselle.

 Edelleen olen vahvasti sitä mieltä, että kaikissa lasta suoraan tai epäsuorasti koskevissa päätöksissä tulee tehdä lapsivaikutusten arviointi.  Enkä ole yksin: tästä on mm. YK lapsenoikeuksien totetumista seuratessaan toistuvasti muistuttanut, Suomessa otetaan liian vähän huomioon päätöstenteon vaikutus lapseen.

Kuva:  Veikko-ukki, kelpo kasvattaja ja päivähoitaja.   Mutta tarhaankin lapset pääsivät.

Metsä on meille kallis asia

Ystäväni lähti Näätämöön pilkkimään nieriää.  Toi kotiin sillä kertaa seitsemän (7)  pienen sivakkaa.  Taisi tulla kaloille hintaa?  Mutta oliko kala edes pääasia, ukkoporukalla.  Isäni sanoisi: - Aina se kotiolot voittaa.
Tuo johdantona.  Minun halkoni ovat vähän samanlaisia.  Taitaa olla kallista puuta se, mikä Toivakasta asti rahdataan - ei puoliksikaan niin kallista kuin se puu, joka raivatessa jää metsään makaamaan, mitenkään hyödyntämättä.
Niin, ajetaanhan sitä muutenkin, esimerkiksi Helsinkiin useinkin, hintaa kysymättä.

Aamu ei tiennyt, roiskisiko vettä vai kokeilisiko pilvipoutaa.  No siis molempia: Lappeenrannasta Mikkeliin oli kuiva keli, ja Mikkelissä, juuri siinä hirmuisen tietyön nurkilla,  sai  kunnon  sadekuuron.  Sade lakkasi sopivasti ennen Kangasniemeä, jossa perinteisesti käyn juomassa kahvit.
Pitää olla munkkirinkeli.  Kerran ei ollut, ja vaikka käyn vain noin viisi kertaa vuodessa siinä kahvilla,  eräs kassarouva muistaa nyt aina sanoa, että nyt niitä munkkeja on.

Toivakan kirkolla K-kaupasta vähän makkaraa ja mineraalivettä mukaan, ja johan alkaa viimeinen etappi Kylkisvuoren metsäautotielle.  Vaihdoin vaatteet, kypärä, turvasaappaat ja metsurinhousut pitää olla.
Lastasin taskuun terän kiristystä varten avaimen, tankkasin sahan, täytin teräöljysäiliön ja menoksi!

Vuorelle vie koneura.  Metsäkone kulkee aivan uskomattomissa paikoissa, ruhjoo arven rinteeseen  yli kymmeneksi vuodeksi.  Olin sille polun raivannut jo parikin kertaa, joten oli muka helppo kavuta ylös.  Muka!  Parissakin kohtaa on liukasta kiveä.  Omat raivausrankani ovat poikittain polulla.  Rinne on uuvuttavan jyrkkä, eivätkä saha ja raskaat kamppeet mitenkään auta kiipeämistä.  Mutta alarinteeltä on turha etsiä leppää tai koivunrankaa moneen vuoteen, siis puoliväliin.

Ja saha laulamaan.  Olin valmiiksi katsonut, mihin kannattaa mennä, että olisi polku edes kohtuullisen lähellä.  Olin jättänyt pystyyn tarkoituksella aika vauraita leppiä ja monirunkoisen koivun kehnompiakin runkoja.  Sahaa ei pidä tuossa mukerikossa ja jyrkässä rinteessä edes käynnistää, ellei jalansija ole varma, saati sahata runkoja.  Eikä käyvää sahaa saa sormi liipasimella kuljettaa, ei, takaperin ja turvakahvasta, kiitos!

Kaatokolo ja sahaus vastaan.  Helppoahan se.  Helppoa? Pitää varmistaa pakosuunta puun kaatuessa, puu voi olla valmiiksi väärään suuntaan kallellaan.  Terä jää jumiin, jos runko kallistuukin väärään suuntaan, tai saat puun päähäsi ainakin silloin, kun ei ole kypärä päässä.
Kaato ei saa jäädä konkelolle.  Eli on oikeasti katsottava suunta.

Nurin menivät.  Pätkin rungot noin viiden halon mittaisiksi pätkiksi, ne vielä jotenkin jaksaa, tuoreet, painavat puut, kuljettaa.  Kasasin pätkät heti yhteen pinoon, olen nimittäin joskus etsinyt turhaan samannäköisistä paikoista pätkiäni.  Tulihan noita viitisenkymmentä pätkää.  Vain kerran piti terää kiristää, onneksi huomasin, sillä irti lentävä ketju vaurioituu helposti pilalle.

Niin, voisihan jättää rungot metsään ristikolle kuivumaan, olisi rahti huomattavasti kevyempi.
Mutta kun kokemuksesta tiedän, että saha suhahtaa kuin voihin tuoreeseen puuhun ja kevyt isku sen tuoreen halkaisee, olin jo etukäteen päättänyt rahdata kaiken alas ja pilkkoa saman tien.
Ensimmäiseksi kannoin sahan polulle, ettei se, vihreä, häviä.

Ja sitten alkoi skottien kansallisurheilu, hirrensyöksy.  Noin viiden metrin heittoja, kevyemmät puut lensivät enemmäkin.  Aina välillä otettiin luku, sillä puut kimmahtelevat vaikka mihin.  Ja niin kaikki puut päätyivät polulle.

Tässä vaiheessa oli pakko mennä juomaan.  Otin sahan toiseen käteen ja yhden puun toiseen ja vaeltelin alas.  Polulta autolle oli maailman pisin sata metriä, jano oli kova.
Ja, niin kuin ennenkin, nälkää ei rankan työn aikana tunne.  Ja alkoi sataa, istuin tyhjä panttina jonkin aikaa.

Tuoremuhu maistui.  Nostin kirvespölkyn pöydäksi ja aloin kahvitella (termos), ja kun eka suupalan oli voileipää ottanut, oli jo nälkäkin, meni kaksi leipää saman tien.  Autoradio kommentoi jatkuvasti pääministerin puhetta, jossa hän puhui paljon sanomatta mitään (uutta).

Otin mineraalivesipullon sahan tilalle ylös vuorelle, vaihdoin kypärän hatuksi ja kiipesin ylös.  Heittelin kaikki puut alamäkeen, yksi kerrallaan.  Juomataukoja pidin usein, homma on rankkaa.
Aina väliin joku ranka eksyi polulta, haettiin, ja matka jatkui.  Ja viimein kaikki puut olivat polun alla, metsäautotien penkalla.  Ansaitsin tässä kohdassa suolapähkinöitä ja pitkän ryypyn vissyä.

Hain nokkakärryn.  Juuri tämänmittaisille puille se on sopiva rahtiväline.  Ensi kerralla mustan myös tarkistaa ilmanpaineet, on vielä mukavampi rahdata, nyt oli oikea pyörä vähän löysä.
Kuusi tai kahdeksan puuta kerrallaan, mitäs sitä huhkimaan tai kärryä särkemään!
Ja niin ensimmäiset 16 puuta olivat perillä.  Ja taas alkoi sataa, onneksi sade kesti vain vartin.

Ja kuulosuojaimet  päähän, viiltosuojatut hanskat käteen ja saha potpottamaan!  Kun ei paljon tavaraa ollut, esim. raivaussahaa tai leirikamppeita, mukaan oli mahtunut kunnollinen sahapukki.  Oli myös kirvespölli.  Kokemus on osittanut, että työ on sata helpompaa kunnon varusteilla.  Varsinkin viimeinen sahaus maavaralla on vaarallinen, pyöreä puu  pyöreän päällä vielä vaarallisempaa.
Nopeasti surahtivat poikki halkomittaansa kaikki pätkät.  Teen lyhyttä, on paljon mukavampi laittaa takkaan.
Kilkutin pätkät klapeiksi saman tien, heittelin kaikki suoraan pinopaikalle.

Pientä taukoa oli ihan pakko pitää.  Pullo kädessä kävelin katselemassa nuotionreunakiviä ja juttelemassa korpin kanssa.  Ja sitten kärräsin loput puut sahattaviksi, ja taas metsä raikui.  Vuori heijastaa aika metelin kylälle, anteeksi.
Sahapukin alla tuli ahdasta.  Tässäkin on vaaran paikka, jos puu ei ole kunnolla ja pyörähtää kun ei mahdu kunnolla pukille.  Piti siis vähän heitellä välillä pätkiä pöllin viereen.
Hirvikärpäset pitivät seuraa, jopa paidan alla käveli joku.  Ja huomasin, että tarkenee ilman paitaakin.

Ja taas pääsin kilkuttamaan.  Alkoi maistua jo puulta.  Onneksi pilkottua oli jo niin paljon, että pölli alkoi olla ahtaalla, joten aloin latoa pinoja vakiopaikoilleen.  Tässä kohdassa on joskus joku vienyt yli puoli pinoa, toisen kerran pino oli malliksi ladottu uudelleen (tapasin latojan myöhemmin), kuoripuoli päällepäin ja kunnon ristikot päissä, kunnon tukipuut juntattuina pystyssä pitämään.
Nyt on tarkoitus tuoda puut kotiin kuivumaan, pino saa olla millainen vain, kunhan pystyssä pysyy.
Siis kaksi rinnakkain ja kate päälle kivillä ankkuroituna, oli suunnitelmana.

No ryyppyä aina välillä!  Joskus olen unohtanut istutushommissa juoda tarpeeksi, ja väsy yllätti.  Nyt ei, pilkkoessa, se on kivaa hommaa, kun on tuoretta puuta, mutta juoda pitää.
Puut kilahtivat palasiksi ilman voimaa ja rytmi säilyi ihan hyvänä.

Ennen pinoamisen alkamista tein tulet ja asetuin makkaranpaistoon ja juomaan viimeiset kahvit.  Mutta tuli kiire siirtää pöytää (pölliä) ja jakkaraa, kun tietä jyristeli lavettiauto kyydissään iso kaivinkone.  Jossain tehdään ojaa tai tietä.  Auto häipyi kuuluvista jonnekin kohti metsätien päätesilmukkaa.

Kaksi makkaraa riitti.  Jos mitään lisää olisin syönyt, en olisi jaksanut tehdä mitään.  Mutta toinen puolentoista litran vissypullo piti avata.  Ja sitten alkoi pino syntyä, tanakka siitä tulikin.
Kun on metsää ja avaruutta, kaksoispino on todella pienen näköinen.  Mutta ladopa puut kuurin seinustalle, tiedät, että niitä on paljon.  Liekö kärrykuormakaan laillinen?
Ja peitteet päälle.  Kiviä löytyy ojasta.  On ihmeellistä, mihin ne entiset aina häviävät, ihan samoin käy nuotion reunakiville.  Aina.

Nyt oli urakka tehty.  Kuka sanoikaan: - Työ tehty on, ma pääsin voittajaksi! (olisiko joku Vänrikki Stoolin tarinoista?) Siltä tuntui, ihan hyvä on olla oikealla tavalla väsynyt.
Olin ansainnut vapaata vaeltelua, metsäretken.  No mihinkäs menisin?  No tietysti polulle ja ylös vuorta!  Vaihdoin kevyemmät kamppeet ja lippiksen, ja kiipesin taas ylös.  Ilokseni jäljellä on tämän vuoden raivauksesta enää kapea suikale.

Joskohan Mikko lähtee kaveriksi?

Ammattimaista eläimellisyyttä

Sir Mandels Hardy, komea vanha dobermanniherra, vuokraemäntäni koira opiskeluaikana Lauttasaaressa oli aivan uskomaton kaksoisvalio, verovapaa pelastuskoira.  Mutta ikä vähän painoi, nuoruuden rajuus ei enää ollut leikkisän herran  perusominaisuus.  Mutta hän halusi miellyttää ihmistä: emäntä sai sen tekemään vaikka mitä, vaikkapa tottelemaan emännän pyynnöstä minuakin.
Koira katsoi emäntää silmiin, lähdenkö todella tuon klopin mukaan?  Pitääkö totellakin.  - Juu juu, sanoivat emännän silmät, ja niin sitä mentiin.  Hihna oli mukana, vaan ei käytössä, kun Lauttasaaren läpi ja sillalla käveltiin, Ruoholahdessa samoin.  - Sidan, Hardy! tarkoitti, että ei menty pissalle, nuuskimaan toisia koiria, nenä pysyi puoli metriä polvestani.  Käytiin asemalla - hihnaa ei olisi tarvittu, mutta ajattelin, että jättikokoinen dobbari voi irrallaan olla monelle liian pelottava asia.
Jossain kohtaa piti sitten sanoa: - Fri, Hardy! ja johan koira nuortui juoksemaan puistoon.
Joku olisi saattanut ehkä säikähtää Hardyn tavasta tulla katsomaan olan yli, mitä söin aamiaiseksi.  Mutta kohteliaana koiruutena hän kyllä poistui etuvasempaan, kun vain mulkaisi.

Mustikkametsässä Vehkataipaleella näin jo kaukaa, miten saksanseisoja lähestyi isäntänsä kanssa metsäautotietä pitkin.  Mutta ykskaks alkoi tanner tömistä ja minun ja koiran välistä juoksi rauhallisesti hirvi, iso ja komea olikin.  Aivan varmasti koira hirven huomasi, isäntä ainakin säikähti, ja hän oli kauempana.  Mitäs koira?  Hänpä jatkoi nenä maassa, hirvi ei kiinnostanut lainkaan.  Hänhän sentään on kanakoira, louskuttakoot pystykorvaiset hirvien perässä!

Rikkiläntien varressa keräilin kantarellejä, hyvin löysinkin.  Nousin notkoa ylöspäin ja ihmettelin, mikä aukio edessä oli.  Oli savikiekkorata, totesin myöhemmin.  Mutta alkoi lähestyä sorkkien napsahtelu ja innokas koiran haukku.  Kaksi hirvenmullikkaa, erausvasaa, juoksee koiran edessä ja koira innokkaana luskuttaa perässä.  Aukion yli juostiin peräkanaa, ja meteli häipyi kilometrin päähän - alkaakseen kohta uudelleen.  Ja taas tultiin, nyt Rekku edellä ja mullikat perässä.  Kun on tapana inhimillistää, todennäköisesti syyttä, eläinten touhut, minulla kävi mielessä, että kaikilla oli kivaa!
Ei ollut hirvenmetsästysaika, mutta tokihan koira tiesi, että ammattitaitoa ylläpidetään harjoittelemalla.  Muta missä oli isäntä?

Näin tällä viikolla erään ammattilaisen.  Jo kauan oli haukku raikanut metsässä, väliin kuulunut ihmisenkin ääni.  Ja niin kuin aina, vähän harmitti: jos koira eksyy tähän, missä olen, jäljestys unohtuu ja minä (tai eväät) ovatkin kiinnostavampaa kuin jälki.  Ja niinhän siinä kävi.  Mutta mutta, koirapa vain vilkaisi minua, kuvittelin, että häntäkiekurakin moikkasi, ja jotos jatkui pysähtymättä.  Aika etevä harmaa pystykorva, norjalainenko vai mikä?  No tuli isäntäkin ja puheltiin mitä puheltiin, thaipoimijoista.  Ja kohta tulee koira hakemaan ja torumaan, mihin sitä jäätiin, kun töissä ollaan.  Eipä kyllä ollut asettakaan miehellä, mikä harjoitus lie ollut.

Joku vuosi sitten olin saanut todeta, kuinka hiljaa suomenpystykorva osaa liikkua.  Olin takapuoli pystyssä suppilovahveroiden kimpussa Rummun tiehaaran lähellä, kun ykskaks takaapäin, jalkojen välistä tuleekin iloinen karvanaama tutkimaan, mitä jännää minä kerään.  Pikkuisen säikäytti, ja ymmärsin oikein hyvin, miksi koulun siistijä säikähti luututessaan juhlasalin lattiaa samassa asennossa ja minä viattomana sanoin hyvää huomenta puolen metrin päästä takaa.  No, koiran isäntä oli haulikon kanssa parinkymmenen metrin päässä ja osasi nauraa oikein makeasti, vaikka selvää on, ettei mitään ammuttavaa ole siellä, missä sienestäjä on.

Loru oli pätevä ajatustenlukija ja useimmiten jopa halusi noudattaa ihmisen mieltä.  Loru makasi Ruususen unta,  ja jos lähdin liikkeelle töihin tai vaikka käydäkseni postilaatikolla tai alakerrassa, uni sen kun jatkui.  Mutta annas olla, jos lähdin mielestäni aivan samalla tavalla, sanomatta neidolle mitään, mutta ajattelin ottaa hänet kaveriksi, istui innokas Loru hihna suussa ovella hoputtamassa kenkiä jalkaani.  Jollain salaperäisellä tavalla neito myös osasi olla aina vastassa, kun tulin töistä, vaikka työajat silloin vaihtelivat paljonkin.  Ritu sanoi, että Loru heräsi muutama minuutti ennen kuin ajoin pihaan, tiesi tarkalleen, milloin tulin, ja tahtoi pihalle.  Mitenkään ei auton ääntä voi tuntea liikenteen seasta monen kilometrin takaa?
Ajatustenlukija myös vaistosi todelliset ajatuksemme ihmisistä.  Meistä oikein vastenmieliset ihmiset kiilasivat väkisin meille tupaantuliaisiin.  Mitäs Loru?  Vaikka kuinka kielsimme, hampaat näkyvissä hän seurasi puolen metrin päässä, etteivät koske mihinkään.  Kahvin aikana Loru makasi takkahuoneeseen komennettuna kuono kynnyksellä ja seurasi joka suupalaa, joka kädenliikettä ja murisi.  Eivät vieraat, jostain syystä, kauaa viihtyneet...

Sama Loru istui hievahtamatta vieressäni ja katsoi jäniksen apilansyöntiä.  Pöhkö jänis ei parin metrin päässä tiennyt meistä mitään.  Loru aina välillä katsoi minua, odotti lupaa vikistä tai liikkua, mutta vasta sitten, kun jänis lähti pois, lupa tuli, ja kohta raikui haukku metsässä.  Mitä olisi tuo pupulle tehnyt? Luulisin, että peto olisi nuollut jänön surkeaksi - niin teki karhukoiramme Piki irtokissoille, juoksi kiinni, istui päälle ja nuoli.  Melko noloa Mirrille?

Loru osasi myös erottaa työn ja vapaa-ajan.   Kuka vain sai tulla pihaan, kaikille töpöhäntä vispasi.  Mutta kun oli vauva  (Maija) pihalla nukkumassa, eipä tullut edes naapurin mummukka, Lorun hyvä kaveri muuten, vaunujen lähelle.  Urrrr...  No, asiasta keskusteltiin Lorun kanssa, ja Katri sai tulla sen jälkeen vapaasti.  Autoonkaan Loru ei vieraita laskenut, piti oman väen mennä ensin.  Oli vähällä syödä hyvän kaverinsa ensin ja sitten vasta pyytää anteeksi - mitäs Matu oli sotilaspuvussa ja yritti autoon, jossa Loru oli töissä.  Kyllä oli nolo koira!

Useat kissat ovat olleet minulle täydellisiä apulaisia pihatöissä.  Esimerkiksi voikukankaivajan puukko on pitänyt käydä puskemassa tai on pakko olla aina siinä pomppimassa, mihin lumikolaa ajattelin työntää.  Tai mitäs sitä mihinkään lähtemään auton edestä tallissa, tai auton lähtiessä auton alta.
Jotkut kissat erikoistuivat lapsiin, meidän suurperheeseemme, sietivät vatkausta ja venytystä uskomattomasti.  Joku (Muru) oppi viihdetaiteilijaksi, osasi syödä ruokapöydässä sievästi haarukalla eli kynsistään, ja vasta luvan saatuaan.  Sama Muru antoi pukea päälleen nukenvaatteita ja esimerkiksi tonttupuvun, ja sai monasti kyytiä nukenvaunuissakin.
Yksi kissoistamme oli kalastaja, opetteli salakanpyytäjäksi.  Pitihän sitä, kun aina nälässä pidettiin!  (Jos kissalta kysyit.)  Söpö-kissa kahlasi mahaansa myöten rantavedessä ja sorhi tassuillaan lyöden kaloja rannalla odottavalle poikaselleen.  Sama kissa seurasi onkijoita rantoja myöten aika kauaskin, jopa veneeseen lähti pikkureissuille mukaan.  Kun särki on niin hyvää!

Trilli taas osai vahtia itkuhälytintä. Ja muutenkin, jos hänen mielestään ei kyllin nopeasti reagoinut itkuun, piti hänen käydä hakemassa  aikuisia apuun.  Ja usein tämä kasvattaja asettui sohvan selkänojalle kurahtelemaan kasvatusohjeita ja kommentteja, kun pojat olivat oikein pieniä.  Siis tämä häijy ihmisvihaaja!

Kuva: Trilli ikkunalla varmistamassa, ettei ulko karkaa?



Hilu oli vanha ja rauhallinen työhevonen.  Tutustuin häneen heinäaikana, ja Hilu veteli niittokonetta, haravakonetta ja kärryjä.  Seipäitä kiinni iskiessä ja varsinkin heiniä kärryyn hangotessa  seipäänvälin tuo osasi aina kulkea pelkällä isännän kutsullakin - no, pientä epätarkkuutta toki oli, ja pari perkelettä aina välillä tuli.  Mutta mitäs tämä vanha ammattilainen, kaveruushan jatkui.
Iltasella Hilu vietiin lammelle iltapesulle.  No oliko tuo vanha, kun aisat pudotettiin: kyyti oli semmoista, että tosissaan sai harjasta roikkua, jos aikoi selässä pysyä.  Lampeen!
Joskus taas pitikin ensin heittäytyä piehtaroimaan, ja silloin oli kiire alas, ettei jää jalka alle.  Ratsastaja kun ei ollut muuta kuin suvaittu lasti, ei mikään ohjaaja.

Niin paljon eläin ihmiselle antaa, että on käsittämätöntä, kuinka me heitä kohtelemme.
Ja esimerkiksi koira tekee sen täysin pyyteettä, suurimpana onnenaan saada olla isäntänsä kanssa ja miellyttää.

Trilli

- Mitä minä teen tälle?  Vissiin tapan...
- Anna tänne!
Ja Trilli pääsi kotiin.  Todettiin liian aikaisin vierotetuksi, rokotettiin.  Asettui asumaan imatralaisen kisunuoren elämää sängylle ja uunille ja nunnutettiin oikein kunnolla.  Ei ihan kissaksi kasvanut, mutta minkäs emoton orpo sille mahtoi?

Lapsi varttui.  Enää ei saanutkaan kaveria painautumaan vasten ja nukkumaan melkein sylissä.  Kavereita ollaan, mutta älä koske, jooko?  Hyppään uunin päälle karkuun.  Pasi sai tehdä mitä vain, Maijakin aika paljon.  Mutta nuo muut isot, voiko niihin luottaa?

Tampereelle.  Kun vieraita tuli, kiireesti sängyn alle piiloon, sinne takimmaiseen nurkkaan pelkäämään.  Ja kun oli tutustuttu muihin kissoihin, piti niitä komentaa ja inhota.  Saman tien piti oppia inhoamaan kissaperheen pientä poikaa!

- Voi, miten ihana kisu!
- Älä koske, se räppää tai puree!
- Minä olen aina ollut kaikkien kissojen... se raapaisi!  Ja Trilli jatkoi kauneusuniaan viikattuna ja lempeän näköisenä.

Piti suhtautua hänen raidallisuuteensa tietyllä varauksella, odottaa kissan omia ystävyyselkeitä, sitten sai hiukan silittääkin.  Mutta kun vähän piti olla varovainen, ei ollut oikein kivaa, kun keskiyöllä saattoi herätä siihen, että Mirri oli tuijottamassa silmiisi samalla tyynyllä.   Jos etsi harjan, Trilli salli "silittää" oikein mielellään.

Tuli lapsi meille kylään, hänen hännällisyytensä oli vallannut yläkerran.  Kissapiru kuuli, että poika on tulossa, tunsi pojan monen vuoden jälkeen: siis murisemaan portaiden yläpäähän, tänne et tule!

Talitintti sisällä, kissa perässä.  Miten tuon kiinni saisi? - Hei, mitä tälle vaaralliselle lintupedolle pitäisi tehdä?

Fasaani ulkona.  Kissa kyttää ja mahtailee ikkunassa, tuolle näyttäisin, jos...
No uloshan joskus pääsi luikahtamaan, milloin ovesta, milloin ikkunasta.  Nöyränä kissana ajastaan sitten takaisin moittimaan, kun ei kunnon hännälliselle edes ovia tulla aukomaan.
Mutta viepäs kissa ulos, heti on pelko päällä ja pitää päästä sisään.

Matkaileva kissa osasi laulaa usein koko automatkan.  Mutta ne harvat junamatkat oltiin tyynenä ja hiljaa, vaikka samassa vaunussa ja ihan lähellä oli koiria ja toisia kissoja.
Sinänsä Trilli oli ominut myös meidän kotimme ja viihtyi meillä oikein hyvin, löysi hienoja nukkumapiiloja ja ilmiselvästi viihtyi.  Mutta miksi pitää matkustaa?

Kuva:  Jouluna 2013 hänen Hännällisyytensä löysi rauhallisen nukkuma- ja tarkkailupaikan Ritvan työpöydän alta.  Muu sakki oli yleensä naapurihuoneessa.

Onkisiko kaloja kissalle?  No ei!  Missäs ne raksut ja kuivamuona ovat?  Armosta saattoi joskus kelvata jokin kissagourmetpurkkiruokakin.  Joskus, usein se kuivui astiaan.

Lapsi tulossa - miten tuo viirupaita lapsivihaaja suhtautuu omaan?
Eipä huolta!  Neito asettui esimerkiksi sohvan selkänojalle kurahtelemaan kasvatusohjeita, puski pojan omaksi, sieti monenmoista ja jos ei sietänyt, väisti.  Ei se vauvan ote niin koordinoidun hellä ole.
Toinen poika, ei edelleenkään huolta.  Lopulta Trilli tuli jopa nukuttamaan poikia ja osallistui iltasadun kertomiseen!  Ja vaikka kissaa ei koko päivänä ollut missään, se ilmestyi illalla ihanaksi leipojaksi, puskijaksi ja hyrisijäksi aikuisten seuraan.
Ja aina kissan piti tietää, että lauma, hänen laumansa, oli koossa.

Mitä vanhempi Trilli oli, sen enemmän siitä löytyi ihan tavallista ja huomionhaluista kissaa.  Ja kaikkine oikkuineenkin se kyllä ryömi kaikkien meidän sydämiimme.
Ikävä tulee, lähes 17 vuotta hän jakoi kissanelämänsä meidän kanssamme.
Ja huomenna hän pääsee pihallemme, olen ajatellut paikaksi juhannusruusun viereistä nurmikkoa.
Saa levätä.

Pelkästään Edistämme Rasistista Suomalaista Uhoa?

Keräilijä, metsästäjä, kalastaja.  Kun vieras tuli alueelle, oman klaanin ruoka oli vaarassa.  Ajetaan hänet siis pois, tapetaan.
Toisen heimon, kansan puhettakaan ei ymmärretä, kuulostaa kuin sanoisivat koko ajan bar bar, siis ovat barbaareja.  Tai ainakaan eivät voi olla ihmisiä, sillä usein oman kansan nimi tarkoittaa samaa kuin ihminen.  Mitä ne muut kansat siis ovat, koukkunenät, isojalat, partasuut?  Me olemme syntyneet vesilinnusta, karhusta, leijonasta, meidän totemimme on uljas, mutta tuo porukka on sääskiparvesta puunkolosta, käärmeestä tai krokotiilista.

Tuhansia vuosia vieri.  Kehitystä?  Toki - mutta muistamme hyvin, että kehitys ei ole sama asia kuin edistys.  Ei aina!
Muukalainen pysyi vaarana, vaikkapa paimentolainen juutalainen maanviljelijäkansojen peltojen läpi Luvattuun maahan marssiessaan.  Ainoastaan kauppa vapautti, ei se, joka meille hyödyllistä tekee, voi kovin paha olla, voi vaikka asettua yhteisöömme?
Lastu lainehilla tarkoitti yläjuoksulle asettunutta, meidän nautinta-aluettamme vallannutta, tuhottavaa.
Joka hallitsija tarvitsi sotansa.  Uskonto tarvitsi vääräuskoisensa ja pakanansa tapettaviksi tai pakolla pelastettaviksi.  Oma ongelma piti projisoida toisen syyksi.

Nyt, kun sitten olemme niin huippuhumaaneja ja kehityksen ylimmällä portaalla, kaikki muukalaisviha on loppunut?
Kiinnostuneena otamme vastaan tositietoa, ymmärryksen kautta suvaitsemme.  Imemme tietoa ja kulttuuria, opimme ja ymmärrämme.
Niinkö teemme?

Ns. sivistys on hetkessä pois raaputettavissa, kun pelottaa oma työpaikka, omat palvelut, pienikin notkahdus elintasossa.  Ja naiseni menetys, tuolle!  Tarvitaan vain joku, joka sanoo "sen, mitä kaikki ajattelevat".
Täytyy hoitaa asia!  On otettava vankka, täydelliseen tietämättömyyteen perustuva varmuus käyttöön, vahvistettava ja herkällä korvalla kuultava kaikki vanhat ja uudet stereotypiat muista kansoista. On mentävä kyyryyn muiden EU-maiden taa, tokihan välimerenmaat saavat hoitaa koko pakolaispaineen.Täytyy löytää syyllinen myös kotikutoisiin ongelmiin.  Aina täytyy löytää uusi:  pahoja ovat yhteen niputetut mamut.  Pahoja ovat meidän hyvisten kustannuksella elävät monenlaiset edunsaajat.  Ja paha on Kreikka (kestosuosikki on Venäjä).
Mamuja valvokoon SUPO, KELA:n asiakkaille pantakoon siru ranteeseen, että tiedetään, missä he meidän hyvinvointiamme tuhlaavat.  Työttömille työvelvollisuus, ei vastikkeetonta rahaa - paitsi minulle, jos satun työttömäksi, onhan minulla oikeus tupakkaan ja kaljaan ja mielipiteisiin.
Rikollinen mamu karkotettakoon heti (kuolemaan) kotimaahansa.  Tänne jo jääneet luopukoon kokonaan kulttuuristaan, tavoistaan ja varsinkin uskostaan ja muuttukoon suomalaisiksi, vaihtakoon väriäkin.  Hankala juttu on, että muusikot, urheilijat ym. ovat usein mamuja myös - no, joku hinta on maksettava, kun rapatessa roiskuu.

Ei paljon tarvitse painetta lisätä, kun noin puoli kansaa onkin kansanvihollisia ja loisii meidän hyvisten kustannuksella.   Miksi eläkeläiset eivät ole töissä?  Miksi sosiaaliturva on työvelvoitteetonta - voitaisiinhan meillekin moottoriteitä työttömien voimalla rakentaa, työpalvelu armeijan tapaan käyttöön.  Miksi vammaisia (mustalaisia, neekereitä, muslimeja,...) ei siististi hoideta laitoksissa pois?  Miksi maksaa kehitysapua?  Miksi työtönkin saa vapaasti liikkua meillekin?
Voi voi, paljon hyvää olisi vielä tehtävissä, kunhan opetellaan kunnolla kansallissosialistinen maailmankuva ja ohjelma.


Osaamme jo mantran, että ihmisiä on autettava omassa kotimaassaan - jonkun toisen on, ei kuulu meille.  Tiedämme varmasti, että jokainen haluaa tulla Suomi-onnelaan nauttimaan elintasosta ja huippusääoloista.  Tiedämme, että kaikki pakolaisnuorukaiset ovat isänmaansa pettäneitä, pelkureita ja sotilaskarkureita.  Kaikki mamut lähtevät vain elintason perään.
Ja laiskoina makaavat ja korkeammalla päivärahalla kuin suomalaiset!  Olisihan meillä juuri mamuille sopivia töitä, vessojen siivousta esimerkiksi, tekisivät työtä.


Ketä siis jää hyviksi?  Millä ryhmällä on oikeus ja velvollisuus valvoa, ottaa kiinni, rankaista toisia.  Kenellä on oikeus nauttia toisten työn hedelmistä?
Olisiko juuri minun/sinun ryhmäsi herran valittu, etuoikeutettu, ainoana oikeassa?

Mikä, siis kenen, on isänmaa?  Minun ja sinun tietysti, osaammehan aloittaa lauseemme: - En ole rasisti, mutta...




 

Laiska?

Mene, laiska, oppimaan muurahaisilta ahkeruutta!
Muurahaiset näyttävät juoksevan sikin sokin ja mikä minnekin.  Jopa samaa toukkaa kannetaan antaumuksella eri suuntiin.  Jonkinlainen kollektiiviäly, joukkovaikutus on kuitenkin oikeaan suuntaan, kun ne korret ja muonat saadaan paikalleen.
Mutta älä, laiska, mene muurahaisen luo - opit myös sen, että varsinaisten kuhnurien ja kuningattarien (siipimuurahaisten) ja toukkien lisäksi pesässä on noin viidesosa ihan aikuisia, jotka eivät tee yhtään mitään.  Vaikka eihän laiskan tätä tarvitse oppia, enää...

Akka pakotti kattoa paikkaamaan, mutta ukko ei mennyt, kun oli niin rankka sade.  Poudalla ei katto vuoda, mitä siis paikkaamaan.  Klassikkosatuun kuuluva juttu, jonka toimintamalli on mm. Jeesuksen vertauksen mukaan oikea.  Kun ei pidä huolta kantaa huomisesta, eiväthän kedon kukkaset tai taivaan linnutkaan...  On tämä(kin) semmoinen kohta Raamatussa, että oikein pitää vääntää selitys.

Ajattelin käsitellä, so. hioa ja lahosuojata, ulkokalusteita.  Kannoin jo tarpeet paikalle, ehdin jopa sutiloida yhden jakkaran melko valmiiksi, kun sää käski lopettamaan, kantamaan työn ja tarpeet kuuriin ja jatkamaan siellä.  Laiskuuttani en jatka muilla kalusteilla - vai olisivatko sade, sisätilan puute tai ilmankosteus ja liian kylmä syinä?

Juuri pääättynyt parketinlaitto tapahtui poutasäässä eli kaikki sahaus ja rojuinen työ, kuten seinänvierikiilojen vuolemminen tehtiin pihasementillä.  Vain jalkalistat jouduin lakkaamaan autokatoksessa - jonkinlaista säätuuria.  Jos yhtään purua tai lastua olisi parketin alla, sauma ei menisi kiinni.  Kiitos Pekka Poudalle, kertoi, että lounaassa ja Keski-Suomessa sataa, meille näytit aurinkoa pilven takaa kurkkimassa.

Olin noin vuonna - 85 laittamassa anopille parkettia.  Alkuun tuntui aika laiskalta, oikeasti, kun alkuun ei päästy,  kun ne varsinaiset tekijämehet pitvät niin paljon taukoja.  Tupakkataukoja?  No kyllähän tupakkakin paloi, mutta kyllä suurempi syy oli miettimisessä, kuinka mikäkin asia tehdään.  Katseltiin ja riittailtiin. Riittävästi oli kiilaamista, putkea, kynnystä, vinkkeleitä, eikä siinäkään suoraa kulmaa ollut.  Viiden minuutin tauko tarpeeksi usein säästi satasia - ja opetti myös viime viikkoa varten minullekin.  Hiljaa hyvä tulee (ja kun haluan aina esiintyä sivistyneenä, pitää sanoa myös:
 - Festina lente!).  Itse asiassa esimerkiksi kynnyssaumat onnistuimme tekemään niin hyvät, että oikeastaan mitään listoja ei tarvitsisi olla, vaikka seinän vinous ja ovisyvennysten reunojen erisuuntaisuus ja - mittaisuus panivat pähkäilemään, so. laiskottelemaan.  Epäonnistunutta palaa emme tehneet yhtään!

On ilo katsella ammattimiestä työssään.  Minkä alan tahansa ammattilainen tekee, mitä pitää - ei huiska ja juokse, ei kiirehdi tekemään sutta ja sekundaa.  Työkalut ovat oikealla paikallaan, työmaa on siisti, tiedetään kokeilemattakin, mitä tehdään.  Voi näyttää verkkaiselta, laiskalta.  Mutta jälkeä tulee.  Olen saanut olla mm. lautapoikana tai laastinsotkijana ihailemassa oto, kuinka ammattilainen tekee.

Brittilordit kehittivät termin "Luova laiskuus".  Koska olen eläkeukko, minun täytyy sanoa, että siinä on paljonkin totta.  Oikeasti, jos esimerkiksi kirjoittamista, säveltämistä, kulttuuria ei pidetä työnä, laiskuus kantaa maailmaa.  Suuria keksintöjä on tehty levätessä, tarina kertoo esimerkiksi omenan putoamisesta Newtonin päähän.  Unessa kypsyy moni asia päätökseen asti.
Moni asia toimii paremmin tekemättä mitään: esimerkiksi viisas lastentarhanopettaja seuraa sivusta, kuinka lapset selvivät riitansa.  Valmiina puuttumaan ja ohjaamaan.

No eipä unohdeta myöskään vanhaa "kunnon" virkamiesviisautta:  kun ei tee mitään, ei tee ainakaan virkavirhettä.  Valitettavasti tämä elämänviisaus on laajalti levinnyt siviilipuolellekin, monet antavat asioiden hoitua ns. jotenkin, tekemättä mitään.
Jotkut ovat suorastaan mestareita siirtämään kaikesta vastuun toisille.

Kulttuuriteos Aku Ankka kertoi ahkeruuskilpailusta.  Kuka löisi useimmin hakulla maahan, olisi voittaja.  Aku joutui Laiskurien saarelle ja kilkatti ja kalkatti todella reippaasti.
Mitäpä laiskurit?  Suurin ongelma heille oli, kumpi vaiva olisi suurempi, kalkkeen sietäminen vai Ankan vangitseminen.  Ole siinä sitten laiska!

Mikään ei juuri nyt estä minua asettumasta nojatuoliin katsomaan vaikkapa Sherlock Holmesia.
Älä yritäkään!

Piha on olohuone

Grilli?  Semmoinen ohutpeltinen laatikko huterilla jaloilla, hiilitila kenties 10 cm x 50cm.  Hädin tuskin mahtui neljä pihviä paistumaan, ja parissa kesässä peltikin paloi puhki.  Mutta olipa se uusi ja ihmeellinen ruoka hyvää - no, uutta ja erikoista.  Oliko se sytytysnesteenkäryinen, osin poltettu niin hyvää?

Grillata piti.  Jopa lokakuun alun pakkaskelillä!  Oli uusi hella, hellan käyttöohjeet kehuivat uunissa olevan grillivastukset, oli myös suojakaulus luukun yläreunaan.  Grillasimme: käry keittiössä oli tavaton, hellan vääntimet alkoivat sulaa.  Ulos pakkaseen jatkamaan siis, kun kerran grilli-illasta oli sovittu.
Kerran olimme alkaneet hyvällä säällä grillaamisen.  Jotain oli opittu jo, hiilet olivat jo hyvässä hehkussa ja ruokaa osattiin jo paistaa oikealla lämmöllä.  Tuli sade. Sisälle jatkamaan?  Eipä tietysti, kannoimme hehkuvan grillin lasteineen puuliiteriin ja kala kypsyi.  Olihan siellä kyllä semmoinen paloherkkä liiterinpohja lattiana, mutta....

Alkoi hifistely, kun kerran taidot lisääntyivät.  Kaasugrillistä emme niin pitäneet, joten mikäpä auttoi kuin muurata pihalle ihan tulisija.  Piirustukset ja idea olivat ihan omasta päästä, ihan kuin lemiläisillä jopa kivinavetat.
Olin katsellut erilaisia tiilimuurauksia ja ladelmia, jotka aina talvi rikkoi.  Ei siis sellaista.
Sementtiä, rajusti rautaa sekaan, ettei lohkeile lämmönvaihteluissa, ja luonnonkivestä laatikon ulkopintaan kivet koristeeksi.

Toteutus olikin sitten vähän hankalampi.  Mikään muurari tai betonimies en ole, valulaatikossa ja kapeaan laatikkoon raudoittamisessa oli ihan askaretta.  Jopa sementin saaminen noin kuusisenttiseen muottiin oli jonkinlainen suoritus.
Kivien muuraaminen ulkopintaan olikin jo ihan iso temppu, kas kun kivet eivät yllättäen olleetkaan suorakanttisia ja säännöllisiä.  Kinni jämähtivät.  Harjateräksestä tein tapit, joiden varassa ritilä pysyi, ja niin saimme ottaa koesavut.

Hyvin grilli toimi.  Pari kesää olimme tyytyväisiä.  Tasoille mahtui tavaraa, ja korkeussäätö pelasi koko ritilää nostamalla tappien varaan ylös tai alas.  Mutta pari asiaa alkoi vaivata.  Terästapit olivat teräviä, ritilä otti helposti kiinni ja ruokaa keräiltiin tulen seasta.  Grilli oli vain nuotiopaikka, ei takka, ei juuri heijastanut lämpöä äärelläolijoille.  Tapit piti siis muuttaa harjateräksestä taivutetuiksi kantimiksi.  Ja nekin olivat tänä kesänä enää muutaman millin vahvuisia, tuli syö rautaa!
Eräänä kesänä siis jatkoin grillin takaosaa korkeammaksi ja kallistin sitä vähän savupiippumaiseksi.

Tapahtui kummia asioita.  Tuli, kun se oli kunnolla saatu syttymään, taipui aina kohti takalaitaa.  Takalaita toimi kuin savupiippu.  Ja lämpö todellakin alkoi heijastua tulenpalvojille, josta seurasi lumimuurin rakentaminen ja grillillä istumista jopa talvipakkasilla.  Muuri on vuosien saatossa kehittynyt vaikka miten komeaksi linnaksi  (kuvassa talvi -13), ihan omaksi iloksi, mutta myös koululaisten ja päivähoitolasten iloksi - saati vaarin poikien!

Alkuun muurausta suojeltiin talvella kaikenmoisin pressuin ja levyin.  Turhaan, kyllä kivi ja betoni säätä kestää, ja sammal on meistä kaunista.  Kivi ja betoni  elävät kuitenkin eri tavalla kuumuudessa, ja joka kesä piti "muurata" jokunen yläkivi uudelleen.  Oikein ammattimuurari oli opettanut konstiksi erikeeperin - eihän laastia mitenkään olisi mahtumaan saanutkaan kiven jättämään tilaan.
Siinäpä tuo pysyi ja kesti ainakin 30 vuotta.

Nyt tuli aika hyvästellä rakas ystävä.  Viime sunnuntaina istuimme tulilla hartaudella.  Ruokaa oli kypsymässä nyyteissä, folion sisässä.  Nauriit ja porkkanat olivat tunnin täyteen, parsakaalit ja valkosipulit puolisen tuntia, tomaatit alle vartin.  Ja hyvää tuli, kun oman grillinsä osasi, tiesi leppäklapinsa ja osasi ylläpitää juuri sopivaa tulta oikeassa paikassa ihan tikkusilla.  Pihviä tai kalaa emme tarvinneetkaan.
Kyllä: grillimestari ei ehdi salaatintekoon tai puuhaamaan mitään muuta, tai sitten on syötävä jostakin kantilta kiinnipalanuttaa tai raakaa vihannesta.

Kiitos ystävälle.  Oma perhe on istunut avotulella ihan valtavasti.  Vieraat on takka kestinnyt.
Lumilinna on lämmennyt.  Nokipannu on ollut usein kuumana.  Vaikka rinnalle on tullut kaasupoltin ja muurikka, sydän on aina oikean tulen mukana.
Mutta ero tuli.

Maanantaina 6.7.2015 kävimme hakemassa Mikkelin vankilanmyymälästä rautaisen pihakeittiön.
Jo maanantai-iltana rautakanki ja kovat kädet purkivat uskollisen ystävämme peräkärrin lavalle.  Onneksi Ritva älysi ottaa parhaita pintakiviä talteen, ne pääsivät koristamaan maahan upotettuina aluslaatan reunoja.

Uusi keittiö vihittiin juhlallisesti käyttöön ystäväseurassa tiistai-iltana.  Sitkeää porukkaa, Kossutytöt: vaikka vettä satoi reippaasti, kukaan ei sisälle vinkunut!
Se uusi saa vielä etsiä paikkaansa sydämessä.  Kovat ovat paineet, raukalla.  Mutta toimi se, se on jo nähty.