perjantai 27. joulukuuta 2013

KIA vei joulun

Joulu.
Aina samat jutut, luulisi kyllästyttävän.  Mutta kun...
Onneksi ovat ne samat.  Mitä olisi joulu yksin? Joulu ilman tiettyjä valmistautumisriittejä, so. siivousta, lahjojen mietiskelyä, jo kesällä alkanutta muistamisten laatimista?  Ruokapöydän menu?

Tärkein on tietysti yhteys.  Sanattakin selvää, mutta on jopa opittu sanomaan.

Pienet pojat ja isot sydämet.  Hei, ne oikeasti ovat vaarin(kin) poikia, teeskentelemättä!
Mutta pieni oli kipeä, ei jaksanut.  Miten leikit, miten innostut edes joulupukista, jos et kunnolla edes jaksa valvoa.  Ja nelivuotias, joka ei pääse ulos kehnon sään takia, on täynnä purkautumatonta energiaa ja ns. hankala.  Ängribööd tuli tutuksi!


Me miehet!  Taas pantiin kuusi kuntoon ja koristeltiin.  Taas tarvittiin apulaisia leipomaan.  Ihan vähän ehdittiin pihatöihinkin, pitihän se lumilinnanraunio siivota.  Ja Leon kanssa ehdittiin sentään joka ilta saunaan, ja saunassa ne hienot keskustelut aina käydään!

Otsokin sentään jo tapanina pääsi ulos.  Kaksivuotias remelsi isojen leikkipuistossa koulun pihalla.  Taitoa on mennä vaikka mihin - taitoa ei ole tulla hallitusti alas, auttajan on oltava tiiviisti mukana, kun rämäpää painattaa menemään.  Ja löytyi se syömäkonekin, kun alkoi parantuminen.

Kirja aamuvarhain, nukkumisen tohinaa joka puolella ympärillä.  Kissa apuna aamukahvin keitossa, kissa apuna jaloilla lukiessa.  Jyristen hyrräävä kissa hoitamassa suhdetoimintaa heti, kun lapset saadaan nukkumaan.  Kyllä, Trilli on osa joulua - montako vuotta vielä?  Nyt Hänen Hännällisyytensä, Raitapaita, lähinnä makaa piilossa enimmän aikaa.  Piilossa?  Aina kurahtaa, kun etsii - mutta haluaa olla lapsilta turvassa, vaikka lapset aika paljon saavatkin sille tehdä, omat.

Hirveä sää?  Alan uskoa, että jouluna kuuluu olla kehno keli.  Kolme joulua peräkkäin nyt: ensin oli 30 astetta pakkasta v. 2011, sitten satoi vettä 2012 ja oli kaksikin myrskyä jouluna, nyt 2013 koko ajan vesisadetta, eikä ulos päässyt kuin käymään!  Ei myöskään työnnytty vesisateeseen haudoilla käymään. Mikä sää on lasten muistoissa se oikea joulusää?

Ei ollut pöydässä silakkarullia.  Missä olivat silakat, ei ainakaan hallissa tai markettien tiskeillä.  Mutta olihan vaikka mitä muuta.  Kystä kyllä.

Mitä joulusta jäi puuttumaan, jouti varmasti jäädäkin.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Tihru

Tonttu on totta!
Joulukalenteri lapsille, totta kai.  Ja kun sattui eka- tai tokaluokka, oli kiva tehdä kalenteri toden ja sadun rajapintaan.  Ja eri lailla kuin tavallisesti.

Joka aamu lasten - ja open - tullessa luokkaan jostakin oikein näkyvästä paikasta löytyi Tihru-tontun laittama kirjelappu.  Se oli esimerkiksi oven sisäpuolella, opettajan pöydällä, piirtoheittimen päällä, ikkunalaudalla, pulpetilla...

Lapussa oli runomuodossa ohje, mistä etsiä varsinaista Tihrun sen aamuista viestiä.  Esimerkiksi näin:  Ei se ole ikkunalla, eikä myöskään pöydän alla.  Se on oikein matalalla, käytävässä maton alla.
Tömtömtömtöm käytävään, josta löytyi joulukortti sen ainoan maton alta, siitä mihin juuri riisuttiin ulkokengät.  Löytäjä sai lukea viestin ääneen, jos osasi lukea, jos osasi lukea Tihrun käsialaa.
Mutta ei se kortti aina suinkaan noin helposti löytynyt...

Viesti sisälsi sellaisia asioita, että Tihrun oli oltava hyvin perillä luokan asioista.  Siellä saattoi olla esimerkiksi tietoa, kuinka vähän luokan lapset osaavat käyttää haarukkaa ja veistä, kuinka käsialat eivät olleet kunnossa, kuinka kaikki eivät päässeet mukaan leikkeihin. Pipon puuttumisesta ja läksyjen teostakin se Tihru tiesi, mutta kyllä se tiesi myös hyvistä asioista, esimerkiksi hienosti menneestä lauluharjoituksesta tai lukuinnosta.  Hyvinkin yksityiskohtaista tietoa, ihan lapsikohtaisiakin asioita - onkohan se Tihru oikeasti ope?  Ei, opehan tulee luokkaan vasta meidän kanssamme, ei ope kirjoita tuollaista käsialaa!

Kummasti Tihrun ohjeet tehosivat, vaikka aina joku yrittääkin sanoa, ettei tonttuja ole olemassakaan.
Niinhän pitää sanoa - ja tehdä juuri niin kuin Tihru käskee.

Ei ole iso vaiva, on kiva melkein uskoa.   Osaa se ope jo aamulla tai edellisenä päivänä piilotella lippuja ja lappuja, ja kivaahan on pikku runoja keksiä.  Sitä paitsi, kunnon tonttu tietysti haluaa olla mukana.

Liekö sama Tihru-tonttu, joka Mäntylän tarhalla kulki ikkunoissa, koputteli, kurkisteli.  Lapset löysivät milloin mistäkin tontun jälkiä.  Viestejä se jätti sielläkin.  Ja siitä pidettiin huoli, että ainakin kerran Tihru kulki lasten näkyvissä,  sopivan kaukana, lyhty kädessä "Sorkin" maastossa.  Esimerkiksi silloin, kun lapset oli koottu saliin aamusella, hämärässä: joku huomasi Tihrun lyhtyineen, ja mikään voima ei silloin pidättänyt pyllyjä penkeissä, piti juosta ikkunaan.  Ninhän oli tarkoituskin.

Meille tulee kuitenkin Pukki ja Petra-tonttu!

Muita joulujuttujani (3) saat näkyviin tämän jutun perään klikkaamalla Joulujuttu-tunnistetta tuossa alhaalla.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Sovittamaton ristiriita

A-talk pohtimassa Kiakko-mielenosoitusta ja mellakointia.  Toisella korvalla kuuntelin, muka luin hyvää kirjaa; oli pakko panna kirja syrjään ja ihmetellä.
Edelleen on selvä yhtäläisyysmerkki äärivasemmiston ja Vasemmistoliiton välillä, edelleen sujuvasti puhutaan myös kommunisteista ja vasemmistoliittolaisista samoina.  Vaikka kokkarikansanedustaja julkisesti joutui myöntämään, että Vasemmistoliitto ei ollut mielenosoituksen takana, hän ja perussuomalainen mies yhä uudelleen vastuullistivat vasemmistoliittolaisen tytön kaikesta väkivallastakin - hän osasi kyllä sanoutua irti.  Aina lipsahti, tai siis "lipsahti", esimerkiksi tähän tapaan: - Kun te siellä vasemmistossa...

Anarkistia en mitenkään ymmärtänyt.  Miten voi olla väkivalta hyväksyttyä maassa, jossa on mielipiteenvapaus, oikeus aloitteisiin, oikeus kokoontua, muodostaa ryhmiä, osallistua politiikkaan.  Miten olisi parempi ilman järjestelmää - jokin järjestelmä anarkismistakin aina syntyy, yleensä diktatuuri!  Ja mitä olisi anarkia toteutuessaan, eivät ainakaan heikot ja vähäväkiset siinä menesty, vaikka mies väitti niiden etua ajavansa.  Vallankumouksella ei koskaan heti kaikista tule rikkaita ja vapaita, asiat eivät korjaudu hetkessä, tuskin koskaan.

Kyllä, osallistumisesta on vielä pitkä tie todelliseen vaikuttamiseen.  Ja tie on kivinen, kun esimerkiksi lähes sataprosenttisesti lehdistö ja YLEä lukuunottamatta sähköinenkin media on porvarillista, jopa julkisesti.  Silti.

Juontaja kyseli luokkasodasta.  Kukaan ei syitä luokkaeroihin keksinyt, ei edes niitä klassisia vallankumouksien syitä. Mitä sitä sen kauempaa etsimään, eriarvoisuus riittää!

Suurin syy on mielestäni siinä, että lainsäädännöllä on saatu pääoma niin paljon irti yhteiskuntavastuusta.  Laillisesti.
Jopa työpaikkojen säilyttämiseen tai elinkeinoelämän elvyttämiseen tähtäävä tuet ja lainsäädäntö
lisäävät eriarvoisuutta!  Ne maksaa palkaansaaja, ne eivät millään lailla tue jo syrjäytynyttä, ne eivät vastuuta tai sitouta tuen saajaa millään lailla.  Yhä irtisanotaan, siirretään tuotantoa ulkomaille, mitataan osinko tyhjästäkin.

Isompi lainsäädäntö on tehnyt pääomaverosta pienemmän kuin palkkaverosta, omaisuusvero on poistettu kokonaan.  On tehty lailliseksi siirtää pääomia vapaasti pois yhteiskuntaa hyödyttämästä.  On sallittu "verosuunnittelu".  Yhteiskuntavastuu on siirtynyt yhä enemmän palkansaajalle, joka ei voi ymmärtää optioita, huippupalkkoja, osinkojen maksamista samalla, kun hänen pitää noudattaa palkkamalttia tai saada potkut.

Pääomaa on olemassa enemmän kuin koskaan - missä?  Laillisesti sitä ei voi yhteiskunnan hyväksi mitata.  Päinvastoin, pääoma sanelee, millaista lainsäädäntöä valtiolla on varaa tehdä, millaista hyvinvointia kansalle tarjota.  Sillä kansa ei enää tarkoita puheissa samaa kuin maa.

Vanha kunnon kapitalismi sisälsi sen New Deal-ajatuksen, jossa pääoma sitoutui tekemään osansa esimerkiksi eläkepolitiikan, työterveyden tai sosiaalipolitiikan mahdollistamiseksi.  Kapitalismi on kuollut, tilalla on finassitalous, jossa ollaan vastuussa vain osakkeenomistajalle ja rahoittajalle.  Ja palkansaaja jopa maksaa sosialisoidut tappiot.

Ilmoitan ymmärtäväni, että joku kokee keinottomuutta eikä usko enää politiikkaan.
Siis en ilmoita hyväksyväni väkivaltaa  Suomen  kaltaisessa avoimessa demokratiassa.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Positiivinen uutinen

Luin nettilehteä.  Ilahduin positiivisista uutisista.

Luin tarkemmin.  Ja tein, niin kuin TM-mietiskelyä syvästi harrastanut vanhempi herrasmies neuvoi, ajattelin ajatuksen loppuun, so. kävin läpi syntyvät assosiaatiot päässäni.  Osan kirjasin.

Lumi teki Linnoituksen adventin.  Odotettu lumi tuli vihdoin, Linnoituksen maisema muuttui joulumaisemaksi ja adventtikynttilät syttyivät.  Kelpaa ihmisten tassutella joulutunnelmaan ja puoteihin, myyjäisiin.
Ja heti perään useita otsikoita sähköjen katkeamisista, montako tuhatta sähkötöntä taloutta missäkin.
Lumi tuli taas hirmuisessa tuulessa, tällä kertaa Oskari-nimisenä myrskynä.  Otsikko kertoi myös hirmuisen huonosta ajokelistä, juttu kertoi liukkaudesta ja pöllyävästä ja tuulessa kieppuvasta lumesta.  Sähkö piilotetaan varmasti jollain aikataululla maan alle, maksaa pitää sähköturvallisuudesta.  Miten tien saa piiloon?
Taas keli aiheutti ojaanajoja ja onnettomuuksia, ei suinkaan olosuhteista piittaamaton autoilija.  Ilolla ajattelen kuutostien vaihtuvia nopeusrajoituksia ja kahta kaistaa suuntaansa - kunnes tie kapenee Törölän kohdalla.

Työttömyyden kasvu hidastui hieman.  Positiivista - hetkinen, luepa tarkemmin: työttömyys siis edelleen kasvaa, kasvu vain hidastuu.
Työttömyys kasvaa ihan varmasti vielä enemmän, kunhan "julkistalouden kestävyysvajetta" korjaavat 6 miljardia leikataan vuoteen 2017 mennessä.  Uusi tilanne, työttömyys kasvaa myös aloilla, joilla ennen oli taattu ja turvattu yhteiskunnan työpaikka.
Työ on edelleen tarpeellista, sitä on yhtä paljon kuin ennenkin, nyt vain ajetaan tilanteeseen, jossa siitä selvitään juuri ja juuri.  Laatu pudotetaan mm. pätevyysvaatimuksia alentamalla, mutta ennen muuta tekijöitä vähentämällä.
Aivan varmasti osa työpaikoista siirtyy yksityisen tehtäviksi, varsinkin palvelupuolella.  Kuka niitä palveluja ostaa, tarvitsija vai se, jolla on varaa?  Säästetään siis kansalaisen tasa-arvosta myös.
(Toisen messun arvoinen asia on julkisen alan päällekkäisyyksien poistaminen, oikea järkeistäminen.)
Syntyvät palvelut ovat myös sitä toistemme selän pesemistä, tuottamatonta työtä esimerkiksi kauppatasetta ajatellen.
Luulen, että työttömyyttä ja kestävyysvajetta koskevat uutiset eivät tartu silmään, ne ohitetaan, ne ovat taas tuota jokapäivää, niihin turrutaan.  Ei uutta.  Eiväthän ne koskekaan kuin meitä jokaista, tavalla tai toisella.  Joko olemme työttömiä tai maksamme korkeampaa kassamaksua ja veroa.

Positiivista on myös, kuinka Kari-Pekka Kyrö haluaisi takaisin valmentaja- ja toimitsijatyöhön.
Hirmuinen ajatusketju tästä positiivisuudesta seuraa.
Huippumies - kunnes jäi kiinni.
Oliko Suomen joukkueen doping-sekoilu Lahdessa vain vallitsevan käytännön hölmö ja amatöörimäinen paljastuminen vai oliko kyseeessä vain suomalaisten doping?
Miten vain, aina palaa mieleen Paavo M. Petäjän synkkä ja punainen naama, joka oikein hyvin symbolisoi omia tuntemuksia.
Tämä käry muutti omaa asennettani urheiluun ratkaisevasti, luulen myös monen muun suomalaisen kokeneen asian ihan  henkilökohtaisena ja kansallisena loukkauksena.  Hiihto on pyhä asia!
Enää en luota yhteenkään tulokseen, ennätykseen, mitaliin, en osaa iloita, ennen kuin testit on tehty.
Ammattilaiset suorittavat rahan takia, menestystä on tultava, konstilla tai toisella.
Kaikki huippuosaaminen, kallis koulutus, millä mömmöjä tehdään, käytetään, käyttöä peitellään.  Epärehellisyys, ainainen syyttömyys.  Älytön määrä julkisuutta.  Kohtuuton yhteiskunnan rahan- ja ajankäyttö asian valvomiseen, testeihin, vatvomiseen ja oikeudenistuntoihin samaan aikaan, kun oikeusturva vaarantuu ns. tavallisilta ihmisiltä, kun oikeus on niin hidas.

Vain pari esimerkkiä.  Vain tavallinen maanantaiaamun lehti.
Olenko negatiivinen ihminen ja näen kaikessa rumaa - vai onko sitä kaikessa.


perjantai 29. marraskuuta 2013

Vain ihmisellä on kaatopaikkoja

Perkele, näin aikaisin!  Sumu lilluu pihassa, märkää ja pimeää.  Mutta eipähän kukaan näe!
Takakonttiin menee pari pönttöä jäteöljyä, kesäkaudella käyttämättä jäänyttä bensiiniä, rikki mennyt lumikola.  Tuo sohvanromu ei mahdu, lainaanpa naapurin peräkärryä, kärryyn heittelen myös lastulevynjämät ja vanhat kiuaskivet.  Hitto kun on pimeä, missä ne maalipurkit ovat?  Pari kassia vaatteenhylkyjä vielä mukaan.  Ja tuosta autotallin takaa ne lahopuutkin.

Tapaleelle sitten.  Siinä suon laidassa on  kiva metsäautotie.  Toivottavasti ei ole koirankusettajia.

Tässä saa auton kivasti ympäri eikä tarvitse edes osata peruuttaa kärryn kanssa.  Mutta voi leviä mahoton, joku on tuonut tänne pesukoneen romuja ja lipaston.  Ei ne kanssa ajattele!
Oma kuorma nopeasti purkuun ja pois!

Kun kaatopaikalle on 15 kilometriä, se on monelle kohtuuton matka.  Kun jätteestä maksetaan tonneittain, kuitenkin vähintään x euroa, on se liikaa vaadittu.  Kun pitäisi lajitella energiajae, metalli, elektronioikkaromu, ongelmajäte ja sekajäte, on se liikaa, mieluummin lähtee ennen kukonlaulua tekemään ympäristörikoksen.  Ja silti, vain sekajätteestä joutuu maksamaan!  Ja sama vaiva kuin kaatopaikalle menosta syntyy metsään rahtaamisesta.

Valvomaton paikka!  Mutta taitaa olla vain miesten ongelma: jos rouvakulta kysyisi, mihin toimitit, voisi asia korjaantua.

Tonttimme on täynnä lasia ja metalliromua.  Ennen hoidettiin jätteet hautaamalla ne maahan.  Tunkio nieli laskiämpärillisen kerrallaan - ja rotat viihtyivät.

Kaatopaikka on kehitysmaissa tavaratalo ja monen ainoa toimeentulo.  Meillä kaatopaikka on ympäristöongelma suotovesineen, tulipaloineen, metaaneineen.  Tilan tarve on valtava, hajuhaitat, rotat, lokit (ja Kukkuroinmäen yli 2000 korppia) tuntuva ongelma.Yksi iso ongelma on muovi, lahoamaton, ilman kierron estäjä.  Muovi olisi lähes pelkkää energiaa, öljyä, jonka toki voisi käyttää öljynäkin. 

Siis jotakin täytyisi tehdä.  Ja mitään ei tapahdu vain ohjeistamalla:  on säädettävä yhä tiukempia normeja.  On lisättävä maksuja tietynlaisen jätteen käsittelemiseksi.  Ja taas kerran siihen olennaiseen ei voida puuttua: jätettä syntyisi vähemmän, mikäli kulutusta olisi vähemmän.

Kyllä näpertelylläkin on merkitystä.  Aivan varmasti lajittelu kannattaa, pulloista ja tölkeistä saa jopa konkreettisen hyödyn panttina.  Biologisen jätteen kompostointi maksaa kompostorin hinnan takaisin parissa vuodessa jo, loppu on säästöä.  Kun metallin, elektroniikan, ongelmajätteen, energiajätteen vienti on ilmaista, sitä enemmän tapahtuu - vielä tämä on liian vaikeaa, keräyspisteitä on harvassa ja niistä ei tiedetä.

Mikään laki tai normi ei riitä, mikäli jätteenkäsittely ja kuljetus on edes hiukan hankalaa.
Esimerkiksi autottomallekin olisi oltava mahdollisuus helposti toimittaa painavat ja hankalat jakeet, vaikkapa paperi ja metalli, lähelle.  Helppo omakotiasukkaan on myös elvistellä kompostorilla, samaan aikaan kun kaikki taloyhtiössä voi mennä sekajätteenä kalliisti kaatopaikalle.

Yhä suurempi osa jätteestä poltetaan.  Hyvä niin, metaani vaihtuu hiilidioksidiin ja energiaan.  Myös kaatopaikkakaasuja käytetään jossain hyväksi, kerätään ne talteen ja tehdään niillä lämpöä ja energiaa. 
Biopolttoaineen raaka-aineeksikin jätettä on kaavailtu.  Taitaa vain keräily syödä lähes kaiken syntyvän polttoaineen.

Mutta silti: jätteen syntymistä on rajoitettava.  Itse olen viehättynyt ns. elämänkaariajatteluun.
Jo tuotteen raaka-ainetta hankkiessa mietitään energiatarve, riittävyys, syntyvät jätteet (Talvivaara!).
Valmistuksen tarvitsema energia, syntyvät jätteet ja päästöt, työvoiman tarve?  Tuotteen toiminnasta syntyvät ongelmat, energiantarve, tarvittavat lisärakenteet (esim. autosta tieverkko, lainsäädäntö, sairaalaverkko,...), päästöt, muut uhkakuvat esim luonnolle, ...
Ja loppusijoitusvaiheessa on ajateltava kierrätystä, uusiokäyttöä, ongelmajätteitä, sekajätteitä,...
Tavara kerrallaan näin ajateltuna, ja kulutus putoaa vuorenvarmasti - mutta kun kulutuksen kasvu pyörittää maailmaa, sairasta!

Kiva perintö tästäkin tulossa.  Kummasta meidät muistetaan, elintason nostosta vai maailman monipuolisesta ja kekseliäästä tuhoamisesta?


torstai 21. marraskuuta 2013

Ladon taakse

- Kaksi olkipaalia ja kanisterillinen bensiiniä mukaan! luki muka vanhukselle tulleen kutsukirjeen lopussa.  Vitsi?
Vitsi, huono vitsi, hevosenleikkiä.  Mutta totta toinen puoli, talousmiehen asenne näkyy.  Meille on uskoteltu eläkeläisen olevan pelkkä kuluerä ja loinen, joka kuluttaa työtätekevien rahat.  Uskoteltu menestyksellä! 

Väestöjakaumia katsoen todellakin eläkeläisiä on paljon ja heidän osuutensa lisääntyy koko ajan.
Ja sitten keksittiin huoltosuhde:  ne jotka käyvät työssä, rahoittavat muka kaikkien muiden elämän.
Saatiin eläkeläinen työtävieroksuvien kanssa samaan kastiin kätevästi, siellä olivatkin jo työttömät, vammaiset ja muut erityisryhmät.

Pahin on tietenkin kunnan, valtion, seurakunnan tai muun julkisyhteisön eläkeläinen.  Hänhän ei ole koskaan tuottanut mitään, hän on ollut aina ns. loistyössä.  Hänhän ei ole tuottanut tuloja yhteisölleen, myytävää hyötyä.  Mitäs sen väliä, jos työ on ollut elintärkeää.  Ja nyt hän syö valtion rahoja tekemättä mitään!  (Näin mitaten saatiin tutkimuksessa koulun tärkeimmäksi henkilöksi muutama vuosi sitten talonmies!  Hän tuotti, ylläpiti sentään tervettä ja kallista kiinteistöä, esim. ope ei tuottanut mitään heti rahalla mitattavaa.)

Eläkeläinen on yleistys, niin kuin kaikki nimilaput.  Meitä on moneksi, hyväkuntoisista hoidokeiksi, vauraista kansaneläkeläisiksi.  Keskiarvoja katsoen kulutamme palveluja eniten, pitkäikäisinä yhä enemmän.  Eläkeläiseen on kuitenkin lyöty valmiiksi joitakin leimoja: vajaatyökykyinen, kuluttava, ei tuottava, aina marisemassa, tarjousten perässä juoksija, tuke kaupassa ja liikenteessä.
Nuiva asenne on sisäänrakennettu jo ihmisen keräilyasteella ollessa:  vanhuksen katsottiin olevan klaanille hyödytön, ja niin hän lähti yksin metsään tai vuorelle, eikä palannut.

Välillä vanhuus oli kunnioitettu asia.  "Vanhin" sananakin tarkoitti johtajaa.

Unohdettiin pari pikkujuttua.  Esimerkiksi se, että eläkeläinen itse ja hänen työnantajansa ovat maksaneet jo eläkkeensä ja paljon yli sen. Edes useampi lama ja rahastojen ja sijoitusten kurssitappio ei tätä muuksi muuta.  Eivät eläkeläiset syö hyvisten rahoja vaan kuluttavat omiaan.
Seuraava polvi maksaa omat eläkkeensä.

Oikeasti voisi sanoa, että suurten ikäluokkien pitkäikäisiä eläkeläisiä on niin paljon, että seuraavan polven pitää varautua hieman suuremmalla eläkemaksuosuudella omiin eläkkeisiinsä.  Avainsana on pitkäikäisiä: keski-ikä on noussut ja nousee, eläkeläinen on loisena pitempään.

Eläkepommia ei ole, sana on pelkkää markkinointia. On varautuminen, toki.

Eläkeläinen maksaa veroa, maksaa kovemmalla prosentilla kuin työssäkäyvä.  Ja varsinkin, jos hän vielä käy töissä, lisäansio on korkeasti verotettua. Sotu-maksu on myös korkeampi.  Monelle pikkukunnalle on taivaanlahja paluumuuttajana tuleva hyvin toimeentuleva eläkeläinen.
Ja, hyi, eläkeläinen ei kuluta, on tarkka rahoistaan - eikö, taitavat eniten esim. matkustaa. Pieneläkeläinen ei kuluta, kun ei ole varaa kuluttaa.

Työeläke  (aluksi minulla nimellä varhennettu vanhuuseläke, nyt vanhuuseläke)  on oiva juttu.  Eläkkeellä tulee toimeen.  Mutta...
Tällä hetkellä riittää, jos teen kaksi työpäivää viikossa.  Silloin tulotasoni olisi suurin piirtein eläkettä edeltävä.  Mutta tiedän, että eläke huononee vuosi vuodelta suhteessa palkkaan samalla kun rahan tarve lisääntyy kunnon huonontuessa.  Indeksi olisi hieno juttu - taitettu indeksi ei ollut moniin vuosiin.
Pikkuongelma minulla, jos vertaa johonkin 600:n euron eläkkeeseen!
Meillä on ryhmiä, joista ei todellakaan ole huolehdittu, esimerkiksi koko elämänuransa kotona tehneet tai nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle "päässeet".

Merkillistä, täytän 65, olen ollut jo 5 vuotta eläkkeellä.  Silti en samaistu eläkeläisiin, saati vanhuksiin.  Mutta työstä vähitellen himmentelen itseni kokonaan irti, satupappana kyllä saatan koululla ja tarhalla vielä senkin jälkeen käydä.
Toivolla odotan kaverin pääsyä eläkkeelle - ja kauhulla sitä huimaa tulotason romahdusta, hänellä kun on isoja lovia eläkekertymässä.

Toivottavasti eläkeläinen on perheelleen tärkeä.  En voi kyllin kiittää omia appivanhempiani tai omia vanhempiani ihan konkreetista työpanoksesta kaiken muun lisäksi.


maanantai 18. marraskuuta 2013

Uusi maa

Hän näytti torkkuvan.  Mutta ei, hän odotti, oli odottanut jo monta viikkoa.  Ei hän torkkunut, hän luki pakollisena mukaan otettua Maapallon Historiaa.  Kuka muu etsijä lukisi - vaikka oikeastaan, historia on ihan mielenkiintoista.  Oli kuitenkin selvää, miksi kirja oli mukana: ei koskaan enää kasvihuoneilmiötä ihmisen takia!
Kalaa sai, lisäksi oli riittävä varasto muonaa vielä viideksi vuodeksikin, hyönteisiä, levää, viljaa ja kalaa eri muodoissa.  Vettä saatiin rajattomasti puhdistamalla merivedestä, mikäli sadevesi ei jostakin syystä riittäisi.  Alus itse asiassa toimisi kotina, teknisenä keskuksena ja huoltokeskuksena vielä vaikka vuosia rantautumisen jälkeenkin, eihän ollut tarkoitus palata alkeellisuuteen. Ja merilintuja oli näkynyt koko ajan, siis lähellä olisi maata.  Ja täällä riitti energiaa, aurinkoa ja tuulta niin ruoan säilytykseen kuin mukavaan elämäänkin aluksella.  Mukavuuskin lisääntyisi sitä mukaa kun rakennustarvikevarastot siirtyisivät aikanaan maihin, tilaahan aloituspakettikin vei.

Ennen muuta täällä oli avaruutta.  Kuukauteen ei ollut edes toista asuntoalusta näkynyt.  Viestimestä hän oli kyllä kuullut jonkun riemuitsevan ja huutavan kolmea miteriä.  Ja olihan uutisissa monasti näytetty kuvaa suunnilleen tältä alueelta, heti taivaanrannan takana oli useitakin etsijöitä, olipa joku jo asettunut asumaankin.

Hän ei  ollut enää kestänyt mantereiden ahtautta.  Kun rannikot olivat kadonneet ja ihmiset pakkautuneet korkeammalle, ahtaus oli ollut hirvittävää. Eihän enää, tuhansien vuosien kuluttua, ollut ristiriitoja eri etnisten ryhmien ja kansojen välillä, enää ei taisteltu tilasta, vedestä ja maatalousmaasta, ei toki, mutta kaikkialla oli aina joku muukin, edes perhe ei voinut asua yksin.

Aurinko nousi.  Alkoi tuoksua aamukahavalle.  Levästä se oli tehty, mutta aika hyvin sen maku ja aromi kahavaa muistuttivat, oli hän toki oikeaakin kahavaa saanut, tiesi.  Mutta kun lähes kaikki tuotettiin katoilla, kun maatalousmaata oli niin vähän, kahava oli todella kallista ja  - niin, korvike oli ihan hyvää.

Yhden kerran hän oli saanut  salaa jopa pigsua!  Oli se  erilaista kuin ainainen kala.  Mutta varaa lihaan ei ollut, eihän lihaa saanut edes laillisesti tuottaa muuten kuin lypsykarjan vanhenemisen luonnollisena poistumana.  Kun yksi kilo pigsunlihaa vaati kahta sataa kiloa viljaa, oli selvä, että vilja syötiin itse, ei pigsun kautta.  Edes antlopin laidunnus ei ollut luvallista muualla kuin luonnonsuojelualueilla, maa tarvittiin ruoantuotantoon.  Ja suuri osa mantereista Frikaa oli liian kuumaa ja kuivaakin.
Vaimo oli jo kaatanut kuppeihin.  Hienoa, kyllä kymmenvuotinen kumppanuus yhä antoi hetkensä.  Merikin oli tyyni.

Sähkömoottorit pitivät aluksen automaattisesti suunnilleen paikallaan. Silti se hieman liikkui ja kääntyili tuulen mukaan.  Kerran kymmenessä minitissa paikannin korjasi alusta oikeaan paikkaan.  Ankkuri roikkui suorana kolmen miterin syvyydessä.  Se oli laiskurin keino löytää, mutta mikäs kiire tässä?  Löytyminen oli varmaa, kukaan ei ihan vierellä ollut paikkaa viemässä.  Itse asiassa kummastutti, että lähtijöitä oli niin vähän.

Jo muutamia vuosia sitten hän oli varma, että nyt kannattaa lähteä.  Viestimestä oli tullut kuvaa Grenlannin jäätiköiden jatkuvasta kasvusta, olipa pohjoinen napajääkin muodostunut  jo monena talvena, usein viipynyt jo kesänkin.  Etelämanner oli taas yhtenäistä jääkenttää.  Golf-virta oli alkanut taas toimia, mutta vielä tärkeämpää oli, että syvyyksissä virtasi taas viileää pohjoisen vettä etelään. Tänä vuonna eivät laivat edes päässeet itse Etelämanterelle, lasti piti jättää jään reunalle.  Myrskyt olivat heikompia ja niitä oli vähemmän.  Pääosa tuulesta tuli taas lännen puolelta.

Pallo tuki lähtijöitä, avusti aluksen rakentamisessa ja antoi  maan suolaisuuden neutraloivia aineita, erilaisia leviä ja sienirihmastoja, siemeniä maan herättelemiseksi ja jopa käsittämättömän kallisarvoista siemenviljaakin, hänelle kookospähkinöitä ja taroa, kunhan oli selvillä, minne saatiin mennä.
Vaikka Mies oli mielestään tehnyt päätöksen nopeasti, jäljellä ei enää ollut paljonkaan paikkoja subtrooppiselle vyöhykkeelle tai uponneille rannikkotasanteille.  Mutta mitä se haittaa: nyt oli löytynyt oma paikka, olkoonkin se sitten vaikka tropiikissa.

-----------

Maailma oli pitänyt ilmastokonferenssin toisensa perään.  Oli puhuttu esimerkiksi biodiversiteetin säilyttämisestä, oli puhuttu hiilidioksidipäästöjen yhteydestä kasvihuoneilmiöön ja nähty, mitä oli tulossa.  Oli päästökauppaa, joka mahdollisti saman menon jatkumisen - ei, pahempaa, nyt oli kehitysmaillakin edes vähän rahaa kulutukseen.  Aluksi pahimmat ilman, veden, koko ympäristön pilaajat eivät edes olleet mukana, kun oma sen hetken kaupallinen etu vei aina voiton maailman edusta.  Mitään todellista ei tapahtunut, vain paperia ja muistioita syntyi ja sovittiin lopulta vain seuraavan kokouksen pitopaikasta.  Kyse ei ollut tiedon puutteesta, oli vain tahdon puutetta ja uskalluksen puutetta olla ensimmäinen.  Oikein varottavana esimerkkinä historiassa mainittiin, kuinka kokoustajat olivat tullet aikansa lentimillä, jetseillä.  Ja hyvää tarkoittavat mielenosoittajat olivat myös kuluttaneet polttoaineita ja tuhonneet ilmakehää, tuhannet kun  saapuivat samanlaisilla jetseillä - tuhoon osallistuminen  eli otsonikadon kiihtyminen ja hiilidioksidin lisääntyminen olikin suurin saavutus.

Oli esitetty käsite hiilijalanjälki.  Hieno juttu, mutta kun sitä ei voinut sen ajan elämänmallilla pienentää!  Kasvu oli tärkeää, koko maailman talous perustui ainaiseen kulutuksen lisääntymiseen, järjetöntä, liekö tottakaan?
Viimeinen kokous pidettiin Malediiveilla, missä ei enää ollut maata kuin vaivaisesti lentokentän alle, eikä edes kenttähenkilökuntaa  tai kongressi- ja hotellihenkilökuntaa enää ollut ilman merikalaisen lentotukialuksen läsnäoloa.  Kaikki olivat paenneet mantereelle,  Hotelli-  ja kongressikeskuskin avattiin vain kokousta varten.  Kongressi vitsailikin, että jalat kastuivat, koska lentokentällekin alkoi vesi nousta jo kokouksen aikana.
Mitä sielläkin sovittiin - ei mitään muuta kuin että on liian myöhäistä tehdä mitään.  Vieläkin pelättiin enemmän, mitä äänestäjä sanoo, kuin maailman tuhoutumista.  Vielä enemmän pelättiin, että markkinat reagoivat.

Maailman viljavimmat ja asuttavimmat alueet olivat alkaneet jäädä veden alle jäätiköiden sulaessa.  vauhti kiihtyi, kun tundran ja merenpohjan hiilidioksidi vapautui ilmakehään.  Vielä tämäkään ei saanut järkeä valtioiden johtajien päihin: nyt alettiin keskittyä oman alueen suojelemiseen rannikoilta pakoon joutuvilta, mutta toki myös Frikan ja Keski -Asin kuivuvilta alueilta pakenevilta.  Alettiin myös nostaa maan, ravinnon ja veden hintaa kohtuuttomasti ja keinottelijat rikastuivat suunattomasti.
Hirveitä sotia seurasi, mutta mitä niistä oli apua miljardien pakolaisten tulvaa vastaan.

Ja edelleen näperreltiin pikkuseikkojen kanssa, nyt sentään säästettiin energiaa, etsittiin vaihtoehtoisia energiamuotoja, siirryttiin niin paljon kuin mahdollista pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä.  Laitteita ja energiaa kuluttavia vempaimia kuitenkin tuli aina vain niille varakkaille lisää, eikä kokonaiskulutus juuri pienentynyt.  Oli jopa vaikutusvaltainen  teknologiauskovaisten lahko, jonka mielestä sellaista ongelmaa ei ole, jota ei voisi teknologialla ratkaista.  Merikassa oli puolue, jolla oli mottona: Minulla on oikeus!  Heillä oli muka oikeus ja varaa kuluttaa, ajaa useilla kulkimilla, käyttää kaikkea, mitä rahalla saa, toisista välittämättä.  He vaativat esimerkiksi asevapautta voidakseen puolustaa oikeuksiaan.

Mutta olennaiseen ei puututtu, ei vieläkään.  Ei edes niissä oloissa.  Edelleenkään ei tajuttu, että avainasia olisi kulutuksen vähentäminen.  Edelleen markkinoitiin, edelleen luotiin tarve ostaa tarpeetonta.  Sille oli oikein sanakin, se oli Fash-ion.  Edelleen joku rikastui toisen työllä , kukaan ei puuttunut rakenteellisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, päin vastoin silloinen mahti, Merika, asein pakotti köyhemmät maat pysymään järjestelmässä.  Myös raaka-aineista alkoi olla pulaa.

Ja vesi nousi...
Yhä uudet alueet, kokonaiset maat hukkuivat.  Miljoonia kuoli, kun muutos ei aina ollut hitaasti hiipivää: esimerkiksi Bangl-Dish upposi kerralla, kun sattui tulvavuoksi, myrsky ja kahden joen, Gangeesin ja Bramapuran yhteinen tulva samaan aikaan.  Himalajan haihduttavat puut oli kaadettu, ja vesi päätyi ennestään liian täysiin jokiuomiin.
Holandia ja suuri osa Flandaria hävisivät myös lähes kokonaan kahdessa päivässä myrskyssä.  Myrskyjen voima tuntui joka kerran kasvavan edellisestä.
Japonia rakensi tulvamuureja, joiden yli vesi nousi jo kymmenessä vuodessa.  Köyhemmät maat eivät voineet edes yrittää suojata asukkaitaan.
Vaikka miten puolustettiin omia ylänköjä, pakko oli lopultakin suostua jakamaan maailma uudelleen.  Pakkoa lisäsi eräiden maiden epätoivon sanelema painostus: Pakstan ja Hindia tekivät kerrankin yhteistyötä ja uhkasivat maailmaa ydinaseilla, mikäli tilaa kaikille ei löydy.
Äärimmäinen pohjoinen luuli säästyvänsä paljolta, mitä nyt omia asukkaitaan joutui aluksi pakkosijoittamaan ylävälle maalle.  Mutta kyllä ne pakolaiset tulvivat sinnekin, lopulta, ja maanjaossa myös pohjoiset alueet asutettiin täyteen.

Pakolaisten perässä hiipi nälkä.  Maapallon vilja-aitat olivat suurimmalta osaltaan veden alla.
Myös sisämaan alangot, jokitasangot ja lössimaat olivat tulvan vallassa.  Monin paikoin oli kaikki metsä hakattu pois viljelymaan tieltä, jolloin toistuvat rankkasateet huuhtoivat ravinteikkaan maan jokiin ja edelleen mereen. Aikaisemmin arveltiin, että maapallo olisi pystynyt elättämään 12 miljardia ihmistä.  Nyt ihmisiä oli jäljellä tuskin viittäkään miljardia, ja maa ei silti riittänyt kaikkien ravinnon tuottamiseen.  Nälkää seurasivat taudit, jopa jo ammoin poisrokotetut: tulvavesi pilasi kaivot, joita silti käytettiin ja niin sai alkunsa lavantauti- ja koleraepidemia.  Mailman resurssit eivät kerta kaikkiaan riittäneet enää kaikkien auttamiseen.

Pakolaisten ja kanta-asukkaiden kesken vallitsi kaaos vuosisatoja.  Mutta vähitellen opittiin elämään yhdessä.  Opittin uusia tapoja tuottaa ravintoa ja energiaa.  Turhan tilalle tuli ravinnon ja muun tarpeellisen tuotanto. Hallinto pantiin kokonaan uusiksi, aluksi puhuttiin Maailman Yhdysvalloista, mutta piankin ruvettiin puhumaan yksinkertaisesti Maapallosta tai tuttavallisesti Pallosta, kun osavaltiot lakkautettiin.   Koko maailmaan riitti 301 edustajaa entisen Spanjan Madreediin. Piankin huomattiin, että oli järjetöntä rajoittaa liikkumista ja asettumista asumaan, ja kansallisvaltioiden hävitessä hävisivät varsinaiset sodatkin, vaikka aluksi varsinkin uskonnot aiheuttivat riitaa. Jotkut uskonnot kyllä loppuivat ihan luonnollisesti, esimerkiksi Moshelaiset ja Cristeenit sanoivat Jumalan rikkoneen liittonsa, kun tuli taas vedenpaisumus.
Rotupiirteet sulautuivat toisiinsa, ja oli vain ihminen - joskus harvoin syntyi tosin poikeavasti jotain entistä rotua muistuttavia, he olivat poikkeuksellisen kunnioitettuja ja kadehdittuja.  Kieli yhtenäistyi: ei Mies osannut enää lukea yhtäkään niistä muinaisista kielistä, vaikka tuttuja sanoja vilahteli siellä täällä museoiden kirjoissa.

15 000 vuotta kului.  Oli opittu elämään yhdessä ja käyttämään maailman resursseja kaikkien kannalta oikein.  Mutta ahdasta oli.  Eräänä vuonna ei sitten satanutkaan kuin kolme neljäsosaa tavallisesta, eräänä tuskin puolta.  Grenlanti alkoi taas jäätyä, Alpsit saivat lumilakin, joka kesti koko kesänkin.  Tällaisia poikkeusvuosia sattui yhä tiheämpään, kunnes ne eivät enää olleetkaan poikkeuksia.
Jää sitoi vettä, ja jo tuhannessa vuodessa alkoivat ensimmäiset uudet maat ilmestyä näkyviin.  Ilmasto alkoi viiletä, jäätyminen kiihtyi.  Maata nousi yhä enemmän näkyviin.  Hätäisimmät alkoivat puhua uudesta jääkaudesta - kyynisimmät sanoivat, että niitä on ollut jo useita.

Ja nyt oltiin vihdoin tässä.  Oli ollut lupa asettua mihin tahansa maalle, jonka mereltä valtaa.  Mies oli ajatellut, että rannikoille tulee ryntäys; niin oli tullut.  - Odota! sanoi Vaimokin.  Syytä olikin: rannikolle asettuminen sisälsi ainaisen myrskytuhojen ja tulvien riskin.  Ja sitten Uudelleenasutuksen keskusvirasto jo puuttuikin peliin ja otti uuden maan jaon omaan hallintaansa.  Mutta samalla se ilmoitti valtamerien saarille asettumisen olevan suotavaa ja lupasi tukea lähtijöille.  Ensin paikalla oleva saisi valita asuinpaikkansa ja vallata kohtalaisen tilankin. Ja kun maa olisi kerran rekisteröity ja merkitty, sen lopullista nousua merestä saisi rauhassa odottaa ihan missä tahansa, vaikka sivistyksen keskellä, olihan heillä alus.

Vesi laski jopa kolme miteriä vuodessa, ei siis ollut haihattelua lähteä niin pian kuin mahdollista.
Mies oli ajanut annetulle kohdealueelle ja asettunut odottamaan.  Ja hän tiesi, että horisontin takana olisi toisia odottajia.  Ja jos hän maata löytäisi, aivan varmasti viereen tulisi muita.
Ei enää menisi kauan: hän oli jo nähnyt pohjan kuultavan, nähnyt laajan vedenalaisen tasangon ja aivan pian kolmemiterinen ankkuriköysi riittäisi.  Hän oli etsinyt kaikkein korkeimman kohdan ja jopa sukeltanut pohjaan: siinä oli kuitenkin louhikkoa, ja hän oli siirtynyt hieman syvempään.  Kolme miteriä - jos se köysi riittää, hän saa sanoa kaikkea 200 x 200 miteriä joka suuntaan omaksi alueekseen, asutuslain mukaan.  Kaikuluotain oli kielletty, jotta köyhimmälläkin olisi mahdollisuutensa.  Alueet oli kuitenkin jaettu järkeä käyttäen, muinaisten karttojen ja uusien satelliittikuvien avulla.

Hän joi toisen kupillisen.  Vaimo oli siinä, vastapäätä.  Kumppani, rakas.  Katsoi jotenkin kivasti takaisin. Jalat hipaisivat pöydän alla. Oli aivan hiljaista, mutta sitten molemmat lähes yhtä aikaa alkoivat puhua.
No, Mies hiljeni ja kuunteli.  Vaimo sanoi ajatellensa lopettaa ehkäisyn juuri nyt! Uusi maa tarvitsi asukkaansa.  Mies totesi ajatellensa juuri samaa, jopa oli suunnitellut kertovansa  aamukahavapöydässä, että oli itse juuri aikonut lopettaa oman ehkäisynsä.  Molemmat nousivat, ja pitkästä aikaa halasivat oikein kunnolla, tarkoittaen.

Ja silloin kuului aivan selvästi, kuinka ankkuri kilahteli pohjakiviin.
Mies ryntäsi kannelle laskemaan pitoankkurit, vaimo viestinpaikantimeen rekisteröimään alueen heidän nimiinsä.   Vahvistus tuli saman tien, he olivat keskellä heille määrättyä etsintäaluetta.

Ja sitten heillä olikin muuta tekemistä.