Hän näytti torkkuvan. Mutta ei, hän odotti, oli odottanut jo monta viikkoa. Ei hän torkkunut, hän luki pakollisena mukaan otettua Maapallon Historiaa. Kuka muu etsijä lukisi - vaikka oikeastaan, historia on ihan mielenkiintoista. Oli kuitenkin selvää, miksi kirja oli mukana: ei koskaan enää kasvihuoneilmiötä ihmisen takia!
Kalaa sai, lisäksi oli riittävä varasto muonaa vielä viideksi vuodeksikin, hyönteisiä, levää, viljaa ja kalaa eri muodoissa. Vettä saatiin rajattomasti puhdistamalla merivedestä, mikäli sadevesi ei jostakin syystä riittäisi. Alus itse asiassa toimisi kotina, teknisenä keskuksena ja huoltokeskuksena vielä vaikka vuosia rantautumisen jälkeenkin, eihän ollut tarkoitus palata alkeellisuuteen. Ja merilintuja oli näkynyt koko ajan, siis lähellä olisi maata. Ja täällä riitti energiaa, aurinkoa ja tuulta niin ruoan säilytykseen kuin mukavaan elämäänkin aluksella. Mukavuuskin lisääntyisi sitä mukaa kun rakennustarvikevarastot siirtyisivät aikanaan maihin, tilaahan aloituspakettikin vei.
Ennen muuta täällä oli avaruutta. Kuukauteen ei ollut edes toista asuntoalusta näkynyt. Viestimestä hän oli kyllä kuullut jonkun riemuitsevan ja huutavan kolmea miteriä. Ja olihan uutisissa monasti näytetty kuvaa suunnilleen tältä alueelta, heti taivaanrannan takana oli useitakin etsijöitä, olipa joku jo asettunut asumaankin.
Hän ei ollut enää kestänyt mantereiden ahtautta. Kun rannikot olivat kadonneet ja ihmiset pakkautuneet korkeammalle, ahtaus oli ollut hirvittävää. Eihän enää, tuhansien vuosien kuluttua, ollut ristiriitoja eri etnisten ryhmien ja kansojen välillä, enää ei taisteltu tilasta, vedestä ja maatalousmaasta, ei toki, mutta kaikkialla oli aina joku muukin, edes perhe ei voinut asua yksin.
Aurinko nousi. Alkoi tuoksua aamukahavalle. Levästä se oli tehty, mutta aika hyvin sen maku ja aromi kahavaa muistuttivat, oli hän toki oikeaakin kahavaa saanut, tiesi. Mutta kun lähes kaikki tuotettiin katoilla, kun maatalousmaata oli niin vähän, kahava oli todella kallista ja - niin, korvike oli ihan hyvää.
Yhden kerran hän oli saanut salaa jopa pigsua! Oli se erilaista kuin ainainen kala. Mutta varaa lihaan ei ollut, eihän lihaa saanut edes laillisesti tuottaa muuten kuin lypsykarjan vanhenemisen luonnollisena poistumana. Kun yksi kilo pigsunlihaa vaati kahta sataa kiloa viljaa, oli selvä, että vilja syötiin itse, ei pigsun kautta. Edes antlopin laidunnus ei ollut luvallista muualla kuin luonnonsuojelualueilla, maa tarvittiin ruoantuotantoon. Ja suuri osa mantereista Frikaa oli liian kuumaa ja kuivaakin.
Vaimo oli jo kaatanut kuppeihin. Hienoa, kyllä kymmenvuotinen kumppanuus yhä antoi hetkensä. Merikin oli tyyni.
Sähkömoottorit pitivät aluksen automaattisesti suunnilleen paikallaan. Silti se hieman liikkui ja kääntyili tuulen mukaan. Kerran kymmenessä minitissa paikannin korjasi alusta oikeaan paikkaan. Ankkuri roikkui suorana kolmen miterin syvyydessä. Se oli laiskurin keino löytää, mutta mikäs kiire tässä? Löytyminen oli varmaa, kukaan ei ihan vierellä ollut paikkaa viemässä. Itse asiassa kummastutti, että lähtijöitä oli niin vähän.
Jo muutamia vuosia sitten hän oli varma, että nyt kannattaa lähteä. Viestimestä oli tullut kuvaa Grenlannin jäätiköiden jatkuvasta kasvusta, olipa pohjoinen napajääkin muodostunut jo monena talvena, usein viipynyt jo kesänkin. Etelämanner oli taas yhtenäistä jääkenttää. Golf-virta oli alkanut taas toimia, mutta vielä tärkeämpää oli, että syvyyksissä virtasi taas viileää pohjoisen vettä etelään. Tänä vuonna eivät laivat edes päässeet itse Etelämanterelle, lasti piti jättää jään reunalle. Myrskyt olivat heikompia ja niitä oli vähemmän. Pääosa tuulesta tuli taas lännen puolelta.
Pallo tuki lähtijöitä, avusti aluksen rakentamisessa ja antoi maan suolaisuuden neutraloivia aineita, erilaisia leviä ja sienirihmastoja, siemeniä maan herättelemiseksi ja jopa käsittämättömän kallisarvoista siemenviljaakin, hänelle kookospähkinöitä ja taroa, kunhan oli selvillä, minne saatiin mennä.
Vaikka Mies oli mielestään tehnyt päätöksen nopeasti, jäljellä ei enää ollut paljonkaan paikkoja subtrooppiselle vyöhykkeelle tai uponneille rannikkotasanteille. Mutta mitä se haittaa: nyt oli löytynyt oma paikka, olkoonkin se sitten vaikka tropiikissa.
-----------
Maailma oli pitänyt ilmastokonferenssin toisensa perään. Oli puhuttu esimerkiksi biodiversiteetin säilyttämisestä, oli puhuttu hiilidioksidipäästöjen yhteydestä kasvihuoneilmiöön ja nähty, mitä oli tulossa. Oli päästökauppaa, joka mahdollisti saman menon jatkumisen - ei, pahempaa, nyt oli kehitysmaillakin edes vähän rahaa kulutukseen. Aluksi pahimmat ilman, veden, koko ympäristön pilaajat eivät edes olleet mukana, kun oma sen hetken kaupallinen etu vei aina voiton maailman edusta. Mitään todellista ei tapahtunut, vain paperia ja muistioita syntyi ja sovittiin lopulta vain seuraavan kokouksen pitopaikasta. Kyse ei ollut tiedon puutteesta, oli vain tahdon puutetta ja uskalluksen puutetta olla ensimmäinen. Oikein varottavana esimerkkinä historiassa mainittiin, kuinka kokoustajat olivat tullet aikansa lentimillä, jetseillä. Ja hyvää tarkoittavat mielenosoittajat olivat myös kuluttaneet polttoaineita ja tuhonneet ilmakehää, tuhannet kun saapuivat samanlaisilla jetseillä - tuhoon osallistuminen eli otsonikadon kiihtyminen ja hiilidioksidin lisääntyminen olikin suurin saavutus.
Oli esitetty käsite hiilijalanjälki. Hieno juttu, mutta kun sitä ei voinut sen ajan elämänmallilla pienentää! Kasvu oli tärkeää, koko maailman talous perustui ainaiseen kulutuksen lisääntymiseen, järjetöntä, liekö tottakaan?
Viimeinen kokous pidettiin Malediiveilla, missä ei enää ollut maata kuin vaivaisesti lentokentän alle, eikä edes kenttähenkilökuntaa tai kongressi- ja hotellihenkilökuntaa enää ollut ilman merikalaisen lentotukialuksen läsnäoloa. Kaikki olivat paenneet mantereelle, Hotelli- ja kongressikeskuskin avattiin vain kokousta varten. Kongressi vitsailikin, että jalat kastuivat, koska lentokentällekin alkoi vesi nousta jo kokouksen aikana.
Mitä sielläkin sovittiin - ei mitään muuta kuin että on liian myöhäistä tehdä mitään. Vieläkin pelättiin enemmän, mitä äänestäjä sanoo, kuin maailman tuhoutumista. Vielä enemmän pelättiin, että markkinat reagoivat.
Maailman viljavimmat ja asuttavimmat alueet olivat alkaneet jäädä veden alle jäätiköiden sulaessa. vauhti kiihtyi, kun tundran ja merenpohjan hiilidioksidi vapautui ilmakehään. Vielä tämäkään ei saanut järkeä valtioiden johtajien päihin: nyt alettiin keskittyä oman alueen suojelemiseen rannikoilta pakoon joutuvilta, mutta toki myös Frikan ja Keski -Asin kuivuvilta alueilta pakenevilta. Alettiin myös nostaa maan, ravinnon ja veden hintaa kohtuuttomasti ja keinottelijat rikastuivat suunattomasti.
Hirveitä sotia seurasi, mutta mitä niistä oli apua miljardien pakolaisten tulvaa vastaan.
Ja edelleen näperreltiin pikkuseikkojen kanssa, nyt sentään säästettiin energiaa, etsittiin vaihtoehtoisia energiamuotoja, siirryttiin niin paljon kuin mahdollista pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Laitteita ja energiaa kuluttavia vempaimia kuitenkin tuli aina vain niille varakkaille lisää, eikä kokonaiskulutus juuri pienentynyt. Oli jopa vaikutusvaltainen teknologiauskovaisten lahko, jonka mielestä sellaista ongelmaa ei ole, jota ei voisi teknologialla ratkaista. Merikassa oli puolue, jolla oli mottona: Minulla on oikeus! Heillä oli muka oikeus ja varaa kuluttaa, ajaa useilla kulkimilla, käyttää kaikkea, mitä rahalla saa, toisista välittämättä. He vaativat esimerkiksi asevapautta voidakseen puolustaa oikeuksiaan.
Mutta olennaiseen ei puututtu, ei vieläkään. Ei edes niissä oloissa. Edelleenkään ei tajuttu, että avainasia olisi kulutuksen vähentäminen. Edelleen markkinoitiin, edelleen luotiin tarve ostaa tarpeetonta. Sille oli oikein sanakin, se oli Fash-ion. Edelleen joku rikastui toisen työllä , kukaan ei puuttunut rakenteellisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, päin vastoin silloinen mahti, Merika, asein pakotti köyhemmät maat pysymään järjestelmässä. Myös raaka-aineista alkoi olla pulaa.
Ja vesi nousi...
Yhä uudet alueet, kokonaiset maat hukkuivat. Miljoonia kuoli, kun muutos ei aina ollut hitaasti hiipivää: esimerkiksi Bangl-Dish upposi kerralla, kun sattui tulvavuoksi, myrsky ja kahden joen, Gangeesin ja Bramapuran yhteinen tulva samaan aikaan. Himalajan haihduttavat puut oli kaadettu, ja vesi päätyi ennestään liian täysiin jokiuomiin.
Holandia ja suuri osa Flandaria hävisivät myös lähes kokonaan kahdessa päivässä myrskyssä. Myrskyjen voima tuntui joka kerran kasvavan edellisestä.
Japonia rakensi tulvamuureja, joiden yli vesi nousi jo kymmenessä vuodessa. Köyhemmät maat eivät voineet edes yrittää suojata asukkaitaan.
Vaikka miten puolustettiin omia ylänköjä, pakko oli lopultakin suostua jakamaan maailma uudelleen. Pakkoa lisäsi eräiden maiden epätoivon sanelema painostus: Pakstan ja Hindia tekivät kerrankin yhteistyötä ja uhkasivat maailmaa ydinaseilla, mikäli tilaa kaikille ei löydy.
Äärimmäinen pohjoinen luuli säästyvänsä paljolta, mitä nyt omia asukkaitaan joutui aluksi pakkosijoittamaan ylävälle maalle. Mutta kyllä ne pakolaiset tulvivat sinnekin, lopulta, ja maanjaossa myös pohjoiset alueet asutettiin täyteen.
Pakolaisten perässä hiipi nälkä. Maapallon vilja-aitat olivat suurimmalta osaltaan veden alla.
Myös sisämaan alangot, jokitasangot ja lössimaat olivat tulvan vallassa. Monin paikoin oli kaikki metsä hakattu pois viljelymaan tieltä, jolloin toistuvat rankkasateet huuhtoivat ravinteikkaan maan jokiin ja edelleen mereen. Aikaisemmin arveltiin, että maapallo olisi pystynyt elättämään 12 miljardia ihmistä. Nyt ihmisiä oli jäljellä tuskin viittäkään miljardia, ja maa ei silti riittänyt kaikkien ravinnon tuottamiseen. Nälkää seurasivat taudit, jopa jo ammoin poisrokotetut: tulvavesi pilasi kaivot, joita silti käytettiin ja niin sai alkunsa lavantauti- ja koleraepidemia. Mailman resurssit eivät kerta kaikkiaan riittäneet enää kaikkien auttamiseen.
Pakolaisten ja kanta-asukkaiden kesken vallitsi kaaos vuosisatoja. Mutta vähitellen opittiin elämään yhdessä. Opittin uusia tapoja tuottaa ravintoa ja energiaa. Turhan tilalle tuli ravinnon ja muun tarpeellisen tuotanto. Hallinto pantiin kokonaan uusiksi, aluksi puhuttiin Maailman Yhdysvalloista, mutta piankin ruvettiin puhumaan yksinkertaisesti Maapallosta tai tuttavallisesti Pallosta, kun osavaltiot lakkautettiin. Koko maailmaan riitti 301 edustajaa entisen Spanjan Madreediin. Piankin huomattiin, että oli järjetöntä rajoittaa liikkumista ja asettumista asumaan, ja kansallisvaltioiden hävitessä hävisivät varsinaiset sodatkin, vaikka aluksi varsinkin uskonnot aiheuttivat riitaa. Jotkut uskonnot kyllä loppuivat ihan luonnollisesti, esimerkiksi Moshelaiset ja Cristeenit sanoivat Jumalan rikkoneen liittonsa, kun tuli taas vedenpaisumus.
Rotupiirteet sulautuivat toisiinsa, ja oli vain ihminen - joskus harvoin syntyi tosin poikeavasti jotain entistä rotua muistuttavia, he olivat poikkeuksellisen kunnioitettuja ja kadehdittuja. Kieli yhtenäistyi: ei Mies osannut enää lukea yhtäkään niistä muinaisista kielistä, vaikka tuttuja sanoja vilahteli siellä täällä museoiden kirjoissa.
15 000 vuotta kului. Oli opittu elämään yhdessä ja käyttämään maailman resursseja kaikkien kannalta oikein. Mutta ahdasta oli. Eräänä vuonna ei sitten satanutkaan kuin kolme neljäsosaa tavallisesta, eräänä tuskin puolta. Grenlanti alkoi taas jäätyä, Alpsit saivat lumilakin, joka kesti koko kesänkin. Tällaisia poikkeusvuosia sattui yhä tiheämpään, kunnes ne eivät enää olleetkaan poikkeuksia.
Jää sitoi vettä, ja jo tuhannessa vuodessa alkoivat ensimmäiset uudet maat ilmestyä näkyviin. Ilmasto alkoi viiletä, jäätyminen kiihtyi. Maata nousi yhä enemmän näkyviin. Hätäisimmät alkoivat puhua uudesta jääkaudesta - kyynisimmät sanoivat, että niitä on ollut jo useita.
Ja nyt oltiin vihdoin tässä. Oli ollut lupa asettua mihin tahansa maalle, jonka mereltä valtaa. Mies oli ajatellut, että rannikoille tulee ryntäys; niin oli tullut. - Odota! sanoi Vaimokin. Syytä olikin: rannikolle asettuminen sisälsi ainaisen myrskytuhojen ja tulvien riskin. Ja sitten Uudelleenasutuksen keskusvirasto jo puuttuikin peliin ja otti uuden maan jaon omaan hallintaansa. Mutta samalla se ilmoitti valtamerien saarille asettumisen olevan suotavaa ja lupasi tukea lähtijöille. Ensin paikalla oleva saisi valita asuinpaikkansa ja vallata kohtalaisen tilankin. Ja kun maa olisi kerran rekisteröity ja merkitty, sen lopullista nousua merestä saisi rauhassa odottaa ihan missä tahansa, vaikka sivistyksen keskellä, olihan heillä alus.
Vesi laski jopa kolme miteriä vuodessa, ei siis ollut haihattelua lähteä niin pian kuin mahdollista.
Mies oli ajanut annetulle kohdealueelle ja asettunut odottamaan. Ja hän tiesi, että horisontin takana olisi toisia odottajia. Ja jos hän maata löytäisi, aivan varmasti viereen tulisi muita.
Ei enää menisi kauan: hän oli jo nähnyt pohjan kuultavan, nähnyt laajan vedenalaisen tasangon ja aivan pian kolmemiterinen ankkuriköysi riittäisi. Hän oli etsinyt kaikkein korkeimman kohdan ja jopa sukeltanut pohjaan: siinä oli kuitenkin louhikkoa, ja hän oli siirtynyt hieman syvempään. Kolme miteriä - jos se köysi riittää, hän saa sanoa kaikkea 200 x 200 miteriä joka suuntaan omaksi alueekseen, asutuslain mukaan. Kaikuluotain oli kielletty, jotta köyhimmälläkin olisi mahdollisuutensa. Alueet oli kuitenkin jaettu järkeä käyttäen, muinaisten karttojen ja uusien satelliittikuvien avulla.
Hän joi toisen kupillisen. Vaimo oli siinä, vastapäätä. Kumppani, rakas. Katsoi jotenkin kivasti takaisin. Jalat hipaisivat pöydän alla. Oli aivan hiljaista, mutta sitten molemmat lähes yhtä aikaa alkoivat puhua.
No, Mies hiljeni ja kuunteli. Vaimo sanoi ajatellensa lopettaa ehkäisyn juuri nyt! Uusi maa tarvitsi asukkaansa. Mies totesi ajatellensa juuri samaa, jopa oli suunnitellut kertovansa aamukahavapöydässä, että oli itse juuri aikonut lopettaa oman ehkäisynsä. Molemmat nousivat, ja pitkästä aikaa halasivat oikein kunnolla, tarkoittaen.
Ja silloin kuului aivan selvästi, kuinka ankkuri kilahteli pohjakiviin.
Mies ryntäsi kannelle laskemaan pitoankkurit, vaimo viestinpaikantimeen rekisteröimään alueen heidän nimiinsä. Vahvistus tuli saman tien, he olivat keskellä heille määrättyä etsintäaluetta.
Ja sitten heillä olikin muuta tekemistä.
