Syyllinen!

Aamukahvi, tottakai, joskus jopa ennen pukeutumista.  Toisella kupillisella oli kaverina jo leipääkin, ja päällä kunnon kotimaista kinkkua.  Sanomalehtikin selattiin siinä kiireessä, hedelmiä syödessä.  Jo olikin aika lähteä töihin, mies pani uudet lenkkarinsa jalkaan ja sulki oven takanaan, ennen kuin pani tupakaksi kävellessään autolleen.  Olipa hienoa, että polttoaineeseen oli nykyisin sekoitettu biopolttoainetta!  Kaupunkiin pääsi nykyisin leveää, uutta moottoritietä, eipä tarvinnut ruuhkissa kärvistellä.  Sen kun hurautti uusilla nastarenkaillaan.

Tänään olisi liikuntaa, ja vaikka näin aamulla onkin pakkanen, päivällä pojat saisivat pelata uusilla jalkapalloilla.  Ruokatunniksi lapset saivat kerrankin tilata, mitä halusivat, olisi siis varmaan hampurilaisia tai pitsaa?

-----

Kahvia?  Kahvihan on yksi tunnetuimmista  rahakasveista.  Kahvia viljellään tulojen saamiseksi sen sijaan, että viljeltäisiin ruokaa.  Maan omistaa tavallisesti joku rikas amerikkalainen tai eurooppalainen, viljelymenetelmät ovat suurviljelymenetelmiä, koneistettuja, eli eivät kovin monelle edes työtä tarjoa.  Tee ei juuri parempi olisi, varsinkaan, jos sen tekijä olisi Nestle´, jonka suurimpana syntinä pidän äidinmaidon tilalle hyvin halvalla kehitysmaissa markkinoitua vastiketta.  Yhdistäpä tämä vastike saastuneeseen veteen, ja maailman toiseksi yleisin kuolinsyy onkin siinä.

Pukeutuiko sankarimme johonkin keinokuituiseen vaatteeseen, todennäköisesti.  Siis tuki DuPont-yhtiötä, joka omistaa oikeudet valtavaan keinokuitumäärään, mutta on samalla Coca Colan taustayhtiö.  Tämä puolestaan mm. markkinoi alihintaan juomia kehitysmaihin, ja kun tietty riippuvuus on saavutettu, hinta normaalistetaan.  Fanta-baby on myös tunnettu epäeettisen markkinoinnin tulos: Fantaa väitettiin paremmaksi lapselle kuin äidinmaito, mutta sokeri ei tunnetusti juuri kasvulle ja kehitykselle välttämättömiä aineita sisällä, saati suoja-aineita.  Boikotti tehosi, mutta homma alkoi uudelleen.

Leipää.  Pelto valtaa tilaa, yksipuolistaa kasvillisuutta, estää eliöitten liikkumista.  Todennäköisesti keinolannoitteet ovat jo pilanneet vesistöjä ja myrkyttäneet maan.  Se kinkku taas oli vaatinut 200 kiloa viljaa kasvaakseen yhden kilon, olisihan sen viljankin voinut syödä.  Onneksi ei sentään ollut naudanlihaa, nautakarjahan on varsinainen kasvihuonekaasupommi.  Sikoja kohdellaan - niin, sikamaisesti, sikaa käytetään mm. sotilaslääketieteessä korvaamaan ihmistä, se kun on kudoksiltaan aika samanlainen.  Kotimaisuus on aika hyvä asia, sillä ruoka pitäisi tuottaa lähiruokana.

Sanomalehti on osin uusiopaperia, mutta onko siistaus ollut ympäristöystävällistä?  Neitseellinen kuitu on peräisin kasvatetusta puusta, yksilajisesta metsästä, jonka puusto on samanikäistä.  Tällainen metsä yksipuolistaa myös muut eliölajit, ja on isoina alueina tehokas lajien kulkeutumisen este.  Puupelto?

Hedelmät on ehkä viljelty rahakasvina.  Tai vielä pahempaa, suurviljelijä on ostanut köyhien maan raivanneiden pellot, lannoittanut ne tuottaviksi.  Tulos siirtyy pois maasta.

Onko varmaa, että ne lenkkarit eivät ole lapsityövoimalla tehdyt?  Tai alipalkattujen, ylipitkää päivää tekevien orja- tai siirtotyöläisten tekemät?  Sama koskee tietysti jalkapalloakin.

Tupakka on rahakasvi.  Aikanaan esimerkiksi Zimbabwen tuloista viidesosa kuitenkin tuli tupakasta, milläpä korvaat nekin tulot?  Tupakka on malliesimerkki myös siitä, että tositietoakin tuotteen haitoista on valtavasti, mutta silti sitä käytetään.

Autoon liittyy niin monta harkittavaa asiaa, että muuta ei tähän juttuun mahtuisikaan. Siis tilaa kommenteille?  Puhutaanpa vaikka elämänkaariajattelusta.
Mitä kaikkea vaatiikaan valmistusvaihe? Miten eettistä on esimerkiksi raaka-ainehankinta?  Entä tuotteen toimintavaihe - älä unohda valtavia oheistarpeita, esimerkiksi tiestöä, sairaanhoitoa, polttoainehuoltoa.  Ja entä se loppusijoitus?
Jokaiseen vaiheeseen liittyy valtavasti myös eettistä pohdittavaa, ympäristöriskejä ja suoranaista tuhoa.  Nastarenkaat kuluttavat tietä, aiheuttavat suuren osan katupölystä.  Kumi sisältää monenmoisia haitallisia aineita, ja kumiplantaasi vie tilaa tärkeämältä eli ruoantuotannolta.

Juuri nyt palaa Indonesiassa metsää.  Suuri osa tulipaloista on saanut alkunsa kulotuksesta: on raivattu tilaa öljypalmulle, palmuöljyä taas tarvitaan mm. biopolttoaineisiin.
Kenen maa oikeasti on, on usein epäselvää.  Pienviljelijät pakotetaan muualle, esimerkiksi kaskeamaan uutta peltoa.  Ainutkertaisia suo- ja sademetsäalueita häviää, yksipuolistuu.
Mutta eipä mitään, me täällä pohjoisessa ajamme puhtaammin ja hyvällä omallatunnolla.

Moottoritie saattoi antaa sankarillemme pari minuuttia lisää aikaa.  Tarpeeseen ?  Ainakin se peitti asfaltilla valtavan palan luontoa, vielä enemmän komeissa risteyksissään, toimi rajana ja kulkuesteenä niin kasveille kuin eläimillekin.  Pelkät hulevedet olivat jo ongelma.

Hampurilaisteoria menee suunnilleen tähän tapaan.  On väestöongelma, kaupungeissa työttömyyttä, slummiutumista, ja on myös maalla liikaa tilatonta väkeä.  Valtio lupaa verovapauden määräajaksi sille, joka raivaa tilan sademetsääaluelle, esim. Mato Grossoon.  Tilahan raivataan, sademetsää kaadetaan (aikanaan 80-luvulla noin jalkapallokentällinen/minuutti globaalisti, tahti oli kiihtymässä), kasketaan.
Viljellään, mitä viljellään, tila tuottaa satoa maksimissaan kolme vuotta: sademetsän maaperä on ohut ja vähäravinteinen, sateet huuhtovat senkin vähän.  Tulee lähtö - eipä hätää, tulee iso lihakarjan kasvattaja, maksaa tilasta pilkkahinnan.  Alkaa lannoitus ja rehukasvien viljely, ja kun alfalfa on apilakasvi (sinimailanen), se typpilannoittaa maan ja karja panee vielä paremmaksi.  Peltotilkut yhdistellään raivaamalla sademetsä välistä, tehdään tieverkko.  Köyhät viljelijät ovatkin muuttuneet nyt täysin tuottajasta riippuvaisiksi peoneiksi tai lihajalostustehtaan työläisiksi.  Ja me syömme lihan hampurilaisissamme?  Ja sademetsä kadotettiin ikiajoiksi.  Sama teoria koskee toki myös sokeriruokoviljelmiä, ruoko on nykyään myös tärkeä biopolttoainekasvi.
Toivottavasti pitsa ei ole tonnikalapitsaa?  Vain yksi tonnikalalaji kestää nykykalastuksen, muut hupenevat. Ja samalla kalastetaan mm. delfiinejä.  Ryöstökalastus on eräs pahimpia tahallisia luonnonkatastrofeja.  Itsekin olen saanut ihmetellä Namibian rannikolla venäläisiä ja japanilaisia kalatehtaita.  Jos kala edes menisi ihmisravinnoksi, mutta kun se menee esimerkiksi rehuksi tai lannoitteiksi!

-----

Hengästyttää!  Sankarimme elämä olisi mahdotonta, jos hän joka ikisessä elämänvaiheessa suorittaisi jonkinlaisen pohdiskelun ja valinnan.  Eikä tietoa ole valinnan pohjaksi, sen sijaan on kyllä tarpeita luovaa markkinointia.   Tietoa on myös toisenlaisista mahdollisuuksista, esimerkiksi on tekniikkausko, jonka mukaan tekniikan aiheuttamat ongelmat voidaan ratkaista tekniikalla.
Helpointa on olla tietämättä mitään, voi nautiskella maailman juuri minulle ja vain minulle tarkoittamista eduista.  Tavallinen mies, ei hyvä tai paha?   Sankarimme loppupäivä on ihan yhtä tylsä kuin alkukin, mutta täynnään ansoja, joihin tietämättään pudota.

Kuva:  Aikanaan maton pesu oli ihan hyväksyttävää järvessä.  Sitten keksittiin fosfaattien vaarallisuus, mutta mäntysuopa oli yhä hyväksyttävää.  Nyt pesu sallitaan vain kuivalla maalla.
Esimerkki on oikea kuvaamaan, että ei ihminen tarkoittaen luontoa usein tuhoa, mutta tietoa puuttuu.

Tasapuolisuuslaki yhteiskuntasopimuksen tueksi

§ 1     Yhtiö ei saa jakaa osinkoja, mikäli se on kuluvana toimintavuonna aloittanut tai jatkanut YT-neuvotteluja.

§ 2     Osinkoa ei myöskään saa jakaa, mikäli yhtiö on tuloskauden aikana lomauttanut tai irtisanonut
tai siirtänyt toimintoja ulkomaille tuotannollis-taloudellisiin syihin vedoten

§ 3     Johdon bonuksista ja optioista luovutaan viiden vuoden kuluessa kokonaan.  Jos jaettavaa on, se käytetään työolojen kehittämiseen, koko henkilöstön palkkaukseen ja tuotekehitykseen.

§ 4     Optio- ja bonusjärjestelyjä ei saa tehdä, mikäli yhtiö tuottaa tappiota tai on aloittanut YT- neuvottelut, lomauttanut tai irtisanonut henkilöstöä tuotannollisiin tai taloudellisiin syihin vedoten edun muodostumiskautena.

§ 5     Mikäli työntekijöiden palkkausta alennetaan, operatiivisen johdon palkkausta alennetaan
vastaavasti.

§ 6     Mikäli työntekijän palkkausta alennetaan, osinkoa alennetaan vastaavasti.

§ 7     Yhtiöllä on yhteiskuntavastuu.  Osakeyhtiölaista kumotaan tällä lailla pykälä, jonka mukaan yhtiön tärkein tehtävä on tuottaa suurinta mahdollista voittoa osakkaille.

§ 8     Mikäli paikallisesti sovitaan palkoista ja työehdoista, pohjana on yleissitova alan sopimus.  Liittoihin kuulumattomista ei saa muodostaa halpatyövoimaluokkaa.

§ 9     Maahanmuuttajista tai siirtotyöläisistä ei saa muodostaa halpatyövoimaa, vaan on  noudatettava suomalaista palkkatasoa, työehtoja ja - olosuhteita.

§ 10   Vastikkeellinen sosiaali- ja työttömyysturva kielletään ihmisarvoa alentavana ja matalapalkkaisuutta muodostavina.  Mikäli työtä on tarjolla, se tarjotaan normaalina  työnä.

§ 11   Mikäli positiivista tulosta tuottava yhtiö siirtää toimintojaan ulkomaille saavuttaakseen vielä suuremman voiton, kaikki sen saamat avustukset ja tuet peritään takaisin. Uusia tukia myönnetään vain kotimaassa tapahtuvaan toimintaan.

§ 12   Kaikki ansiomerkit, ritarikuntien jäsenyydet, kunniamerkit ja arvonimet peruutetaan niiltä, jotka tätä lakia rikkovat.  Uusia ei myönnetä tätä lakia rikkoneille.

Haravalla

Olipa kerran, silloin 70-luvulla, puhelinlinjoja ihan avojohtoina, tolpissa kadun laidassa.
Olipa myös sähkökaapeli ilmajohtona, ei maahan kaivettuna, oli jopa meidän seinästä naapurin seinään, mistä syystä saimme helpotusta liittymämaksuihin.
Avojohto tarkoitti, että kadun reunan ja solan vaahterat piti joka kevät karsia niin, että johdot eivät vaurioidu.  Latvat pois siis, jotkin isommat oksatkin.

Syksyllä 1981 Kesämäen kodin pihalla versoi tammenterho.  Appiukko pani sen ruukkuun ja se istutettiin Tykin kotipihalle,  Ja tammi on nyt oikea, iso puu.  Siitä putoaa hyvin myöhään kivikovia lehtiä, tavallisesti jopa pystyyn hangelle.  Olisipa kiva saada haravoida ne samaan aikaan kuin muutkin lehdet!

I985 rakentelin autokatosta (ja kuuria).  Yhden vaahteran jouduin kaivamaan jopa pois, haravointi helpotti.  Mutta kun avojohdoista oli luovuttu, kaikki muut vaahterat alkoivat olla valtavia, monihaaraisia.  Tammi kasvoi, koivu karisti suuren osan lehdistään meidän iloksemme, vaikka olikin juuri ja juuri naapurin puolella.  Koivua oli yli kasikymppinen Katri yrittänyt kaataakin - tuskin naarmua runkoon sai, onneksi, puu olisi rojahtanut jomman kumman talon päälle.  Katrin ajatus oli kaunis, meillä kun oli niin paljon vaivaa koivusta...  Siis kotikoivusta, Tykin komeimmasta puusta?

Aluksi istuttelin orapihlaja-aitaa.  Mutta sitten saimme - jouduimme hymyillen ottamaan - japanintatartaimia.  Ne syövät vähitellen koko aidan, ja tarkkana saa olla, että ne eivät ryömi koko nurmialalle.  Niissä on valtavat lehdet, lisäksi ne on kokonaan, ruo´ot, katkottava ja vietävä kaatopaikalle pois talven tieltä.

Kadun puolelle olen saanut kasvamaan oikein kivan sireeniaidan.  Sepä myös pihtaa lehtien pudottamisen kanssa ja pudottaa joko lumelle tai siistille pihalle ikävännäköiseksi roskaksi.
Jotkin omenapuut viivyttelevät myös.  Useimmiten olen jättänyt viimeisen haravoinnin tekemättä ja hurauttanut ruohonleikkurilla lehdet silpuiksi

Kuva:  mahtaakohan tuuli tunnustaa tätä rajaa meidän ja naapurin katuosuuksien välillä?


Torsopuu ei mikään soma ollut katsoa. Mutta syksyllä siitä ymmärsi olla kiitollinen.  Nyt vaahtera täyttää pihan nenäliinoilla.  Ne on otettava päivittäin pois, sillä kompostiin ei kerta kaikkiaan mahdu, jos kasa ei saa painua aina välillä.  Olen yrittänyt pitää systeeminä 2 : 5 eli kaksi kottikärryllistä kompostiin ja 5 peräkärriin poisvietäväksi.  Kasa (kuvassa takana) alkaa olla taas liian iso, ja suurin vaahtera vasta aloittelee...

Ja aina tuulee.  Eli haravointikasat on nopeasti korjattava, tai teet suuren osan työstä uudestaan.
Peräkärry  on myös usein työajossa, eli välivarasto pöllyää pihalla lehtiä ympäriinsä.
Tuuli kasaa naapurin haravoimattomat lehdet ilokseni, eikä tuuli tunnusta tontin rajoja saati kadun keskilinjaa rajaksi.

Peräkärryyn mahtuu, kun tamppaa.  Minulla on jalkojen alla retkipöytä, muovilevy, ja kuorman pinta laskee.  Toistaiseksi olen vienyt kaksi kuormaa, kolmas on pihalla kasana.  Lisäksi on ruokokasat ja ruusunvarret ja omenapuun ja tammen oksia.
Kärryn tyhjentäminen se onkin kivaa, jos kaatopaikalle sattuu parikin punaniskaukkoa jupisemaan, että he kyllä saavat ajaa kyljittäin, ei ole pakko peruuttaa läjään kiinni.  Mitäs se haittaa, että yksi auto-kärrypari vie niin ainakin kolmen auton tilan - kai se haittaa, kun tosiaan niska punoittaa ja selvästi ukot tietävät tehneensä hölmöjä tai oikeastaan olevansa vielä huonompia peräkärryn peruuttajia kuin minä.

Jos en olisi joutilas eläkeukko, minun olisi pakko käydä murisemassa naapurille ja pidettävä peräkärry vain kotikäytössä.  Mutta kun en ole.   Minä voin siis nauttia oikeastaan aika mukavasta ja kevyestä hommasta.  Ei ole tässä vaiheessa pakko olla viimeisen tarkkakaan, kunhan saa mahdollisimman paljon kuormaan ja pois.

Kuva: Vielä ei ole kiirettä raapia hankalia paikkoja, kuten välejä tai pensasaidan juurta.

Tavataan ensi kesänä

Jätänkö auton pihaan?  Ei, tuossa on kaivinkone, mihin se on liikkumassa.  Ja miltä näyttää ylimääräinen auto peräkärreineen tässä kauniissa pihassa, tukkimassa tienhaaran toisen Y-sakaran.
Ajan siis metsätielle.

Tieura on selvä, olenhan tästä ajellut.  Mutta keskelle tietä on kasvanut vattua ja ohdaketta, ja hei, nyt alkaa olla jo metristä lepänversoakin.  Taisi olla virhe lähteä tälle tielle sittenkin, no, mennään kääntymään Kylkisniitylle ja palataan sitten tähän, mistä ajattelin puikahtaa metsään.  Ensi keväänä aloitan tien aukiraivaamisella, taas.

Auto ei ihan mahdu tekemään U-käännöstä niityn kuivassa kohdassa.  Pitää hiukan peruuttaa, mutta on varottava, ettei peräkärri mene aivan linkkuun.  Pakki päälle - toinen etupyörä alkaa sutia, rapa roiskuu!  Kova pohja onkin ollut ohutta jäätä, jolla rengas luistaa ja vähitellen uppoaa viitisen senttiä, ihan vieressä katsoessa.
Hätäkös tässä, takamatto etupyörän alle ja uusi yritys: matto pyörähtää pyöräkoteloon, auto liikkuu 10 cm eteenpäin, ei taakse.

Risuja alle, hiekkaa kauempana olevasta kasasta alle.  Jostakin on vasemman etupyörän taakse kasvanut sammalturpeinen ja jäinen mäki, se veistellään puukolla pois.  Hi-taas-ti taakse, auto liikkuu sen 10 cm.  Toinenkin matto, toisen etupyörän alle, hiekkaa matolle, Mikko työntämään.  Jo lähti.  Voi missä siivossa olivat matot ja auton oikea kylki - onneksi kotimatka olisi pimeällä.  Ja yli puoli tuntia turhaa työtä!

Kärry kiinni ja purolle maton pesuun.  Miten kuten, ja märät matot konttiin kumimatolle, ei sisään.  Puro ei ole kuin lirinää, kun kevällä se on koski.

No pääsimme sentään metsään.  Tänään ei tehdä töitä, tänään vaellellaan ja arvioidaan seuraavan kesän töitä.  Hyvä alku: tähän istutin noin 10 vuotta sitten kuusia ja kasvu on vauhdissa, mitään vesaikkoa ei ole missään.  Jatkamme pienen mäen yli, mahtava haapa ja parikymmentä muutakin jättöpuuta toivottavat tervetulleeksi: - Eipä ole nähty vuosiin, kiva kun tulit!

Tällä lohkolla unohdin juomisen tärkeyden ja olin simahtaa metsään silloin istutuspuuhissani.  Ei 1,5 litraa riitä hellepäivänä!

Löytyihän sitä työtä.  Mäen jälkeen kuuset ovat vain puolet ennen mäkeä olleista.  Lepät, jotka jo joku vuosi sitten lähes kaikki raivasin, ovat vallanneet taimikon.  Rungot ovat sillä rajalla, menevätkö ne enää raivaussahalla vai pitääkö ottaa ketjusaha.  Tässä on reilun työpäivä verran urakkaa kohtuuhelpossa maastossa.  Jatkamme puron yli toissakesän raivauksille ihmettelemään rakkamaastoa, avokallioita ja ainakin minä tunsin suurta helpotusta pelastettuani tuon metsälön pusikoitumiselta, kitumännyiltä, hirvensyömiltä haavanvesoilta.  Kasvua on, hyvää mieltä kuitenkin vähentää todella rankan maaston läpi puskeminen metsätielle takaisin.

Ajamme isojen teiden kautta Kylkisen puolelle.  Olen kääntyä moottoritielle.  Onneksi Mikko "herättää", on ajettava seuraavaa tietä, muuten kääntöpaikkaa saisi etsiä Kanavuoresta, noin 30 kilometrin päästä...  Löytyyhän se tie ja pääsemme viimekertaiselle työmaalle.  Mikko käy tulia laatimaan ja minä aloittelen ainoaa suunnittelemaamme työtä, kuorman lastausta, halkoja on ehkä 0,8 kuutiometriä eli ihan hyvä kärryllinen.

Lavamaasturi tulla ronkottaa paikalle, pysähtyy.  Lasi kiiltää, kuka siiinä on?  Mies ei oikein taivu aukaisemaan ikkunaa, kierrän auton ja kuskinpuoleinen ikkuna aukeaa.  Jukka L.!  Mies, jonka kanssa olen hyvin paljon hoitanut metsäasioitamme, jolta olen saanut työohjeita, työvälineitä lainaksi. Mies, jonka avulla on hoidettu lainat ja metsäkaupat, joka on tehnyt hölmön kaupunkilaisen eteen paljon yli virkatöidensä.  Ja vielä mukava mies.
Nyt tämä eläkeläinen valitti selkäänsä eikä pääse metsään.  Ammattilainen, joka vielä harrasti luonnossa liikkumista.  Olipa kiva nähdä.  Hän oli matkalla katsomaan metsäautotien päähän tullutta uutta 0.8 km:n osuutta.

Makkaraa, sämpylää, kahvia, hedelmämehua tulilla.   Ja vuorelle.  Kello on jo niin paljon, että on kuin pieni kiire, oikaisemme siis suoraan tontin vasemmalle takakulmalle.  On puolukkaa, on julmasti.  Mutta kanerva valtaa yhä enemmäna alaa ja kulku on hankalaa, kun se peittää kolot ja juurakot.  Vuoren laki on ylitiheää männikkötaimikkoa, syntynyt luonnonsiemennyksellä, istuttelematta ennen vuotta 1996, jolloin kaadettiin siemenasennossa ollet komeat puut.
Mänty on helpompi raivata kuin vesaikko, onneksi, sillä tämän alueen (6.5 ha) raivuun metsänhoitoyhdistys on kaavaillut ensi kesälle.  Mikäpäs siinä, kunhan saa kilut ja kalut ja eväät vuorelle.

Kiertelemme, kuljemme vuoren jyrkännereunaa.  Moikka, Päijänne! Käymme katsomassa rauhoitetun jyrkännemetsäsirpaleen.  Oikaisemme kohti laen kosteikkoa.  Sepä on melko kuivaa, samanlaista ylitiheää kuin muuallakin.

Mitäs se kello on?  On väähän kiire.  Hämärässä ei täältä ole turvallista tulla alas, varsinkaan kun ei ole lainkaan varmaa, että polun pää löytyy.  Eikä löydykään, samanlaista kuusikon rintaa riittää satoja metrejä.  Lähdemme jostakin aika selkeästä kohdasta menemään.

Olenhan minä rinteellä liikkunut.  Ja nyt ei ollut työkaluja, oli kunnon maastokengät, alashan tullaan mistä vain!  Eipä tulla.
On rakkaa kuin tunturien pohjoisreunoilla.  On jyrkänteitä ja luohikkoja.  Paikoin jalka uppoaa sammalen läpi arvaamattomiin kivenkoloihin.

Melkoista siksakkia alas tullaan.  Ihan lopussa vasta alamme nähdä tutut paikat, silloin olemme noin 50 m polulta.  Mutta tuosta suoraan, ei enää mihinkään - ja vaikka tie näkyy, sinne on todella monta mutkaa vielä tehtävä.

Auto hörähti tyytyväisenä käyntiin.  Oikeaan kylkeen kuivunut kura ei silmää miellyttänyt ja Mikko arveli, että kannattaisi ajaa kirkonkylän huoltsikalle ämpäriä ja harjaa käyttämään.  Mutta kun minä olin lastalla vetänyt ikkunan suhteellisen kirkkaaksi, ajoin saman tien Läsäkoskelle perinteisille matkakahveille.  Ja vielä pysähdyimme Mikkelin ABC:llä haukkapalalle, ennen kuin ajoimme kotiin.

Saunan jälkeen ja hedelmäsalaatti nenän edessä kyllä oli oikein hyvä olo, oikealla tavalla uupuneena.  Seuraavana kesänä on työmaa hyvin selkeä, jollain lailla helppokin, kunhan ylös pääsee.
Ja sitä seuraava kesä näyttääkin sitten jo huikeaa kasvua, jos saan tilaa taimikkoon.  Ensi kesänä saan sanoa, että joka lohkolla on minun raivausjälkeäni näkyvissä (41,3 ha), joissain paikoissa moneen kertaan.

Lapsi on vain kuluerä?

Maaseudun nainen.  Emäntä, vanhaemäntä, siinähän nuo lapset menivät muun touhun mukana, pyörivät jaloissa, oppivat pikku askareita.  No, mentävä oli, oliko niitä tarhoja edes kirkonkylillä saati kotikylällä?
Ja perinne jäi, Maalaisliitto ei päivähoitoa juuri kannattanut, Keskustakaan ei juuri tärkeyttä tajunnut.
Ja työväenpuolueet ja yrittäjät ymmärsivät pitkälti väärin: päivähoidon päätarkoitus oli muka mahdollistaa molempien  puolisoiden työssäkäynti, kun oikeastaan se on palvelu lapselle ja varhaiskasvatusta.
Oikeisto ei taas ole aina nähnyt tarvetta, kun on varaa järjestää hoito muutenkin.
Ongelma on aina ollut myös se, että puolet porukasta on miehenjuntturoita.  Useat päättäjämiehet ovat olleet ja ovat vieläkin sitä mieltä, että lapsenhoito tai kasvatus eivät ole "oikeaa" työtä, siitäkään huolimatta, että useimmat ovat nykyään yksin vastuussa silloin tällöin lastensa hoidosta jossakin elämänsä vaiheessa ja huomaavat lastenhoidon valtavan sitovuuden ja vastuun.

Kunnallinen päivähoito on vaikka mitä muutakin kuin tarha.  On avointa päiväkotia, perhepäivähoitoa, vaikka mitä.  Kotihoitokin voi olla laadukasta, eikä useimmista yksityisistä paäiväkodeistakaan ole pahaa sanottavaa.   Mutta useimmiten kunnallinen voidaan lukea samoin kuin kunnOllinen, ammattilaiset tekevät laatua, valvotusti - vaikka kehittäminen onkin niukkuuden aiheuttamien vaurioiden vähentämistä.  Olin sosiaali- ja terveyslautakunnassa aikanaan torjumassa päivähoidon palveluseteliä, suurimpana syynä juuri palvelun ammattitaitoisuus, "takuuvarmuus".  Jospa sekin raha olisi käytetty päiväkotien toimintaan, esimerkiksi sijaisten palkkaamiseen!

Kyllä, oikeaa laatua on etsitty.  Ammattitaitoa on kehitetty, seurantajärjestelmiä on käytössä.  Lapsista tiedetään enemmän kuin koskaan, päivähoidon ihmiset ovat valmiimpia kohtaamaan ongelmat. Päivähoito katsotaan osaksi kokonaisuutta nimeltä lapsen kehitys.  Olen saanut olla mukana useassa seminaarissa ja työporukassa, jotka suunnittelevat lasten ja nuorten hyvinvointia. Paljon on toteutettu, vielä enemmän jäänyt toiveiksi.  Samalla kun tehdään yhä laadukkaampaa, toisaalla tehdään kaikki uuden hyvän mitätöimiseksi.  Pätevyysvaatimuksia lasketaan, ryhmäkokoja suurennetaan, virkoja jätetään täyttämättä.  Alalla toimivien, siis asiantuntijoiden, suut jopa sidotaan, heidänhän kuuluu toteuttaa virkavastuulla!  Hyvät projektit, opetussuunitelmatkin ovat paperia, jos toteuttamiseen ei ole ihmisiä, tiloja, ympäristöä.
Jopa tilat jäävät ahtaiksi lapsimäärän lisääntyessä, mutta aikaa/lapsi, niiden tekevien käsien ja rakastavien sylien määrä, kasvattavan aikuisen puute ovat ne ongelmat.

Lastentarha, suora käännös, kaunis sana.  Mutta tarha tuntuu tarkemmin ajatellen vain hoitopainotteiselta paikalta.  Pitää vaihtaa vaipat ja ruokkia - olisikohan jotakin johtoajatuksesta jäänyt pois!
70- luvulla, kun päivähoitolaki oli uutta, tuli tarhalle maalta juuri koulunsa lopettanut tyttö äitinsä kanssa.
- Olisiko teillä sellaista pihallaseisojan paikkaa tälle meidän tytölle?
No johtaja selittämään: - Kyllähän meillä.  Käy nyt ensiksi lukio ja sitten menet lastentarhaopettajaseminaariin tai yliopistoon.  Tule sitten takaisin!
Olisiko ollut säilytyspaikka mielikuvana.  Varhaiskasvatuksesta ei ollut tietoa, eikä muistakaan tarhan tehtävistä.  Nyt on tietoa - onko päättäjällä asennetta?

Hallitus (Eesti keeles se on home!) aikoo lisätä lapsiryhmän kokoa.  Muistatteko hölmöläissadun halkokuormasta? - Kun tuon jaksat, jaksat tämänkin.  Kunnes kuorma ei heilahtanutkaan.
Suora heikennys, kun tiedetään, että oikea ryhmäkoko olisi noin ikävuodet + 2.  Hallitus tahtoo pois subjektiivisen päivähoito-oikeuden perheiltä, joissa toinen vanhempi on kotona.  Siis työtön ottakoon lapsen mukaansa työnhakuun ja opiskelija luennolle?  Ryhmäytymisestä tai kasvatuksesta, suoranaisesta oppimisestakaan ei ole siis väliä. Leikkikö lapsi, laulaako, saako satunsa, päiväunensa, iänmukaiset tarpeensa?  Kenties... Tässä ehdotuksessa näkyy bisnesmiehen ajatus siitä, että päivähoito on palvelu aikuisille, kun sen pitää olla palvelu lapselle.

 Edelleen olen vahvasti sitä mieltä, että kaikissa lasta suoraan tai epäsuorasti koskevissa päätöksissä tulee tehdä lapsivaikutusten arviointi.  Enkä ole yksin: tästä on mm. YK lapsenoikeuksien totetumista seuratessaan toistuvasti muistuttanut, Suomessa otetaan liian vähän huomioon päätöstenteon vaikutus lapseen.

Kuva:  Veikko-ukki, kelpo kasvattaja ja päivähoitaja.   Mutta tarhaankin lapset pääsivät.

Metsä on meille kallis asia

Ystäväni lähti Näätämöön pilkkimään nieriää.  Toi kotiin sillä kertaa seitsemän (7)  pienen sivakkaa.  Taisi tulla kaloille hintaa?  Mutta oliko kala edes pääasia, ukkoporukalla.  Isäni sanoisi: - Aina se kotiolot voittaa.
Tuo johdantona.  Minun halkoni ovat vähän samanlaisia.  Taitaa olla kallista puuta se, mikä Toivakasta asti rahdataan - ei puoliksikaan niin kallista kuin se puu, joka raivatessa jää metsään makaamaan, mitenkään hyödyntämättä.
Niin, ajetaanhan sitä muutenkin, esimerkiksi Helsinkiin useinkin, hintaa kysymättä.

Aamu ei tiennyt, roiskisiko vettä vai kokeilisiko pilvipoutaa.  No siis molempia: Lappeenrannasta Mikkeliin oli kuiva keli, ja Mikkelissä, juuri siinä hirmuisen tietyön nurkilla,  sai  kunnon  sadekuuron.  Sade lakkasi sopivasti ennen Kangasniemeä, jossa perinteisesti käyn juomassa kahvit.
Pitää olla munkkirinkeli.  Kerran ei ollut, ja vaikka käyn vain noin viisi kertaa vuodessa siinä kahvilla,  eräs kassarouva muistaa nyt aina sanoa, että nyt niitä munkkeja on.

Toivakan kirkolla K-kaupasta vähän makkaraa ja mineraalivettä mukaan, ja johan alkaa viimeinen etappi Kylkisvuoren metsäautotielle.  Vaihdoin vaatteet, kypärä, turvasaappaat ja metsurinhousut pitää olla.
Lastasin taskuun terän kiristystä varten avaimen, tankkasin sahan, täytin teräöljysäiliön ja menoksi!

Vuorelle vie koneura.  Metsäkone kulkee aivan uskomattomissa paikoissa, ruhjoo arven rinteeseen  yli kymmeneksi vuodeksi.  Olin sille polun raivannut jo parikin kertaa, joten oli muka helppo kavuta ylös.  Muka!  Parissakin kohtaa on liukasta kiveä.  Omat raivausrankani ovat poikittain polulla.  Rinne on uuvuttavan jyrkkä, eivätkä saha ja raskaat kamppeet mitenkään auta kiipeämistä.  Mutta alarinteeltä on turha etsiä leppää tai koivunrankaa moneen vuoteen, siis puoliväliin.

Ja saha laulamaan.  Olin valmiiksi katsonut, mihin kannattaa mennä, että olisi polku edes kohtuullisen lähellä.  Olin jättänyt pystyyn tarkoituksella aika vauraita leppiä ja monirunkoisen koivun kehnompiakin runkoja.  Sahaa ei pidä tuossa mukerikossa ja jyrkässä rinteessä edes käynnistää, ellei jalansija ole varma, saati sahata runkoja.  Eikä käyvää sahaa saa sormi liipasimella kuljettaa, ei, takaperin ja turvakahvasta, kiitos!

Kaatokolo ja sahaus vastaan.  Helppoahan se.  Helppoa? Pitää varmistaa pakosuunta puun kaatuessa, puu voi olla valmiiksi väärään suuntaan kallellaan.  Terä jää jumiin, jos runko kallistuukin väärään suuntaan, tai saat puun päähäsi ainakin silloin, kun ei ole kypärä päässä.
Kaato ei saa jäädä konkelolle.  Eli on oikeasti katsottava suunta.

Nurin menivät.  Pätkin rungot noin viiden halon mittaisiksi pätkiksi, ne vielä jotenkin jaksaa, tuoreet, painavat puut, kuljettaa.  Kasasin pätkät heti yhteen pinoon, olen nimittäin joskus etsinyt turhaan samannäköisistä paikoista pätkiäni.  Tulihan noita viitisenkymmentä pätkää.  Vain kerran piti terää kiristää, onneksi huomasin, sillä irti lentävä ketju vaurioituu helposti pilalle.

Niin, voisihan jättää rungot metsään ristikolle kuivumaan, olisi rahti huomattavasti kevyempi.
Mutta kun kokemuksesta tiedän, että saha suhahtaa kuin voihin tuoreeseen puuhun ja kevyt isku sen tuoreen halkaisee, olin jo etukäteen päättänyt rahdata kaiken alas ja pilkkoa saman tien.
Ensimmäiseksi kannoin sahan polulle, ettei se, vihreä, häviä.

Ja sitten alkoi skottien kansallisurheilu, hirrensyöksy.  Noin viiden metrin heittoja, kevyemmät puut lensivät enemmäkin.  Aina välillä otettiin luku, sillä puut kimmahtelevat vaikka mihin.  Ja niin kaikki puut päätyivät polulle.

Tässä vaiheessa oli pakko mennä juomaan.  Otin sahan toiseen käteen ja yhden puun toiseen ja vaeltelin alas.  Polulta autolle oli maailman pisin sata metriä, jano oli kova.
Ja, niin kuin ennenkin, nälkää ei rankan työn aikana tunne.  Ja alkoi sataa, istuin tyhjä panttina jonkin aikaa.

Tuoremuhu maistui.  Nostin kirvespölkyn pöydäksi ja aloin kahvitella (termos), ja kun eka suupalan oli voileipää ottanut, oli jo nälkäkin, meni kaksi leipää saman tien.  Autoradio kommentoi jatkuvasti pääministerin puhetta, jossa hän puhui paljon sanomatta mitään (uutta).

Otin mineraalivesipullon sahan tilalle ylös vuorelle, vaihdoin kypärän hatuksi ja kiipesin ylös.  Heittelin kaikki puut alamäkeen, yksi kerrallaan.  Juomataukoja pidin usein, homma on rankkaa.
Aina väliin joku ranka eksyi polulta, haettiin, ja matka jatkui.  Ja viimein kaikki puut olivat polun alla, metsäautotien penkalla.  Ansaitsin tässä kohdassa suolapähkinöitä ja pitkän ryypyn vissyä.

Hain nokkakärryn.  Juuri tämänmittaisille puille se on sopiva rahtiväline.  Ensi kerralla mustan myös tarkistaa ilmanpaineet, on vielä mukavampi rahdata, nyt oli oikea pyörä vähän löysä.
Kuusi tai kahdeksan puuta kerrallaan, mitäs sitä huhkimaan tai kärryä särkemään!
Ja niin ensimmäiset 16 puuta olivat perillä.  Ja taas alkoi sataa, onneksi sade kesti vain vartin.

Ja kuulosuojaimet  päähän, viiltosuojatut hanskat käteen ja saha potpottamaan!  Kun ei paljon tavaraa ollut, esim. raivaussahaa tai leirikamppeita, mukaan oli mahtunut kunnollinen sahapukki.  Oli myös kirvespölli.  Kokemus on osittanut, että työ on sata helpompaa kunnon varusteilla.  Varsinkin viimeinen sahaus maavaralla on vaarallinen, pyöreä puu  pyöreän päällä vielä vaarallisempaa.
Nopeasti surahtivat poikki halkomittaansa kaikki pätkät.  Teen lyhyttä, on paljon mukavampi laittaa takkaan.
Kilkutin pätkät klapeiksi saman tien, heittelin kaikki suoraan pinopaikalle.

Pientä taukoa oli ihan pakko pitää.  Pullo kädessä kävelin katselemassa nuotionreunakiviä ja juttelemassa korpin kanssa.  Ja sitten kärräsin loput puut sahattaviksi, ja taas metsä raikui.  Vuori heijastaa aika metelin kylälle, anteeksi.
Sahapukin alla tuli ahdasta.  Tässäkin on vaaran paikka, jos puu ei ole kunnolla ja pyörähtää kun ei mahdu kunnolla pukille.  Piti siis vähän heitellä välillä pätkiä pöllin viereen.
Hirvikärpäset pitivät seuraa, jopa paidan alla käveli joku.  Ja huomasin, että tarkenee ilman paitaakin.

Ja taas pääsin kilkuttamaan.  Alkoi maistua jo puulta.  Onneksi pilkottua oli jo niin paljon, että pölli alkoi olla ahtaalla, joten aloin latoa pinoja vakiopaikoilleen.  Tässä kohdassa on joskus joku vienyt yli puoli pinoa, toisen kerran pino oli malliksi ladottu uudelleen (tapasin latojan myöhemmin), kuoripuoli päällepäin ja kunnon ristikot päissä, kunnon tukipuut juntattuina pystyssä pitämään.
Nyt on tarkoitus tuoda puut kotiin kuivumaan, pino saa olla millainen vain, kunhan pystyssä pysyy.
Siis kaksi rinnakkain ja kate päälle kivillä ankkuroituna, oli suunnitelmana.

No ryyppyä aina välillä!  Joskus olen unohtanut istutushommissa juoda tarpeeksi, ja väsy yllätti.  Nyt ei, pilkkoessa, se on kivaa hommaa, kun on tuoretta puuta, mutta juoda pitää.
Puut kilahtivat palasiksi ilman voimaa ja rytmi säilyi ihan hyvänä.

Ennen pinoamisen alkamista tein tulet ja asetuin makkaranpaistoon ja juomaan viimeiset kahvit.  Mutta tuli kiire siirtää pöytää (pölliä) ja jakkaraa, kun tietä jyristeli lavettiauto kyydissään iso kaivinkone.  Jossain tehdään ojaa tai tietä.  Auto häipyi kuuluvista jonnekin kohti metsätien päätesilmukkaa.

Kaksi makkaraa riitti.  Jos mitään lisää olisin syönyt, en olisi jaksanut tehdä mitään.  Mutta toinen puolentoista litran vissypullo piti avata.  Ja sitten alkoi pino syntyä, tanakka siitä tulikin.
Kun on metsää ja avaruutta, kaksoispino on todella pienen näköinen.  Mutta ladopa puut kuurin seinustalle, tiedät, että niitä on paljon.  Liekö kärrykuormakaan laillinen?
Ja peitteet päälle.  Kiviä löytyy ojasta.  On ihmeellistä, mihin ne entiset aina häviävät, ihan samoin käy nuotion reunakiville.  Aina.

Nyt oli urakka tehty.  Kuka sanoikaan: - Työ tehty on, ma pääsin voittajaksi! (olisiko joku Vänrikki Stoolin tarinoista?) Siltä tuntui, ihan hyvä on olla oikealla tavalla väsynyt.
Olin ansainnut vapaata vaeltelua, metsäretken.  No mihinkäs menisin?  No tietysti polulle ja ylös vuorta!  Vaihdoin kevyemmät kamppeet ja lippiksen, ja kiipesin taas ylös.  Ilokseni jäljellä on tämän vuoden raivauksesta enää kapea suikale.

Joskohan Mikko lähtee kaveriksi?

Ammattimaista eläimellisyyttä

Sir Mandels Hardy, komea vanha dobermanniherra, vuokraemäntäni koira opiskeluaikana Lauttasaaressa oli aivan uskomaton kaksoisvalio, verovapaa pelastuskoira.  Mutta ikä vähän painoi, nuoruuden rajuus ei enää ollut leikkisän herran  perusominaisuus.  Mutta hän halusi miellyttää ihmistä: emäntä sai sen tekemään vaikka mitä, vaikkapa tottelemaan emännän pyynnöstä minuakin.
Koira katsoi emäntää silmiin, lähdenkö todella tuon klopin mukaan?  Pitääkö totellakin.  - Juu juu, sanoivat emännän silmät, ja niin sitä mentiin.  Hihna oli mukana, vaan ei käytössä, kun Lauttasaaren läpi ja sillalla käveltiin, Ruoholahdessa samoin.  - Sidan, Hardy! tarkoitti, että ei menty pissalle, nuuskimaan toisia koiria, nenä pysyi puoli metriä polvestani.  Käytiin asemalla - hihnaa ei olisi tarvittu, mutta ajattelin, että jättikokoinen dobbari voi irrallaan olla monelle liian pelottava asia.
Jossain kohtaa piti sitten sanoa: - Fri, Hardy! ja johan koira nuortui juoksemaan puistoon.
Joku olisi saattanut ehkä säikähtää Hardyn tavasta tulla katsomaan olan yli, mitä söin aamiaiseksi.  Mutta kohteliaana koiruutena hän kyllä poistui etuvasempaan, kun vain mulkaisi.

Mustikkametsässä Vehkataipaleella näin jo kaukaa, miten saksanseisoja lähestyi isäntänsä kanssa metsäautotietä pitkin.  Mutta ykskaks alkoi tanner tömistä ja minun ja koiran välistä juoksi rauhallisesti hirvi, iso ja komea olikin.  Aivan varmasti koira hirven huomasi, isäntä ainakin säikähti, ja hän oli kauempana.  Mitäs koira?  Hänpä jatkoi nenä maassa, hirvi ei kiinnostanut lainkaan.  Hänhän sentään on kanakoira, louskuttakoot pystykorvaiset hirvien perässä!

Rikkiläntien varressa keräilin kantarellejä, hyvin löysinkin.  Nousin notkoa ylöspäin ja ihmettelin, mikä aukio edessä oli.  Oli savikiekkorata, totesin myöhemmin.  Mutta alkoi lähestyä sorkkien napsahtelu ja innokas koiran haukku.  Kaksi hirvenmullikkaa, erausvasaa, juoksee koiran edessä ja koira innokkaana luskuttaa perässä.  Aukion yli juostiin peräkanaa, ja meteli häipyi kilometrin päähän - alkaakseen kohta uudelleen.  Ja taas tultiin, nyt Rekku edellä ja mullikat perässä.  Kun on tapana inhimillistää, todennäköisesti syyttä, eläinten touhut, minulla kävi mielessä, että kaikilla oli kivaa!
Ei ollut hirvenmetsästysaika, mutta tokihan koira tiesi, että ammattitaitoa ylläpidetään harjoittelemalla.  Muta missä oli isäntä?

Näin tällä viikolla erään ammattilaisen.  Jo kauan oli haukku raikanut metsässä, väliin kuulunut ihmisenkin ääni.  Ja niin kuin aina, vähän harmitti: jos koira eksyy tähän, missä olen, jäljestys unohtuu ja minä (tai eväät) ovatkin kiinnostavampaa kuin jälki.  Ja niinhän siinä kävi.  Mutta mutta, koirapa vain vilkaisi minua, kuvittelin, että häntäkiekurakin moikkasi, ja jotos jatkui pysähtymättä.  Aika etevä harmaa pystykorva, norjalainenko vai mikä?  No tuli isäntäkin ja puheltiin mitä puheltiin, thaipoimijoista.  Ja kohta tulee koira hakemaan ja torumaan, mihin sitä jäätiin, kun töissä ollaan.  Eipä kyllä ollut asettakaan miehellä, mikä harjoitus lie ollut.

Joku vuosi sitten olin saanut todeta, kuinka hiljaa suomenpystykorva osaa liikkua.  Olin takapuoli pystyssä suppilovahveroiden kimpussa Rummun tiehaaran lähellä, kun ykskaks takaapäin, jalkojen välistä tuleekin iloinen karvanaama tutkimaan, mitä jännää minä kerään.  Pikkuisen säikäytti, ja ymmärsin oikein hyvin, miksi koulun siistijä säikähti luututessaan juhlasalin lattiaa samassa asennossa ja minä viattomana sanoin hyvää huomenta puolen metrin päästä takaa.  No, koiran isäntä oli haulikon kanssa parinkymmenen metrin päässä ja osasi nauraa oikein makeasti, vaikka selvää on, ettei mitään ammuttavaa ole siellä, missä sienestäjä on.

Loru oli pätevä ajatustenlukija ja useimmiten jopa halusi noudattaa ihmisen mieltä.  Loru makasi Ruususen unta,  ja jos lähdin liikkeelle töihin tai vaikka käydäkseni postilaatikolla tai alakerrassa, uni sen kun jatkui.  Mutta annas olla, jos lähdin mielestäni aivan samalla tavalla, sanomatta neidolle mitään, mutta ajattelin ottaa hänet kaveriksi, istui innokas Loru hihna suussa ovella hoputtamassa kenkiä jalkaani.  Jollain salaperäisellä tavalla neito myös osasi olla aina vastassa, kun tulin töistä, vaikka työajat silloin vaihtelivat paljonkin.  Ritu sanoi, että Loru heräsi muutama minuutti ennen kuin ajoin pihaan, tiesi tarkalleen, milloin tulin, ja tahtoi pihalle.  Mitenkään ei auton ääntä voi tuntea liikenteen seasta monen kilometrin takaa?
Ajatustenlukija myös vaistosi todelliset ajatuksemme ihmisistä.  Meistä oikein vastenmieliset ihmiset kiilasivat väkisin meille tupaantuliaisiin.  Mitäs Loru?  Vaikka kuinka kielsimme, hampaat näkyvissä hän seurasi puolen metrin päässä, etteivät koske mihinkään.  Kahvin aikana Loru makasi takkahuoneeseen komennettuna kuono kynnyksellä ja seurasi joka suupalaa, joka kädenliikettä ja murisi.  Eivät vieraat, jostain syystä, kauaa viihtyneet...

Sama Loru istui hievahtamatta vieressäni ja katsoi jäniksen apilansyöntiä.  Pöhkö jänis ei parin metrin päässä tiennyt meistä mitään.  Loru aina välillä katsoi minua, odotti lupaa vikistä tai liikkua, mutta vasta sitten, kun jänis lähti pois, lupa tuli, ja kohta raikui haukku metsässä.  Mitä olisi tuo pupulle tehnyt? Luulisin, että peto olisi nuollut jänön surkeaksi - niin teki karhukoiramme Piki irtokissoille, juoksi kiinni, istui päälle ja nuoli.  Melko noloa Mirrille?

Loru osasi myös erottaa työn ja vapaa-ajan.   Kuka vain sai tulla pihaan, kaikille töpöhäntä vispasi.  Mutta kun oli vauva  (Maija) pihalla nukkumassa, eipä tullut edes naapurin mummukka, Lorun hyvä kaveri muuten, vaunujen lähelle.  Urrrr...  No, asiasta keskusteltiin Lorun kanssa, ja Katri sai tulla sen jälkeen vapaasti.  Autoonkaan Loru ei vieraita laskenut, piti oman väen mennä ensin.  Oli vähällä syödä hyvän kaverinsa ensin ja sitten vasta pyytää anteeksi - mitäs Matu oli sotilaspuvussa ja yritti autoon, jossa Loru oli töissä.  Kyllä oli nolo koira!

Useat kissat ovat olleet minulle täydellisiä apulaisia pihatöissä.  Esimerkiksi voikukankaivajan puukko on pitänyt käydä puskemassa tai on pakko olla aina siinä pomppimassa, mihin lumikolaa ajattelin työntää.  Tai mitäs sitä mihinkään lähtemään auton edestä tallissa, tai auton lähtiessä auton alta.
Jotkut kissat erikoistuivat lapsiin, meidän suurperheeseemme, sietivät vatkausta ja venytystä uskomattomasti.  Joku (Muru) oppi viihdetaiteilijaksi, osasi syödä ruokapöydässä sievästi haarukalla eli kynsistään, ja vasta luvan saatuaan.  Sama Muru antoi pukea päälleen nukenvaatteita ja esimerkiksi tonttupuvun, ja sai monasti kyytiä nukenvaunuissakin.
Yksi kissoistamme oli kalastaja, opetteli salakanpyytäjäksi.  Pitihän sitä, kun aina nälässä pidettiin!  (Jos kissalta kysyit.)  Söpö-kissa kahlasi mahaansa myöten rantavedessä ja sorhi tassuillaan lyöden kaloja rannalla odottavalle poikaselleen.  Sama kissa seurasi onkijoita rantoja myöten aika kauaskin, jopa veneeseen lähti pikkureissuille mukaan.  Kun särki on niin hyvää!

Trilli taas osai vahtia itkuhälytintä. Ja muutenkin, jos hänen mielestään ei kyllin nopeasti reagoinut itkuun, piti hänen käydä hakemassa  aikuisia apuun.  Ja usein tämä kasvattaja asettui sohvan selkänojalle kurahtelemaan kasvatusohjeita ja kommentteja, kun pojat olivat oikein pieniä.  Siis tämä häijy ihmisvihaaja!

Kuva: Trilli ikkunalla varmistamassa, ettei ulko karkaa?



Hilu oli vanha ja rauhallinen työhevonen.  Tutustuin häneen heinäaikana, ja Hilu veteli niittokonetta, haravakonetta ja kärryjä.  Seipäitä kiinni iskiessä ja varsinkin heiniä kärryyn hangotessa  seipäänvälin tuo osasi aina kulkea pelkällä isännän kutsullakin - no, pientä epätarkkuutta toki oli, ja pari perkelettä aina välillä tuli.  Mutta mitäs tämä vanha ammattilainen, kaveruushan jatkui.
Iltasella Hilu vietiin lammelle iltapesulle.  No oliko tuo vanha, kun aisat pudotettiin: kyyti oli semmoista, että tosissaan sai harjasta roikkua, jos aikoi selässä pysyä.  Lampeen!
Joskus taas pitikin ensin heittäytyä piehtaroimaan, ja silloin oli kiire alas, ettei jää jalka alle.  Ratsastaja kun ei ollut muuta kuin suvaittu lasti, ei mikään ohjaaja.

Niin paljon eläin ihmiselle antaa, että on käsittämätöntä, kuinka me heitä kohtelemme.
Ja esimerkiksi koira tekee sen täysin pyyteettä, suurimpana onnenaan saada olla isäntänsä kanssa ja miellyttää.