Kiitosta vaan, heh, heh..

Omenia maassa, omenia puussa.  Joka ikinen aamu kuivurillinen siivotaan kuivumaan.  Joka päivä syödään tuoreita omenia, muuta hedelmää ei edes osteta.  On hillottu, tehty mehua.  On tehty omenaruokia ja piirakkaa.
Ja missään ei näy jälkeäkään siitä, että on hirmuinen työ tehty!  Joka aamu näyttää ihan samalta, puussa on yhtä paljon, maassa on yhtä paljon tai enemmän.

Mikset laita kadun varteen laatikollista ja lappua SAA OTTAA?  No siksi, että kannan laatikollisen taas kiltisti parin päivän päästä kompostiin.
- Kyllä meille kelpaisi, jos emme asuisi niin kaukana.  Kyllä meille kelpaisi omenahillo tai omenamehu - varmaan, minähän sen työn teen ja sokerit hankin.  No omille  teen mielellänikin, mutta maailmalle?

Ei, on markkinoitava.  Siis kaikkiin mahdollisiin paikkoihin mukaan omenoita vähintään kuivattuina.  Kaikille tutuille sanomaan, että meiltä voi tulla hakemaan, milloin tulet, keitetään nokipannukahvit.

Yhtä en suostu tekemään.  En vie ämpärillistä tuoreita omenoita kellekään, en, ellei pyydetä.  Tällöinkin varoittelen koosta, ulkonäöstä ym., ei saa tulla yllätyksiä.

Kalamies Risto, isäni, oli sivutoiminen lääkäri?  Ainakin kalalle oli aina aikaa, saalistakin tuli.
Tuli omiksi tarpeiksi, mutta osasiko hän tuohon lopettaa?  Ja tietääkö esimerkiksi muikkuverkko, paljonko tarvitaan?  Kerrankin kuudesta verkosta tuli yhteensä 250 kiloa muikkua, usein muulloinkin aivan suunnattomia määriä.  Isot pakastearkut olivat aina täynnä (, jossain sentään oli marjojakin).

Siis sunnuntai-ilta alkoi pelottaa.  Isä tuli Saimaalta ja alkoi muikun siivous, kerrostaloasunnon keittiössä.  Haju palautuu helposti mieleen vieläkin, tunki koko rappukäytävään.  Joskus piti verkot ripustaa seinille ja jopa päästellä kalat, niitä kun ei isä rannassa ollut ehtinyt irrotella ennen pimeän tuloa.
Onneksi selvisin joskus lähtemällä kahdeksan junalle...

Mitä tuollaisilla saaliilla tehdään?  Isä vain kalasti, päästeli, perkasi, mutta ruoanlaitto, pakastaminen ja ennen kaikkea markkinointi oli naisten työtä.
Muistan useita huokauksia, kun äiti joutui taas kerran tarttumaan puhelimeen ja kyselemään tutuilta, haluasivatko he muikkuja/haukia, milloin mitäkin.
Kuka ilkeää sanoa ei, tai EI!
Ja veikö Pukessööri kalat autollaan?  Saivatko pojat autoa jakeluun käyttöönsä?  No eipä tietenkään, milloin jalan, milloin pyörällä ämpärit kiitivät.  Ja säännöllisesti ovella tuli kysymys: - Koko ämpärillisenkö sinä toitkin?  No kiitos nyt vaan ... ja väkinäinen hymy päällä.

Nuottaranta, kesäpaikka, oli marjaplantaasi.  Mansikat myytiin Keskussairaalaan, osa hillottiin.  Mutta kun viinimarjoja oli pahimmillaan 30 pensasta mustia ja punaisia yli sata, niitäkin oli aivan tarpeettoman paljon.  Vaikka äiti passasi lomansa mehu- ja hilloajaksi, ei hän millään jaksanut, ei ehtinyt.
No ratkaisu oli taas markkinointi:  soutamalla yli Lahnajärven esimerkiksi Koskiselle, helppo ratkaisu!  Oli vastarannalla naama aika pitkänä, kun suunnittelemattomana aikana oli esimerkiksi kaksi ämpärillistä siivottavaksi ja käsiteltäviksi, kiitosta vaan taas kerran...
Osansa saivat toki mm. "terveystäti" ja kätilötätikin ja monet tutut mökkiläisetkin.
Joskus oli marjarahti suunniteltuakin, Koskisen plantaasilta saattoi paluurahtina olla vaikkka perunoita tai kyssäkaalia.  Myös pyörällä marjat kulkivat, pisin rahti oli kahdella pojalla Lemiltä  enon mökille Kannusjärvelle, yli 70 km.

Ja minähän en tietenkään ole kellekään vienyt esimerkiksi suppilovahveroita...  Enhän?
Kotiin olen ainakin kyllälti kantanut.  Kerran oli esimerkiksi 2 isoa muovikassillista jo kerätty, soitin Ritvalle metsästä: - Vieläkö kerään, on jo 40 litraa?  - No kun kerran siellä asti olet, kerää pois!
Ja niin vielä kaksi  20 litran jätepussia täyttyi.  Rangaistus tietysti seurasi: kuivuriin mahtuu kerralla ämpärillinen, kuivuminen vie noin 6 tuntia.  Siivoamista ja hurinaa kyllä riitti, eikä metsään saanut olla mitään asiaa.
Olenpa kyllä metsästäkin joskus joillekin soittanut, kun olen ollut kaukana ja sattunut hyvälle paikalle, ja jopa aidosti ovat muutamat ilahtuneet tarjouksesta tuoda suppiksia, kaikki kun eivät ole metsän poikia. Siellä kun on muutakin kuin sieniä ja raikasta ilmaa.

Suppilovahvero oli aikanaan eksoottinen herkku.  Sitä ei muka esimerkiksi Lappeenrannasta löytynyt erään biologian open mukaan.  Mutta pari pussillista saatuja vahveroita opetti haluamaan kerätä itsekin, ja nyt suunnnilleen kaikki löytävät omat sienensä, kellepä veisin?  Kuivattuja ihmiset eivät ymmärrä arvostaa, vaikka pienessä pussissa on puoli ämpärillistä ja liotusta ei juuri tarvita, maku vastaa täysin tuoretta. Sen kun heittää pannulle, panee vettä sekaan ja keittää kuiviksi ja samalla kypsiksi.

Mistä on kysymys?  Pari asiaa tulee mieleen.  Meihin on sisäänrakennettu, että pitää ottaa silloin kun saa.  Aina ei saa.  Hamstratakin pitää. Katso vaikka ruotsinlaivan seisovan pöydän syöminkiä!
Nuukakin pitää olla: kun tänne asti olen tullut, en raaski näin vähälle jättää.
Rooleista on pidettävä kiinni, on oltava kova kalamies tai sienestäjä.  On näytetävä, on oltava vaikka marjanatsi, mikä termi on tänä kesänä opittu.
Tai sitten vain sattuu sellaiseen paikkaan, että oh hoh!  Kuka on ottamatta?  Esimerkiksi kantarelleja olemme vaimon kanssa kerran löytäneet niin paljon ihan pienestä paikasta, että saimme kaksi isoa ämpärillistä ja keräsimme vielä anorakit täysiksi pusseiksi.  Kiitosta tuli sitten hirmuisessa siivoamisessa, mutta myöskin rahana, kun saimme ne myydyksi torikauppiaalle.

Oikeasti, mielelläänhän liiasta antaisi.  Mutta vähintään kohtuullista on selvittää, oikeasti, tahtooko vastaanottaja lahjaasi, kuinka paljon hän tarvitsee.

Tule hakemaan omenoita.  Tänään olen kuivannut ämpärillisen ja hillonnut toisen. 

Projekti

Vettä tihuuttaa.  Olisi kiva saada mopo pois sateesta, alkaa tulla lokakuu (2006).  Pikaratkaisu on ostaa hevoselle loimi, sellainen kiiltäväpintainen, juuri sopivankokoinen, kuminauhoilla kiinnitettävä.  Ostetaan - mutta eipä ole kiva ottaa märkää rättiä mopon päältä ja kastella samalla itseään.  Mihin sen laittaisi kuivumaan?  Tikkaille, vesisateeseen? Ja ei kai mopo talvehdi tuon alla, ei sentään?

Siis mopo kuuriin yöksi.  On raivattava tilaa, nosteltava tavaraa päällekkäin.  On luovuttava kätevästä "Laita ovensuuhun"-menetelmästä tavaraa kuuriin viedessä, pitää laittaa ihan paikalleen.
Ja mies ja mopo eivät mahdu vierekkäin ovesta, on aika pujottelua saada hepo sisään, mutta varsinkin takaperin ulos, kynnyskin on korkea.  Muutenkin joka kerran napsahtaa ovipieleen milloin seisontatuki, milloin lokasuoja.  Ei mahdu tekemään mitään työpöydän ääressäkään.  Ei toimi!

Mainos aamun Mullikkabladetissa sanoo, että autotelttoja olisi tarjouksessa.  Mainos pani ottamaan mittanauhan esiin: tuohon juuri mahtuisi teltta, joka olisi 2,5 x 3 metriä, mutta mainoksessa pienin on 3m  x 4,5 m.  Jospa nyt kuitenkin olisi pienempiäkin - mopo käyntiiin ja katsomaan!  (Ja tietysti olin yhdeksältä liikkeellä, kauppa aukesi kymmeneltä...)
Kauppa aukesi ja tulin uudestaan.  Kyllä, kyllä on kaksi pakettia pientäkin telttaa!  Voiko varata, saan auton vasta tunnin päästä.  Voi, siihen jäi teltta seisomaan kassakopin laitaa vasten lappu niskassaan.

Kotona paketti auki.  Kokoamisohje?  Löytyi, mutta bingsuomeksi.  Sai siitä toki jotakin tolkkua, ja niin kokosimme pojan kanssa teltan.  Teltta oli valtava!  Melkein mahtui tekemään U-käännöksen sisällä.  Nurmikko jäi pohjaksi, hyvähän se, tiivis ja kova pohja.

Alkoi olla aika korjata kesä pois pihalta.  Ja kas kummaa, teltta kutistui ja kutistui, kun sinne kannettiin, mopotalliin, puutarhapöytiä ja tuoleja.  Ruohonleikkurikin asettui talviteloilleen ja kohta mopokin ahdettiin tiukasti toiseen laitaan hibernaatioonsa.

Kevät tuli, lumi suli.  Ukko ei sanonut puli puli vaan kirosi: teltan lattialla lainehti, sulamisvedet valuivat liepeiden alta, maa oli roudassa, eikä imenyt sitä ja tuli kiire nostella tavaroita pois vedestä, laittaa tasoja ja alustoja.
Vesi saatiin aikanaan pois, kevät edistyi, nyt piti teltassa liikkua hitaasti, ettei pölyyntynyt nurmikko lähde lentoon.  Maa alkoi olla mullosta, kun ruoho ei saanut valoa.

Saiko mopo taas tilaa talliinsa?  Eipä tietenkään!  Tyhjä tila täyttyy, luonnonlaki se on omakotitalossa.  Oli multasäkkiä, oli kuivikesäkkiä, ämpäreitä, juhlakalustetta, jopa mopon ja metsäkoneiden öljyt ja bensiinit.  Ja oli likaista, kun kaikki oli maanvaraista.  

Tavaraa kertyi ja kertyi, eikä mopoa viitsinyt ahtaa talliin kuin vasta yöksi, jos muisti sittenkään.
Vesitulvaan jotenkin osasi varautua, seinustoille ilmestyi talveksi aina erilaisia halkojen ja kivien päälle viritettyjä tasoja ja virityksiä.  Moponkin alle löytyi koroke, ettei takarengas seisoisi vedessä keväällä ja jäätyisi kiinni.

Olennaiseen ei puututtu.  En huomannut ilmiselvää tosiasiaa, että lattian teko olisi se ainoa oikea ratkaisu.  Tai jos huomasin, pihiys tuli eteen, painekyllästetty puu on hirmu kallista.
Minut tuntevat tietävät: seli seli.  Äijä on niin laiska, ettei viitsi ottaa projektia...

Kasasin kivenmurikoita ja tamppasin soraa väleihin.  Ei toimi: mopon jalan toinen puoli upposi, ja kaatuminen oli lähellä.  Se ei ihan leikin asia olisikaan, sillä esimerkiksi seosvoiteluöljy tulisi pihalle, akku putoaisi kotelostaan tai ainakin akkuvesi loiskuisi.

Siis lattian tekoon, oikeasti.  Kun päätös on tehty, suunnittelemaan, piirtämään, mittaamaan.
Ja olisi heti pitänyt päästä tekemään!  Mutta kas, nyt ei peräkärri joutanut koko viikolla omiin ajoihin ja lautatarhalle käyntiin, oli hän töissä taidekoulun hommissa.  Eikä sadeviikolla oikein pihalla olisi rakentamaan voinut käydäkään, kun teltan kaikki tavara ei vettä kestä.

Tuli pouta.  Kannoin tavarat isoon läjään autokatoksen seinän viereen ja peittelin heidät eurolepattimella.  Kyllä oli likaa maailmassa, tuon kaiken joutuisin putsaamaan, ennen kuin kantaisin takaisin!

Rautaharavalla tasailin pohjaa.  Tasainen nurmikko oli muutamasta kohdasta painunut paljonkin.  Oli soraa ja kiviä.  Suunnittelin vasojen paikat, piirsin ne ihan maahan, ja  painekyllästetyistä entisistä aitatolpista laittelin koroketta lattian alle valmiiksi.

Jo jouti auto käyttöön, peräkärrykin.  Puutavaraa tuli kotiin sadalla eurolla, vaikka ostin höyläämätöntä.  Pinosin laudat autokatokseen aamua odottamaan.  Kyllä painoivat: painekyllästetty puu on ulkomyyntitavaraa, märkää.

Aamulla ajoin auton pois tallista.  Asettelin autokatoksen lattialle vasat valmiiksi ja rakensin kehikon vasoista ja reunimmaisista laudoista, oikein otin mitat nurkista nurkkiin ja suora tuli.  Kannoin kehikon kadun ja solan ja pihan kautta telttaan - eihän se, 2,9m x 2,4 m, mahtunut autokatoksen tolppien välistä.
Lopsahti ihan oikeaan paikkaansa, ajelin vasat kiinni korokeroteihinsa ja aloin latoa lattiaa.
Mallilopikka aina päissä raon mitaksi, laudat päistä kiinni.  Vasta lopuksi lisäilin keskimmäiset ruuvit ja keskilattialle, mopon ja äijän alle tuplasti.

Lautatavara oli laskettu yllättäen aika oikein, eipä jäänyt hukkapätkää kuin muovikassillinen, kun ajelin hyllytikkaiksi muutaman pätkän ja tein hyvin karkeaa hyllyä kolme tasoa.

Ai sisustaamaan?  No eipä tietenkään.  Joka saavi, joka kanisteri, joka laatikko ja ämpäri piti pestä.  Vanha imurikin, joka on sorrettu autoimuriksi ja kaikki hepat ja muut filtterit on heitetty mäkeen, alkoi kiiltää.  Ja ihana päivä heidät kuivasi.  Pressut viikattiin laatikkoihin, multasäkit kannettin hyllyn alle, alkoi tupa taas täyttyä.

Vielä mahtuu!  Mutta kohta on taas talvi tulossa.  Pitää vielä mahtua ainakin 7 tuolia ja 2 pöytää mopon ja ruohonleikkurin lisäksi.  Ja tyhjän tilan täyttymisen laki on voimissaan yhä.

Rauha

Aprillia?  Presidentit Putin ja Porosenko ovat sopineet tulitauosta Donbasin alueella Itä-Ukrainassa!
Mahtavaa!
Ihan tarkkaan se taitaa tarkoittaa, että Putin ja Porosenko eivät tappele keskenään, kahdestaan, siellä.

Ketä Putin edustaa sopiessaan?  Missä välissä hänestä tuli Itä-Ukrainan presidentti?
Hänen omien sanojensa mukaan Ukrainassa ei ole venäläisiä sotilaita.

Mikä on separatisti, ketä hän edustaa.  On joku ryhmä, joka vaatii irtoamista Ukrainasta, mutta on ryhmiä, jotka taistelevat laajemman itsehallinnon puolesta.  On vaikka mitä hajanaisia porukoita, jotka eivät todellakaan  voi sopia yhteisestä johdosta, ainakaan Putinista.

Ei Ukrainan joukkokaan ole vain hallituksen joukkoja, mukana on ns. kansallisia joukkoja.
Usein lehdistö käyttää sanaa "asemiehet", kun ei tiedetä, mitä joukkoja on mukana.  Ketä Porosenko siis edustaa?

Kyllä Presidentti Putin on rauhan avain.
Pitäisi vain olla tosissaan.  Pitäisi alkaa rehellisyydestä.
Prosessi on pitkä, pitäisi saada oikeaa tietoa venäläisillekin, pitäisi saada asenne muuttumaan.

Sotaa fascisteja vastaan?
Mitä tunnusmerkkejä fascismissa onkaan?  Olisiko esimerkiksi diktaattori johdossa, olisiko yltiönationalismia, olisiko rajoitettu tiedonvälitys tai mielipiteenvapaus.  Olisiko käytännössä mahdotonta vahvan vastaehdokkaan  tai - puolueen osallistuminen vaaleihin?  Poliittisia murhia, poliittisia oikeudenkäyntejä?
Ai niin, kuvasinkin Venäjää - Putin kyllä sanoo Ukrainaa Fascistisesti johdetuksi...

Ei venäläisiä joukkoja.  Mitä länsimaat tekisivät, jos Putin myöntäisi joukot?  Tuskin mitään!
Siinäpä se.  Iso Venäjä on niin iso, että enin on voi voi ja sympatiat.  Ja ydinasekorttikin on jo otettu peliin!
Mitä jos jotenkin Ukrainaan ilmestyy vaikkapa Nato-joukkoja, joita Nato ei tietenkään myönnä siellä olevan?  Se olisi siemen maailmanpalolle.

Oikeasti, maakaasu ja öljy pitävät lännen nöyränä. 
Taloudelliset pakotteet eivät pure, kolahtavat niiden asettajiin, tulee vastapakotteita.  Ei toimi.
Tästä on näyttöä: kun Etelä-Afrikka aikanaan oli vuosia kauppasaarrossa, maa kehitti omaa teollisuuttaan, menestyi hienosti, sitä paitsi aina löytyi bulvaaneja ja kiertoteitä.

Oikeasti ei Venäjää saa eristää kansainvälisestä yhteisöstä.  Siitä ei hyvä seuraa.  Mutta jotakin todella isoa täytyy tapahtua, ennen kuin Putin pehmenee.
Talous on iso avain, mutta kauppaa ei lopeteta, haukatkoon vaikka Ukrainansa ja ties mitä sen jälkeen.

Kun rauha sitten tulee, onko se rauha vaiko vain sodattomuus?  Kyllä rauhaan kuuluu oikeus elää ilman pelkoa kotimaassaan, oikeus osallistua päätöksentekoon, oikeus...

Terroristeja?

Luin juuri kolumnin, jonka mukaan suuri osa suomalaisista on marjanatseja!  Kehutaan omalla saaliilla - jopa somessa - ja annetaan toisen, polon, ymmärtää olevansa jotenkin vajaa, jos hän ei viihdy metsässä ja luonnossa itikoitten ja paarmojen ilona ja kerää itse tarvitsemiaan marjoja ja sieniä.  Kuulun marjanatseihin: tuntuu pahalta ostaa mehuja ja sienituotteita, jopa niitä marjoja, joita itse ei voi kerätä tai muuten ostamatta edes saada.
   Saalistus on kuitenkin vain sivuseikka, joskin tärkeä.  Liikun luonnossa, vaikka sieltä ei voisi ottaa mitään.  Niin natsi en ole, että vihistelisin ja ajattelisin kuin Martta-mummini: - Metsästä ei tulla tyhjin käsin!
   Jotain marja- ja sienijuttuja minäkin näen, jos ei nyt natsismiksi niin kuitenkin ainakin vahvasti yliampuviksi.  Joka vuosihan ne miljoonat kuulemma mätänevät metsään, ja suomalaiset leimataan saamattomiksi ja laiskoiksi.  Olisi kiva edes yhtenä vuonna nähdä marjalitran kustannukset, kun yksin ajelet kymmeniä kilometrejä etsimään edes jotakin kerättävää.  Paikat täytyy tietää - tai sitten täytyy marjastuksella ja sienestyksellä olla muitakin arvoja kuin saalistaminen.
   Ymmärrän myös ihmistä, joka on niin irtautunut luonnosta, että kerta kaikkiaan ei nauti metsäretkistä itikoineen, paarmoineen, hirvikärpäsineen, ymmärrän myös sitä, joka älyää ostamisen olevan usein halvempaa ja järkevämpää kuin saaliin tai tyhjän perässä autoilu.
Mutta antakaa minulle oma iloni!

17.2. kirjoittelin holhousyhteiskunnasta.  Päädyin tulemaan, että holhous johtuu siitä, että tavallinen ihminen ei piittaa, välitä säännöistä ja on itsekäs oman edun tavoittelija, säännöt ovat siis juuri purnaajaa varten olemassa.
   Eniten varmaan valitetaan liikennerajoituksista, nehän eivät minua koske, vain huonoja autoilijoita varten ne ovat.  En esimerkiksi ole nähnyt liikennemerkki 55 km tunniossa (tai 66, 77 jne,), mutta ainahan saa ylittää 10 %, ja minun ei tarvitse edes siihen tyytyä.

   Terveysterroristit on jo vakiintunut ilmaisu suomeen.  Milloin on paha suola, mlloin kova rasva.  Väliin kaikkien pitää liikkua ja nauttia (yäk) esimerkiksi ryhmäjumpasta, vesijumpasta, muotizumbista jos jonkinlaisista.  Viina ja tupakka on kaikille turmioksi, ja tupakoitsijaparka ei kohta voi polttaa edes ulkona.  Kyllä, inhoan tupakansavua, tiedän terveyshaitat, itse en polta; silti pidän osaa säätelystä kohtuuttomana.

   Aamuvirkut terrorisoivat muuta yhteiskuntaa, työajat ja "kaikki" on viritetty heitä varten.  Minulle sopii niin!  Ja väitän, että vaatii sitkeää harjaantumista siirtää ihmisen luontainen rytmi iltaan ja yöhön; sen sijaan uskon vahvasti esimerkiksi kolmen tunnin aikataulueroihin.  Väkisin väännetään kohti yöelämää esimerkiksi yökerhoissa, erilaisissa nuorten aktiviteeteissa.  Tietyssä iässä melatoniinia ei kehity yhtä paljon, mutta se ei selitä tahallista siirtymää.  Coolimpaa yöllä?  Kaikki kaveritkin tapaa (eri tavoin) vain yöllä.  Siis brändi.

Muodit, brändit sanovat, kuinka tulee pukeutua, mistä milloinkin täytyy pitää.  Miten joku voi toisen puolesta päättää makuasioista, valjastaa mokomaan hirmuisen määrän suunnittelua, työtä, materiaalihukkaa, julkisuutta.  Kuka voi sanoa, että sandaaleissa ei
saa käyttää sukkia tai vanhus ei saa olla farkuissa?  Hyvät tavat on eri asia, emmehän halua loukata tahallamme - emmehän?
Kenen oikeus on vaatia, että kaikki pitävät kulloisestakin lambadasta tai tiputanssista tai tanssimisesta ylipäätään?

Eniten terroria tehdään uskonnon ja yltiönationalismin nimissä. Miten Venäjä voi väittää natseiksi Ukrainan vaaleilla valittuja hallitsijoita (olivat he natseja tai eivät) huomaamatta itse olevansa yltiönationalistinen so. natsistinen, käytännössä diktatuurimaa?  Mikä antaa joillekin rauhanuskonto Islamin pienille haaroille jumalaisen oikeuden jopa tappaa muita? Se sama, mikä antoi aikanaan kristityille...

Jokainen taitaa olla oman asiansa vanki.   Jokainen on pätevä mestaroimaan ja vaatimaan kaikilta sitä, minkä itse kokee oikeaksi.  Mitään uutta ei tämä ole: jo esihistoriallisena aikana omaa kansaa kuvaava nimi, esimerkiksi, oli sama kuin ihmistä tarkoittava sana.  Muut olivat milloin barbaareja, milloin muuten alempia.
Terrorismi ulottuu todella arkeen: esimerkiksi nuori äiti saa vuorenvarmoja ja ainoita oikeita ohjeita hoitaa ja kasvattaa pientään. Kaikki ovat päteviä vaatimaan koululta milloin mitäkin.

Mutta mitä sitten - kunhan minä saan olla aina oikeassa.

Vastuun kantoa vastuuta pakoilemalla

Kuoppia-liikennemerkki.  Ajaa suhautat juurikaan siihen huomiota kiinnittämättä.
Tavallisesti auto jossain hieman heilahtaa, jousitus pelaa, rekisteröit ja toteat, että se oli siinä.
Joskus on lisäkilpi merkin varressa, se kiinnostaa enemmän, mutta kiinnostus tyssää viimeistään siihen, että kaksikielisessä maassa on  samma på svenska - vai oliko se sama, moottoritievauhdissa et ehdi lukea.  Voi olla mitä vain edessä, mutta kun rajoitus pysyi samana, hällä väliä.
Lisäkilpi on tärkeä, esimerkiksi sana kelirikko kertoo koko tien olevan huonossa kunnossa.
Kun merkki on asetettu, tienpitäjä vapautuu vastuusta?

Jokainen tienkäyttäjä on velvollinen tekemään voitavansa vaaran välttämiseksi.  Lienemme kaikki autoilijat panneet esimerkiksi lehtevän oksan johonkin vaaralliseen tiellä olevaan kuoppaan varoitukseksi.  Merkkikään ei ole ikuinen oikeutus olla tekemättä mitään, vastuuseen joutuu, jos ei tienpitäjä kohtuullisessa ajassa (mikä sekin lienee?) korjaa vaaraa aiheuttavaa vikaa.

Toinen vastuusta vapauttava kyltti on Ei talvikunnossapitoa.  Saat liukastua ja lyödä pääsi, katkoa luitasi ihan vapaasti, ja kunta ei ole vastuussa.  Tapasin tällaisen kyltin jopa Trierissä Saksassa, joten keksintö ei liene suomalainen.  Usein tämä kyltti on juuri siellä, mistä hitain liikkuja saisi edes pienen oikaisun matkaansa ja joutuu siis kiertämään isompien väylien kautta.

Onko joku kuullut, että kunta myöntäisi hiekotuksen olevan riittämätöntä tai esimerkiksi lumitöiden laahaavan niin pahasti jäljessä, että hälytysajoneuvokaan ei mahdu kulmista kääntymään tai etenemään syvässä lumessa?  Ei-eliitialue on kolmannessa aurausluokassa, auraa ja hoitoa saat kyllä odotella muutenkin.

Euro sanoo, että asia on kunnossa.  Älä katko jäseniäsi kaupungin alueella, valitse yksityinen, saatat saada jonkin korvauksen.

Uusin näkemäni vastuunpakoilukyltti on suosikkisuoni laidassa.  Hämmäauteensuon laidassa  ja suolla on erittäin käytetty ulkoilureitti laavulle, ja ympäristötoimi on viisaudessaan laittanut kyltin, jossa varoitetaan huonokuntoisista pitkospuista.
Kyllä, huonot ovat, osin kokonaan romahtaneet, joissain paikoissa saa taiteilla yhden lankun varassa, joissain kulkea kallellaan.  No hyvä, että varoitetaan - mutta elettäkään en ole nähnyt tehtävän pitkospuiden korjaamiseksi.  Jos ei ole kunnossa, poistetaan, tuntuu olevan kaupungin konsti muualla, esimerkiksi leikkipuistoissa.

Miksi mopoilija ei halua ajaa kevyen liikenteen väylällä?  On lukuisia syitä, koirankusettajat, pihoista tunkevat autonnokat, jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden holtittomuus.  Mutta tärkein syy taitaa olla se, että pimeällä, sateella tai muuten lammikkoaikaan ei kertakaikkiaan voi tietää, kuinka syviä ne kuopat ovat.  Pari kertaa on yllättänyt, onneksi pienessä vauhdissa.
Missä on merkki päällystevaurioista - eihän kevyestä liikenteestä ole niin väliä! (Ei, vaikka sitä muka suositaan esimerkiksi ilmasto-ohjelman tai terveysvaikutusten takia)

Oikein hauska merkki on keskellä kesää kyltti Jäälatujen hoito lopetettu...

Melkein mikä tahansa liikennemerkki oikeastaan siirtää vastuun tien käyttäjälle.  Kuka käskee ajaa kolmenkympin alueella viittäkymppiä?  Moni ei usko merkkiä, ja saa alustavaurioita tai katkoo pakoputkensa esimerkiksi hidasteisiin.  Pikkujuttu verrattuna vaikka siihen, että useimmat vaarantavat tietyön kohdalla täysin itsekkäästi ja tietoisesti työläisten hengen ja turvallisuuden.

Merkin tehtävä on varoittaa, oma asenne hoitaa loput.  Joissakin paikoissa on kuitenkin silti kuljettava juuri siitä, ja merkki lähinnä harmittaa, ja saa miettimään, miksi itse asialle ei tehdä mitään.

Kavereita

Nosti päätään Kyy Kyykkänä: - Et nyt työntäisi kättäsi niin lähelle, tuikkaan!
Siinä se makaili, oli juuri päässyt hyvään kiemuraan sammaleiselle kivelle aurinkoläikkään.  Oli vielä varhaista, ja piti vanhan luita saada lämpöisiksi.

No en työntänyt kättä, en.  Jäin juttelemaan.  Sanoi Kyykkänä tietävänsä, miten moni marjastaja havaitsee käärmeen, joku liian myöhään.  Ja toiset, useimmat ihan varmasti tietävät, että käärme siinä menee, kun oma jalka heiluttaa keppiä tai vaikka kortta niin, että heinät ja varvut tärähtävät ja rapsahtavat vähän.
- Ja kuinka moni käärme onkaan sammakko, noin ihan oikeasti?
Muistutin, että ei ole kiva myöskään herätä Kyykkänän vieressä teltassa.  Ajattelin sopia keskinäisestä rauhallisesta rinnakkaiselosta, mutta eikös tuo muistuttanut pojista, jotka heittelivät kepeillä käärmeparkaa edestakaisin maantiellä, kerran minun pyöräretkeni  varrella.
Minä taas muistelin, kuinka esimerkiksi Lapinsalmen tulipaikalla Repovedellä komea tarhakäärme sai luikertaa ihmisten välistä, jopa koiran puuttumatta, kaikessa rauhassa uimaan Kapiaveteen kevätpulahdukselleen.
- Pyh, rantakäärme!  Mutta olkoon, ei ole vihaa meidän välillämme, vaikka oletkin nähnyt pikkupojan, jota pistin.  Juoksi hippaleikissä päälle, säikähdin.

Suppilovahveropaikka ja hyvä!  Pylly pystyssä keräsin ja muovikassi alkoi täyttyä.  Ihan pikkuisen taisin säikähtää, kun takaa päin, jalkojen välistä ilmestyy iloinen pystykorvannaama.  Oli hän metsästämässä, isäntä nauroi parinkymmenen metrin päässä.
Muutamankin kerran on koira yllättänyt, kuinka ollakaan, useimmiten evästauon aikana, ja vaatinut kaveriosuuttaan.

Vattupuskissa on tietysti miljoona kaveria, hyttysiä ja paarmoja.  Ja sienestäjän paras ystävä, ainakin uskollisin, lienee hirvikärpänen.
Mutta on esimerkiksi pikkulintuja, tsip, jotka saattavat olla marjastajan kaverina  vaikka tuntikaupalla, aluksi varovaisina, mutta lopulta ihan vieressä tarkkailemassa.  Samanlainen "kesy" pikkulintu on seuraillut taimikon tarkastajaa esimerkiksi Kylkisvuorella.

On vatukkoon mennessä ollut isompikin kaveri polulla: ukkometso oli päättänyt kukkoilla väärään vuodenaikaan, eikä olisi millään laskenut menemään siitä.  No en mennyt: mitä sankaruutta olisi esimerkisi kuristaa päällekäyvä lintu?  Oli aikaa kiertää, oli arvostusta luonnon ihmeelle.

Kerran olin maailman parhaalla vattupaikalla, kuivan ojan yli taipui valtavia vattupuskia täynnään marjoja. Alkoi kuulua ryskettä ja lasten ääniä, aikuisten komentoja.  Lähestyi ryske: irti päässyt hevonen rymisteli puskien läpi.  Se oli tullut pellon yli, pikku joen yli, ja nyt raapi kylkiään vatukon läpi.  Ja koko lauma perässä, sain seurata aitiopaikalta.

Viinimarjapuskissa lehahti iso, mutta arvatenkin hyvin nuori naakka olkapäällle.  Ja ystävyyden osoitukseksi se alkoi sukia pulisonkejani - lintuhan ei oikein voi omaa päätään hoitaa, tällainen siis on todella sosiaalisuutta.  Ei se nokka ihan pieni ole naakallakaan, siinä silmän vieressä...  No sitten kutsuivat jo taas naakkojen hommat.

Hirvi söi metsäkortetta, söi hartaasti ja nautiskellen.  Istuin kaatuneella rungolla ja kahvittelin kesken sienireissun.  Se alkoi tulla lähelle - liian lähelle: kun se säikähtää, ties minkä potkun se tarjoilee!
Piti ottaa aloite.  Nousin seisomaan, hakkasin käsiäni yhteen.  Kyllä se hyppäsi ja lähti, mutta niin kuin hirvet tekevät, jäi sadan metrin päähän katsomaan , möllöttämään  uteliaana.
Hieno hirvikokemus oli myös se, kun ensin hirvet menivät koiran ajamina yhteen suuntaan, mutta kohta palasivat takaisin koira edellä, hirvet perässä.  Oli kantarellireissu, eikä hirvijahti ollut vielä alkanut.

Auton tönäisemä lumikko otettiin rukkaseen ja vietiin näytettäväksi kesämökille.  Sepä virkosi, jolloin sankarillinen kissa kiipesi karkuun ikkunaverhoon.  Oli aika jahtaaminen saada lumikko ulos talosta, mutta sinne tuo hävisi.

Koirasi osaa lukea sinua?  Kerran istuksin koira vierellä ja katselin, kuinka alle kahden metrin päässä  metsäjänis söi halulla apilaa .  Välissä oli matala leppäpino, jonka yli koira ja minä saimme seurata touhua.  Loru katsoi välillä minua: ei saa liikkua, ei saa haukkua.  Jänis lopetti ja sai hyvän etumatkan, vasta sitten koira ampaisi perään.  ( Luultavasti, jos olisi kiinni saanut, olisi nuollut jänöraukan noloksi.)  Jos olit lähdössä ulos ilman koiraa, koira ei värähtänytkään valppaassa vahdintoimessaan umpiunessa.  Vaan jos olit aikeissa ottaa hänet mukaan, sanoit tai et, oven edessä istui innokas lähtijä hihna suussaan...

Varsinkin keväällä vakioreiteillä suolla korpit ovat useimmiten tarkistamassa, kuka kulkee.  Ja ihan tuntuu, kuin ne tervehtisivät!

Lapinpöllönuorukainen etsi omaa reviiriään syksyllä.  Olin suppilovahverometsässä, kun seurankipeä, valtava pöllö alkoi kirahdella oikean olkapään takana puussa, tuskin kymmenen metrin päässä.  Kummasti sen kokoinen lintu panee pitämään rintamasuunnan kohti - mutta eipä tuo todellakaan ollut aggressiivinen, seuraili uteliaana lähes puoli tuntia touhujani ja jutteli.

Kertausharjoituksissa viestitelttaamme, se kun on lämmin, tuli metsähiiri iloksemme.  Radiopöydällä oli hyvä nakertaa vähän näkkileipää.  Ihan tarkkaan kun katsoi, silläkin taisi olla violetit kauluslaatat...

Kun paljon luonnossa kulkee, paljon tietysti näkee.  Mielestäni yksi suurimmista luontokokemuksista on, jos villieläin omasta halustaan päättää luottaa minuun ja tulee luokseni.

Pakotammeko Venäjän polvilleen?

Terrori-isku, muutama uhri, omaisuusvahinkoja.  Kostoisku, joitakin satoja kuolleita.  Kostoiskun kostoisku, taas muutama uhri.  Rankaisu kostoiskusta, satoja uhreja, omaisuusvahinkoja.

Kuka olisi se viisas, joka näkisi, että tällä ei ole loppua.  Kosto ja rankaisu hamaan maailmanloppuun.

Vaikka tämän jutun kärki ei olekaan etsiä tähän syytä tai syyllistä, sanon syyt (mielipide) silti.
Kun palestiinalaiset eivät saa oikeutta asua monin sopimuksin sovituilla alueillaan, vaan niille rakennetaan yhä uusia siirtokuntia, rauha  ja rinnakkainelo on mahdoton.  2/3 sovitusta maasta on jo vallattu, ja vallattuja alueita pitää puolustaa!  Siirtokunta on aluksi sama kuin eteentyönnetty tukikohta.  Myös mm. Jerusalemiin on tunkeuduttu arabialueille.

Vesi on toinen ikuinen kiistan-,  jopa sodanaihe.  Kuinka ollakaan, esimerkiksi Jordan on vain juutalaisen vettä?

Huippuna on palestiinalaisten ghettouttaminen.  Ghettojen ympäri on jopa muureja.  Kontrolli alueiden rajoilla on tiukempi kuin useimpien valtioiden rajoilla.

Mikä on palestiinalainen?  Kuka edustaa ja hallitsee heitä?  Jos presidentti edustaa jotakin ryhmää, hän ei kuitenkaan voi vastata toisen ryhmän toiminnasta, saati siitä, että myös Syyrian sisällissota leviää alueelle.  Aina on pyhän sodan lietsojia, jotka ampuvat rakettinsa vaikka koulun tai sairaalan katolta ja näin vetävät pommit ihmiskilpien päälle.  Kenen kanssa siis Israel neuvottelee?

Meillä on yhä dilemma Herran valitusta kansasta, Israelin valtioterroriin ei saa puuttua.  Uskontojen kiistako tämä muka onkin - alun perin varmaan kysymys oli kuitenkin juutalaisten siirtymisestä ja siirtämisestä omaan maahansa ja Israelin valtion perustamisesta. USA estää kaiken tehokkaan puuttumisen Turvallisuusneuvostossa. 

---

Asetetaan Venäjälle pakotteita.  Kas kummaa, Venäjä vastaa omilla pakotteillaan, jolloin täytyy taas lisätä läntisiä pakotteita, jolloin Venäjä...  Taas loputon tie, jossa Ukraina unohtuu ja kaikki muutkin saavat siipeensä.  Venäjäkin, mutta sehän ei johtajia huoleta, syy on niin helppo projisoida länteen.  Onnistuu, kun tiedonvälitys on niin tanakasti hallituksen käsissä.  Nythän kaikki tulevatkin taloudelliset ongelmat ovat lännen syytä.
Luultavasti pakotteet jopa nostavat Putinin suosiota, ja kas kummaa, meillä on Putin presidenttinä vielä 2018 vaalien jälkeenkin, kun vaihtoehtoisia ehdokkaita ei sallita syntyvän.  (Krimin miehitys nosti nopeasti Putinin suosiota 8 %.)

Ukrainan kriisin avain olisi avoin tiedonvälitys, silmien avaaminen Venäjällä.  Ja silmien avaaminen meillä - viitteitä on siitä, että on aivan sama, mikä porukka Kiovassa hallitsee, huono hallinto, yhteiskuntajärjestys jatkuu, hyväksikäyttö ja korruptio rehottavat.  Vaan mitäpä se Venäjälle kuuluu, antakoon ystävällismielisen naapurimaan hoitaa asiansa.

Se jutun kärki?  Tahdoin sanoa, että pakotteet ovat loputon suo, joka romuttaa kaikkien osapuolten mahdollisuuksia.  Täytyy olla muita keinoja, vaikkapa meidän rauhanpalkittu miehemme asialle, aluksi.