Punaista!

Aamupala ilman lehteä, on varhaista.  Mittari sanoo, että pusakka pitää ottaa, jopa ajohanskat ovat mukavuutta.  Keruuastia ja isompi astia mukaan - tietysti ne pitää nopeasti pestä, kukas edellisen reissun jäljiltä olisi sen muistanut tehdä?

Pilvetön ja tyyni ilma tervehtii mopomiestä, kun hän hiljalleen ajelee kohti mansikkapaikkaansa.
Eipä ole kulkijoita, oikein huvittaa, että liikennevalot ovat toiminnassa.

Pusero konttiin, keruuastia käteen.  Jos on oikein hyvä paikka, sekin heinikkoon tai kannolle: noin sata mansikkaa mahtuu kouraan.  Oikein hyvässä paikassa saa yhdellä otteella kaksi marjaa.
Pro ei laita marjoja kourastaan astiaan, ennen kuin niitä on nypätty vähintään neljä.  Hän ei myöskään pysähdy, ennen kuin samalla seisomapaikalla on vähintään kymmenkunta otettavaa marjaa.

Keruuastia on oltava. Isoon, avonaiseen astiaan saa samalla neulasia, puunkuorta, ties mitä.  Eikä ole yksi tai kaksi kertaa, että risukossa kompastuu marjasaaliinsa pitkin Matin vatia.

On loistava marjavuosi.  Jos vähän tulisi vettä, marjat olisivat vielä mahtavampia.  Nyt ei ahoilla ja aivan viidan reunassa kannata pylleröidä, pitää mennä heinikkoon tai harvennusmetsään.

Tutut tervehdin, ne lehdokit, tammen taimet, nokiperhoset, milloin mitkäkin.  Joka päivä on jotakin uutta, eilen esimerkiksi olivat ahdekaunokit auki ja ajuruoho tosi komeana.

Aika moni muukin on mansikkaa keräämässä.  Ei ole minun paikkojani - mutta ovathan ne, kun ihmiset pysyvät metsäteiden reunoilla, pelkäävät risuja ja eivät ehkä tiedä metsän sisällä piilevästä aarteesta.  Monet tulevat niin myöhään, että on liian kuuma kerätä, kuuma, koska kunnon kengät, pitkät hihat ja lahkeet on rytelikössä oltava.  Ennen kuutta on paras aika metsäänmenolle.

Noin litra ja keruuastia täyteen.  Usein tässä vaiheessa harmittaa: se paras paikka olisi juuri tässä, astioihin ei mahdu.  Huomenna tähän siis - se paikka on pieni, sillä pääsee vain maistamaan helppoa keruuta ja huomenna kävelet taas.  Astiat on suljettava hyvin, pantava pusakan sisään mopon konttiin:  metsätie rynkyttää kehnosti kahlehditut mansikat tosi kivaksi sössöksi kotona siivottavaksi.

Oma suu on napsannut metsässä.  Mutta kun kotiin tulee, on perhe herännyt ja tarvitsee aamumansikkansa.  On noita silti pakkaseenkin saanut, ja kaksi kertaa olen yli kahden litran satsin hilloksikin keittänyt. (Kyllä kelpasi ainakin pirtelöhillona pikkumiehillekin!).
Nyt on joulun jälkiruon lisäksi herkkua vaikka tavalliseen arkiaamun puuroon pakastimessa.
Kokeilin jopa kuivaamista, kahdellakin tavalla.  On työlästä ja oppirahat ovat kovat: marjat tarttuvat kuivurin ritilöihin tosi lujasti, ja kiertoilmauuni varmaan kypsentää ja tekee liian kuivaa jopa viidelläkymmmenellä asteella.  Mutta on pari rasiaa myslin ja murojen sekaan.

Ja metsästys jatkuu.  Siellä se mustikka odottelee, samoin kantarellukka.  Metsästys ei ole tärkeintä, olo ajatuksineen luonnossa riittäisi sekin.

Kuvan nimi on "Maistus varmaan sullekin?"

Minä olen joustava!

Nopeusrajoitus 50 km tunnissa.  Mittarivirhe on hyvä selitys, voin ajaa siis 55, ja koska "kukaan" ei tietenkään kyttää koko ajan mittaria vaan liikennettä, saan ajaa 60 tai yli, kun juuri nyt ei liikennetilanne tai olosuhde estä.  Muistaakseni merkeissä ei lue 66, 77, 88, 110? (Eikö noilla poliiseilla ole muuta tekemistä kuin kytätä minun ihan tavallista/turvallista ajamistani?)

Puomi edessä.  Taulu, jossa tekstit usealla kielellä kieltämässä alueelle menon.  Se on vajannaja territorija, sotilasalue.  Siis on syntynyt polkuja puomien molemmin puolin, jopa auton mentävä ura eräälle portille.  Pitää päästä koiraa kusettamaan, aamulenkille, oikaisemaan alueen läpi töihin, ajamaan rauhallista metsätietä, kun kuutostietä pitkin ei saa mopoilla tai pyöräillä.  Ja pitäähän minun saada kipata se jätekuorma metsään, kun Kukkuroinmäelle on ihan 10 kilometriä.
Tätä kategorista kieltoa en oikeasti ymmärrä.  Miksi alueella ei saisi olla?  Harjoituksia on hyvin harvoin, ei olisi iso vaiva tiedottaa nistä lipuin ja lapuin veräjillä.  Alueella ei ole mitään pysyviä rakenteita (ellei sitten kätkettynä ole), eikä mitään sotilaallista salaisuutta paljastu sallimalla ihmisten kulku ja oleskelu.  Vallitseva käytäntö on, että ns. kaikki menevät porteista huolimatta, kantavat huonoa omaatuntoa ja osaavat kyllä väistää, jos pojat tulevat puistoon.

Liikennemerkki "Ajoneuvolla ajo kielletty" koulun portilla.  Siis lapsi ei saa ajaa pihaan polkupyörällä, henkilökunta ei saa ajaa pysäköintipaikalleen, huoltoajo ei saa ajaa keittiön ovelle, kirjavarastolle, roskakatokselle, vanhemmat eivät saa tuoda lapsiaan harrastuksiin tai tulla itsekään autoillaan koulun juhliin.  Siis ehdoton kielto!  Lisäkilpi selvittää syyn:  Pelastustie.
Minusta merkki on väärä, pitäisi olla "Pysäköinti kielletty".

Näiden kertomusten pointti on siinä, että meille opetetaan oikein viranomaisten voimin: - Valitse itse, mitä pykäliä noudatat!  Siis saat luvan olla joustava tai ainakin "joustava".  On lukemattomia muitakin paikkoja oppia tätä elämänmallia, länsimaista yksilönvapautta.  Saat esimerkiksi ajaa ilman pyöräilykypärää tai ilman valoja pimeällä.  Poliisi ei edes nähdessään puutu näkemiinsä rikkeisiin, kaipaan niitä kakarana säikäyttäneitä kuulutuksia ohi ajavasta poliisiautosta, esimerkiksi kun ali-ikäisenä kyyditin kaveria.

Meille säännöt ja maaräykset eivät ole painoarvoltaan samoja.  Joidenkin rikkomista naureskellaan, joidenkin rikkomista kauhistellaan.  Toisille ei ole mitään muuta kuin vapautta, toiset ovat tiukkapipoja (ainakin vaatimaan muilta).  Punaista vastaan kävelee jokainen, jos ei ole liikennettä - tai jos ei ole poliisin näköistä lähellä.

Mitä haluaisin?  En halua ainakaan paluuta alamaiseen nöyryyteen.  Ehkä tahtoisin jonkinlaista toiset huomioon ottavaa järkevää suhtautumista sääntöihin ja määräyksiin.

Kuvan kuivatut metsämansikat (nam!) ovat ehdottomasti kielletyltä Laukkaradan sotilasalueelta.

Ei saa mennä!

Mansikoin vuorattuja metsänreunoja.  On mistä ottaa, saa valikoidakin ja saa hompsia, etsiä vielä isompia ja enemmän. 
Jää aikaa muullekin kuin mansikoille.

Tammentaimia on jostakin syystä metsässä aika paljon, etsimättä.  Lähimmät isot tammet ovat kilometrien päässä.  Epäilenpä närhiä ja variksia, tuskinpa orava Orotimurunen jaksaa näin kauas rahdata terhoja.
Lehtoneidonvaippa ja lehdokki eivät tässä metsässä ole mitään harvinaisuuksia.  Isotalvikkiakin, mutta varsinkin muka harvinaisempaa tähtitalvikkia piisaa.  Mutta on kummallisia kuoppia: tietenkin vanhoja sotilaskaivantoja, tiesoran ottopaikkoja on, mutta on myös huonosti ja vielä huonommin peiteltyjä jätteenhautauspaikkoja, entisiä, sillä nythäan alueelle ei (muka) puomien takia pääse.

Kompastuin jopa piikkilankaan, joka kätkeytyy varvikkoon aika hyvin.  Onneksi on saappaat ja pitkät lahkeet.  Sain langasta näkyviin niin paljon oksan varaan, että siihen ei kai enää kukaan kompastu?

Laukkarata on läpimenemätöntä nuorta männikköä.  Siinä harjoittelivat Rakuunat ja tykkijullit ennen mm. maastoammuntaa, oli pystyyn äkkiä nousevia tauluja jopa.  Näyttösuoja on murentunut olemattomaksi valliksi ja pusikoksi.  Harjoitusten muodot ovat muuttuneet kovasti ja toiminta on vähän eri paikassa - lehdokki ja neidonvaippa, korvasienikin menestyvät alueella ehkä juuri siksi, että aina myllätään maata.

Niin, tämähän on kiellettyä aluetta.  Mitä nyt "kaikki" kulkevat läpi pyörineen, mopoineen, käyvät lenkillä, antavat koirien juosta vapaana.  Varsinaisten harjoitusten aikoihin porteilla on vartiomiehet.
Varuskunta keskellä kaupunkia tarvitsee harjoitusmaastonsa, maaston, jossa saa ajaa rajullakin kalustolla ja jossa siviili ei osu eteen.  Mutta silti: miksi pitää olla porteilla kategorinen kielto, mitään salaisia laitteita en tiedä, järki sanoo, mihin ei saa mennä.  Kukapa sitä portista - siis en ole minäkään kysyttäessä nähnyt yhtään kieltoa, alueelle pääsee miljoonaa polkuakin, moottorikelkkareittiä, latupohjia pitkin.
Kerran vein sotilasalueen läpi luokan tutustumaan metsään Kolmikannanmäelle asti, ei tarvinnut ajaa liikenteen seassa.  Soitin tutulle upseerille ja oikein kysyin luvan: herra majuri nauroi ääneen, taidan olla ainoa kaupunkilainen, joka edes kysyy.  (Sillä reissulla tuli sotilaita vastaan metsätiellä, oli kiva tunne kun se lupa oli!)

Tämä oli se metsä, jossa Lyseo suunnisti.  On maisema muuttunut: teitä on tullut lisää, hakkuuaukkoja on, samoin pusikkoa enemmän.  Ja kuutostie jytyää aivan yötä päivää.  Mutta siellä ne sotavankien hautausmaat yhä ovat, samoin avokalliot sekä Mattilan Sorkki, uimala.  Aina käydessä on vähän nostalginen olo.

Solidaarisuus

Mansikkametsässä ensimmäistä kertaa.  Pari kertaa, siis jo viikkoa ennen juhannusta jopa, olen kotiin kourallisen mansikoita tuonut, mutta tänään aloitin joulumansikoiden keräämisen.
Kummasti mieli metsässä rauhoittuu.  Kummasti ajatus vaeltaa.  Huomasin hymiseväni työväenlauluja, "heräsin" , kun päässä soi Veli, sisko.

IIlma vilisi vapaita assosiaatioita, yhteen tartuinkin.  Rupesi pyörimään ajatus solidaarisuudesta.
Meille hyvin, kyllä.  Mutta kaikille muillekin hyvin, niinhän se menee.  On eräs työväenliikkeen johtoajatuksista, ja hieno onkin, ja tätä ajatusta on jopa pyritty toteuttamaan niin oman työväen sisällä kuin kansainvälisestikin.

Menestys on vaihdellut.  Esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeessä ei todellakaan ole paljoista puheista huolimatta saatu paljoakaan aikaan isojen alkuperiaatteiden jälkeen.  Miksi edelleen on matalapalkka-aloja tai naispalkka-aloja, ellei sitten epäsolidaarisen heti-mulle-kaikki-politiikan takia?  Paperimieskin on vasta pakosta oppinut, mitä on epävarmuus ja palkkapolitiikassa samalla viivalla oleminen.

Ns.  avainalat ovat voineet kiristää, solidaarisesti tietysti.  Jäänmurtajat ihan yllättäen eivät liiku kovana talvena eivätkä voimalat tuota lämpöä. Yhteiskunnan alat ovat taas aina ns. sosiaalisessa palkkauksessa, ajatellussa sopivassa välyksessä.  Huippu solidaarisuutta oli eräänä vuonna markkinoitu palkaaerojen kasvattaminen sillä perusteella, että huippupalkkojen kuluttaminen lsää työpaikkoja ja valuu siis kaikkien hyväksi.

Solidaarisuus on koskenut myös lähinnä eurooppalaisia.  Ei kai nyt sentään mustan pidä saada kunnon palkkaa?  Eikö maahanmuuttajalle kuulukin se ikävä, yksitoikkoinen, likaava suorittava työ pienellä palkalla?  Mitä meille kuuluu kiinalainen alipalkattu lapsityövoima?

Solidaarisuus on myös silloin turha koriste, kun vastakkain on oma etu ja oikeudenmukaisuus.
On meillä oikeus ostaa halvalla kaukoidässä nälkäpalkalla ja epäinhimillisissä työoloissa tuotettua?
Luonnosta voimme myös veisata viis, kunhan saamme halvalla tuotteita.  Luonnosta viis myös siinä mielessä, että ensin pitää nostaa elintaso, vasta ylijäämällä voimme ajatella jotain ekologisia arvoja - tietenkin juhlapuheissa voimme niillä aina muita lyödä.

Yksi ystäväni sanoi aina, että ajatus pitää ajatella loppuun.  Mutta pitihän niitä mansikoitkin kerätä, lisäksi tiedustella lisäpaikkojakin.
Joka tapauksessa työväenpuolueiden kannatuksen hiipumisen eräs syy on ilmiselvästi länsimaisen itsekkyyden ja itsekeskeisyyden riemuvoitossa, solidaarisuuden kustannuksella.

Kuvassa on mansikkareissukaveri, ketoneilikka odottaa minua taas huomenna.

Pois, muukalaiset!

Maailman paras vattupaikka!  Jokitörmän ylle kaartuu vattupusikko, alla saa kulkea tuoksuvassa holvissa.  Ei tarvitse edes kurkotella, marjat tulevat eteesi juuri sopivalla korkeudella.
Sama paikka on parin vuoden päästä tiheä jättipalsamipusikko, kulkijan hikiseen pintaan tarttuu siemeniä, joita kasvi ampuu pienestäkin hipaisusta.

Ihana, rauhaisa mökkiranta.  Vesilinnut ovat oppineet elämään rinnan ihmisen kanssa, on kiva seurata niiden touhuja.  Mutta saapuu rantarosvo, läheiseltä tarhalta on joskus päässyt minkkejä karkuun.  Ja sitten ei ole vesilintuja lahdella, minkki on liian tehokas suomalaiseen rantaan - ja lienee jo syrjäyttänyt oman vesikkomme?.

Naapurin ökyhuvilalla on isot pihat.  Kasvejakin on vaikka minkä laisia, on perennaryhmiä, yhden kesän kukkia, hoitonurmea.  On piennarkasveja, on varjokasveja, on kasveja suojaamaan ja peittämään solia ja komposteja jopa.  On myös jättiputki, joka karkaa läheiseen lehtoon ja kauas alkuperäiseltä paikaltaan, sinunkin tontillesi.  Älä koske sormin, älä anna sen hipaistakaan ihoasi!
Kitke, niitä, kompostoi, polta - tee mitä vain, eroon et pääse?  Eroon ei myöskään helpolla pääse kurttulehtiruususta.

Ihan kiva olisi, jos tässä lossirannassa olisi vähän muutakin katseltavaa kuin aina sama ranta.  Ai niin, pihalla on lupiini siemenvaiheessa.  Ensi kerralla otan siemeniä taskuun ja heittelen tuohon vähän.
Joku on heitellyt, lupiini on nyt joka paikan kasvi, joka syrjäyttää muut.  Paitsi koollaan ja kasvuvoimallaan, se voittaa myös hernekasvina: se lannoittaa typpibakteereillaan maan niin, että siinä on aivan liikaa typpeä alkuperäisille kasveille.

Virmutjoella on majavia.  Auton nokka sinne päin, luontoelämys saa maksaa paljonkin bensiiniä.  Mutta kas, kun omaan mökkirantaan iskeentyy majava, kaivaa onkaloita rantapenkan täyteen, rakentaa jopa pesän, onkin tilanne toinen.  Eikä metsänomistajakaan oikein haluaisi majavaa omalle palstalle.  Kanadanmajava se on, beaver, eurooppalainen ammuttiin loppuun 1851 Suomessa.

Upeita perhosia!  Lämmennyt ilmasto tuo meille yhä uusia lajeja, ja ennen harvinaiset yleistyvät.  Mutta sama lämmin tuo mukanaan myös yhä uusia tuholaisia, vaikkapa coloradonkuoriaisen.

Ei kaikki tulokkuus tai karkulaisuus ole pahasta.  Esimerkiksi akilleija tai puna-ailakki ovat vallan viehättäviä lisiä luontoomme.  Emmekä ole sentään Australia, jossa ainakin kaktukset ja kanit ovat olleet katastrofi.  Niinhän ovat myös kissa ja rotta monessakin paikassa.
Mutta harkintaa, hyvät ystävät.  Juuri sinun tai minun ei tarvitse olla se, jonka takia luontoomme leviää jotakin sinne todella kuulumatonta.

Kuvan muukalainen on uusi tulokas, mutta itse suolle muuttanut.  Mikä se on?  Baltiantoukokämmekkäkö?

 

Maailma hukkuu paskaan?

Kaksi on maailmassa yli muiden!
McDonaldsista (tai vastaavista) lähtevä saa ripotella jätöksensä, paperinsa, ruokailuvälineensä sirotellen pitkin maisemaa.  Tavallisena aamuna tätä autoista heiteltyä roskaa on lokkien revittävänä monen kilometrin päähän.
Toinen kuningas on tupakkamies.  Ei ole roskaamista vaan luonnollista toimintaa, että askia avatessa sellofaani lentää siihen, missä satut seisomaan.  Jokainen tulitikku putoaa maahan.  Tumppi lentää - ja usein sammuttamattomana - tietenkin maahan, ja kun aski on tyhjä, sen luonnollinen loppusijoituspaikka on juuri sillä kohdalla maassa.  Tupakkamies osaa myöskin räkiä koko seisomapaikkansa kuvottavaan kuntoon.

Pientä on koululaisen karkkipaperi näihin veijareihin verrattuna.

Enää ei juuri näe, että auton ikkunasta työnnettäisiin roskaa maisemaan.  Mutta kyllähän näin yhä on pakko tapahtua: tuossa kuutostiellä oli juuri kevätsiivous, ja noin kahden sadan metrin välein näytti täysi jätesäkki töröttävän odottamassa poiskuljetusta, ja tien toisella puolen samoin.
Useilla paikkakunnilla jokin seura, esimerkiksi Leijonat tai Martat, vastaavat kirkonkylää lähestyvien teiden varsien siisteydestä.  Kunnia heille - mutta koko touhu voisi olla tarpeetonta!

Varsinainen jätehuolto on yksinkertaistettu monelle liian vaikeaksi?  Vai miksi metsäteiden varsille yhä rahdataan akkuja, kodinkoneita, huonekaluja, jäteöljyä?
Onko todellakin helpompaa viedä autolastillinen tai peräkärryllinen metsään kuin kaatopaikalle?
Joka tapauksessa jotuu lastaamaan ja ajamaan.  Useat jakeet otetaan ilmaiseksi vastaan jopa.
Kaatopaikalla tietysti kaikki näkevät, ettet hallitse peräkärryn peruutusta?  Ja kaatopaikalla ei ole sitä jännitystä, jäätkö kiinni ja saatko sakot ympäristörikoksesta.
Kyllä, on paljon tietämistä ja pykälää jätehuollossa, matkaa keskitettyyn maakunnalliseen jäteasemaan on.  Mutta silti...

Tehokkainta olisi tietysti vähentää jätteen syntymistä, so. kuluttaa vähemmän.  Utopiaa?
Kierrätys ja uusiokäyttö ovat jo sanoina tuttuja, olisiko mahdollista saada ne teoiksikin?
Jätehuollon tulisi olla asiakkaalle niin yksinkertaista, että ei syntyisi vaihtoehtoisia ratkaisuja.  Roskiksia ja tyhjentäjiä lisää!

Ja höpönhöpöt.  Ainoa oikea ratkaisu olisi oman vastuun ja toisista välittämisen kulttuuri.  Muissakin kuin ympäristöasioissa on vallalla aivan liian suuri yksilönvapaus valita itsekkyyden ja oikean välillä.
Ei ole kysymys siitä, etteikö oikeaa tiedettäisi - mutta se koskee muita.    

Kuva on Mustilan aboretumista.  Ei roskan roskaa missään, uskomatonta!  Ja silti eväspaikoilla on mm. roskikset varisten penkoa ja kahviosta myydään myös mukaan.

Elämänohjeeksi eläkeläiselle - ai niin, siis minulle

Joka päivälle jokin oikea työ!
Eläkeukolla harvoin on aikataulua.  Ei stressaa työ.  Lähes kaiken tekee vain itselleen, tai joskus ihan päin perhettä.
Houkutus olisi suuri asettua katsomaan muiden kilvoittelua.

Mitäpä siitä seuraisi?  Pitkään nukkumistako?  Vaeltelua katselemassa ja ihmettelemässä esimerkiksi rakennustyömailla.  Istuksimista torilla ukkoringissä ja parlamentissa arvioimassa maailman menoa?  Ison Kristiinaan aulan penkille katsomaan eläviä ihmisiä?

Vai oikaisisiko peräti sohvalle aamusta alkaen, vaeltaisi välillä jääkaapille ja oikaisisi toiselle sohvalle vaihteeksi.  Ja tv auki koko päiväksi.

Ei.  Vähän pitää suunnitella.  Oppi edes yhdestä työstä päivittäin on ihan fiksu.   Olisi kiva myös, edes hieman, aikatauluttaa asioita ja laatia päivärytmi.  Vaikkapa yhteisen aterian laatiminen tiettyyn kellonaikaan olisi poikaa.  Onneksi vaimon työ tarjoaa myös tilaisuuden kulttuuripläjäyksiin aika usein, ei tarvitse niitäkään hakea.

Mitäs kesällä, kun pääsee ulos ja on lukemattomia lukemattomia kirjoja ja puutarhaksi muuttunut piha.  Ja aina on jotakin nykäisemistä tarjolla jo pihassakin, kuten talossa, saati alkava matonpesuprojekti.  Ja tulevat taas pojat oljamiin, siinä sitä on vaarille projektia.  Alkaa vaimon loma ja hänen suunnittelemansa ohjelmointi.  Luonto posauttaa joka aamuksi uudet katsottavat, eikä entinenkään heti häviä.  Aamuja en osaa nukkua hukkaan, poluille, luistelemaan, metsään siis.

Aivan kylliksi olen tyhjäsilmäisiä maleksijoita ja sohvaperunoita nähnyt.  Jopa ikäisiäni, eikä vain syrjäytyneitä nuoria.  Monelle eläke tarkoittaa pois hiipumista parissa vuodessa, kun eläkeajan pitäisi olla parasta aikaa elämässä.