Iloista antajaa Jumala rakastaa

Keräys. Se viimeinen toivo?
Useimmat keräykset olisivat oikeastaan tarpeettomia, jos yhteiskunta toimisi vastuullisesti ja oikein.
Rahaa ja varallisuutta on olemassa enemmän kuin koskaan, mutta sen jakautuminen tarvitsijoille on yhä vaikeampaa. Loistava esimerkki ovat sotainvalidit: kaikkensa maansa eteen antaneet ihmiset eivät saa maaltaan tukea riittävästi.

Keräys, suuri huijaus?
Kun kerran tarvitsijoiden keräys, vaikkapa janopäivä, nälkäpäivä, yhteisvastuu tuottavat, eikös joku kiilusilmä keksi kerätä näennäisesti hyvään tarkoitukseen! Mikäs puhuttelisi - nälkäinen lapsi, syöpä,... Ahneelle ei mikään ole pyhää, ja niin katoaa hyvää tarkoittavan iloisen antajan raha omiin taskuihin, symbolinen summa menee jonnekin.

Keräys, kallis asia? Kun on näyttävä mainostus, se maksaa. Kun on raskas organisaatio, se maksaa. Kun rahalaitokset vetävät välistä oman pottinsa, mitä jää kohteeseen? 20 % on aivan liian vähän, ei antaja halua lihottaa välikäsiä. Ilokseni voin sanoa Unicefin tekevän maailmanennätystä jatkuvasti, kohteeseen menee 80% pintaan. Vapaaehtoisuus ja yhteistyösopimukset kantavat!

Huijaukset ovat menneet kaikkien tietoon, keräysorganisaation kalleus samoin. Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas! Lähes joka kerran keräystapahtumassa joku asiasta (vähän) kuullut julistaa suureen ääneen, kuinka kaikki keräykset ovat huijausta, kuinka kerääjä kerää itselleen. Julistaahan
vastahakoinen muutakin: kohde on aina väärä, kotimaahan pitäisi/eisaisi kerätä, kerjääminen on kielletty, mikset itse anna rahaa,... Kerääjä ei voi riidellä, voi vain kertoa (vaikkei häntä öykkäri kuuntelekaan) faktat: kerääjä kantaa mukanaan koko järjestönsä mainetta.

Keräys on valkoinen valhe?
Jos kerätään jonkin tietyn katastrofin uhreille, ihan oikeasti hiukan huijataan ihmisiä. Katastrofi, ajankohtainen juttu, on markkinointikeinona hyvä! Oikeasti katastrofiapu tietenkin menee jo olemassaolevasta valmiudesta, nyt kerättävällä rahalla paikataan syntyvä aukko. Miten raha muka muuttuisi parissa päivässä tavaraksi, koulutukseksi, avuksi?
Toinen hyvä puolitotuus on esimerkiksi kummitoiminta: eihän toki nosteta yhtä lasta kylässä kaikkien kadehtimaksi, kaiken saavaksi, vaan toki kohennetaan koko yhteisön asemaa. (Valhe piilee huonosti asiaa opiskelleen luuloissa, kyllä asia selväksi tehdään.) Sinänsä yksi lapsi on kohteena tehokkaampi markkinointiväline kuin joku iso "epämääräinen" kohde.

Vanhanaikainen tapa?
Mikään järjestö ei voi laatia budjettiaan keräystuotolle. Tuotto vaihtelee valtavasti. Onkin syytä siirtää painopistettä pysyvämpään malliin. Kuukausilahjoitus on erinomainen tapa, kutsuttakoon häntä sitten prosenttiliikkeeksi, maailman lapsilisäksi, miksi vain.
Antaja huomaamattaan maksaa määräämänsä summan kuukausittain luottamalleen järjestölle.
Mutta eräät keräykset ovat jo niin institutionaalisia, että ihmiset jopa kysyvät niitä: jos ei ole nälkäpäivää syksyllä tai janopäivää keväällä, puhelin soi!

On se kumma. Esimerkiksi parin viikon asevarustelumenoilla saisi nälän loppumaan, kolmen kuukauden tupakkalakolla maailman juomavesiongelmat ratkottua. Mutta kun rahaa ei ole.

Kerätään. Panen sinisen liivin päälle seuraavan kerran ensi keskiviikkona.

Laulun voimaa

Olipa aika, jolloin radiosta tuli ohjelma yhteislaulusta Soutustadionilta. Ja moni koti lauloi ohjelman mukana, koska laulut olivat melodisia ja sanat riimirunoja, helppoja oppia ja muistaa. Ja radio oli siinä asemassa kuin TV tai pikku soittimet myöhemmin, aina auki.
Myöhemmät viritykset TV:ssä, esimerkiksi "Tammerkosken sillalla" eivät juuri ole laulattaneet.

Sitten tuli aika, jolloin kitara kulki nuorten mukana. Oli idoleita,joiden kappaleita tapailtiin. Oli vanhoja lauluja, joita yhdessä laulettiin. Kun nuoriso kokoontui, kitarat kiersivät rinkiä, ja lähes kaikilta ne kolme sointua irtosi ja joku säestyspätkä, vaikka kaikki eivät sitä Nousevan auringon taloa osanneetkaan. Laulut olivat laulettavia, laulaminen oli osa sosiaalista elämää.

Musiikki muuttui. Ykskaks räime alkoi peittää hyviäkin sanoituksia. Jopa melodia oli toisarvoista, rytmi voitti. Musiikkia ei pystynytkään oikein kotikonstein toistamaan. Hävisi rinki. Hävisi yhteislaulu. Nyt piti esiintyä, piti osata - tai luulla osaavansa. Musiikin kuuntelu oli tärkeämpää kuin sen oma tuottaminen. Musiikkiin liitettiin yhä enemmän alakulttuureita ja piti muka olla jotain mieltä ja mitätöidä toiset.

Musiikinopettajana totesin, etteivät vanhat laulut oikein kiinnosta. Toisaalta ei itseä juuri räime koskettanut, eikä koululla ollut, herra paratkoon, välineitä tuottaa sitä itse. Vähitellen kouluun kuitenkin alkoi hiipiä sähköisiä soittimia, oikeita rumpuja, tuli bändejä ja muksut taas innostuivat.

Musiikki on samaa kuin urheilu: pelkkä pelaaminen ei onnistu, pitää oppia ensin. Pelissä harjoitellaan, opitaan sääntöjä ennen peliä. Musiikissa opitaan rytmejä, sointuja, äänenmuodostusta, vaikka mitä ennen kuin hyvältä kuullostaa. Ja kas: oli vanhat kappaleet, joissa oli selkeä melodia, selkeä rytmi, sanat erottuvat. Taas kelpasi, ja kun vähän osasi, sai myös irrotella (musiikkiluokilla ei, meillä ollaan oppimassa!). Musa on kivaa!

Aika moni kappale soi yhdellä soinnulla hienosti. Tahtoo sanoa, että musiikki tarjoaa tumpelollekin helposti illuusion osaamisesta: vaikkapa kanoottilaulua voi soittaa toiseksi viimeiseen nuottiin Dm-soinnulla, eli kun edes joku osaa melodian, säestäjiksi voi jakaa koko luokan, yksi soittaa D, toinen F, kolmas A jne., pianossa joku hakkaa rytmissä sointua ja kitarat myös. Onnistuu vaikka huiluilla.

Musiikista on monelle tullut taustaa. Se peittää hankalat kontaktit. Sitä ei välttämättä edes kuunnella, se on siis musakkia. Häkellyttävän moni lapsi joutuu koulussa ensimmäisen kerran kuuntelemaan musiikkia, musiikki ei siis olekaan lupa alkaa hälistä ja tehdä omia juttujaan.
Kun luokka luottaa opeensa ja ennen muuta toisiinsa, sen voi rentouttaa. Rentoutuneena voi jopa klassisen musiikin helmillä matkustaa huimiin ulottuvuuksiin. Huippua oli saada villikkoporukka kuuntelemaan Mussorgskyn Yö autiolla vuorella: se helpotuksen huokaus oli kuuluva, kun kirkonkello kertoi aamun koitaneen. (Tarina oli kerrottu etukäteen, päälle ei puhuta).

Musiikki on tuntojen purkua. Annan arvon monenlaiselle taidolle, kuuntelulle, soittamiselle, liikkumiselle. Mutta en ymmärrä ajatusta, että kaikkien täytyy pitää tanssista. Se ei ole esimerkiksi minun tapani nauttia tai tuottaa.
Toinen asia, jota en ymmärrä, on, että musiikin opetus on niin vahvasti klassiseen musiikkiin painottunutta, tähtää orkesterisoitinten yhdessä soittamiseen eikä muista tuottaa hyviä arkipäivän musiikin kuluttajia. Vapaa jammailu on kivaa, soitin on käytössä ilman soittotuntejakin, musiikki on läsnä kotona, kivaa.

Kuvan soittaja on uransa alussa. Mutta siinä perheessä soi: on nähty kissakin kitaraa soittamassa!

Voittoja ladulla

Joka vuosi on väkisin väännettävä itsensä ladulle. Vaikka kuinka muistaa, kuinka kivaa on hiihtää, ensimmäisellä kerralla ei ole kivaa. Eikä toisella ... viidennellä, nykyisin edes seitsemännellä.
Joka vuosi vie enemmän aikaa, enemmän kilometrejä saada aikaan riittävä endorfiinitaso, jolla liikunnan nautinto taataan. Mutta se tulee. Aina! Tänään se on täällä taas. Alkaa olla "pakko" lähteä joka päivä.

Kun iskias iskee, hiihtämään ei pääse. Juuri kun oli himo alkanut tulla päälle, pelit seis. Toinen voittoni onkin tällä kaudella se, että taas pääsee liikkeelle.

Hiljalleen, pertsaa! Luisteluhiihdon perusvika on, että oikeastaan sitä ei voi hiihtää tarpeeksi hiljaa.
Ja kauden alussa kuuluu mennä hil-jaa, rasvanpolttovauhtia. "Onneksi" iskias pakotti uudelleenaloittamisen jäälle ja toimimaan varovasti. Ei liikaa rasitusta vasemmalle kankulle ja koivelle. Onnistuin - nyt pystyn hiihtelemään ihan normaalipotkulla. Voitin itseni, osasin aloittaa hiljaa. Oppimista aina auttaa, kun näkee lopen uupuneen sauvoihinnojailijan tai joutuu jopa soittamaan apua.

On näköjään todella monelle iso asia, että moni ei häntä ohittele. Vaikka taito tai varsinkaan kunto ei äijillä riitä, on pysyttävä edellä tai porukan mukana, perrrkele! Ja tyttö ei saa ohittaa.
Iso asia on oppia tekemään oman kuntonsa mukaan, omana suorituksena - ei, nautintona.

Hiukan edellä lähtenyt on tietenkin hiihdettävä kiinni? Kun suoralla näkyy kaukanakin joku, hänet on saatava kiinni? On laskettava, montako tänään pystyy ohittamaan? No ei ole. Mutta tuntuu äijien puheissa olevan tärkeä tiedottamisen ja kyselyn aihe. Luulen, että nämä tyypit ovat liikenteessä samanlaisia, on kiire ajaa roikkumaan toisen perässä ja marisemaan, kun ei heti ohi pääse, nopeuksista riippumatta. (Oma lajinsa äijiä on sellainen, joka ankkuroituu roikkumaan naisen perään, vaikka tilaa olisi kuinka ohittamiseen. Voin kuvitella, miltä tuntuu.)

Kello on järjettömän koukuttava asia, voitettava sekin siis. Siinä se viattomana nököttää voitelukopin seinässä. Saattaa olla melko tärkeää käyttää joka kerran hiukan vähemmän aikaa kierrokseen kuin viime kerralla - oli keli mikä tahansa. Ajalla sopii sitten kehuskella. No myönnän: joka vuosi pidän huolen, että loppukaudesta kierrän kaksi kierrosta (2 x 7,7 km)alle tunnissa, se on jonkinlainen kuntopuntari eikä edes kummoinen suoritus, koska heti lenkkisaunan jälkeen olen valmis mihin vain.
Mutta...

Lihaskunto, hengitys paranee. Kauden lopussa on kunnossa - paitsi että nivelet eivät hiihdosta ainakaan parane. Kihti, kulumat, alkavat luupiikit, milloin mitäkin. Joka tapauksessa maaliskuun puolella vauhti on kasvanut, matkat pitenevät, hiihtely alkaa ajoittain etäisesti muistuttaa hiihtämistä. Ja jopa paino putoaa, mutta niin kuin kaikki tietävät, annosta on lisättävä, muuten hiihtäminen ei riitä, koska se alkaa olla liian helppoa. On se: kun maaliskuun aurinko houkuttelee jäälle, luistelemalla pääsee ilmaista kyytiä tosikauas.

Hyvää tarkoittava tappaja

Poikkeuksellisen hieno lintutalvi laudallamme! Ja pitkästä aikaa todella paljon ruokavieraita myös laudan alla, jopa keltasirkkuparvia pitkästä aikaa. Varpunen varsinkin on niin siivoton syöjä, että se heittelee ja puistelee jyviä paljon myös maahan. Itse en koskaan ole maahan lintuja ruokkinut.

Keväällä, kun ruokintakausi loppuu, kopistelen lintulaudan tyhjäksi. Upotan komeuden likoamaan Tolu-veteen pariksi päiväksi ja kuuraan sen vielä tiskiharjanlla joka nurkastaan puhtaaksi. Ja viimeistely tulee painevedellä: ei pitäisi jäädä tolueenijäämiä. Eikä pitäisi olla salmonellaa.

Nyt piti oikein tarkistaa. Tänä vuonna on lintulautojen alta löydetty eniten urpiaisia.
tauti tarttuu kyllä myös punatulkkuihin ja viherpeippoihin,
Sairastunut lintu on pörhöllään, poikkeuksellisen kesy.

No, nyt on löytynyt monta poikkeuksellisen kesyä - oikeastaan loppuun uupunutta sairasta urpiaista. Ja kolme on löytynyt kuolleena lintulaudan alta, montako lie varis tai kissa vienyt lisäksi. Nämä "kesyt" ovat olleet pörhöllään, on varmaan kuumeessa viluttanut, ja aamulla ne sitten löytyvät menehtyneinä.

Siis googlaamaan ja salmonellaa tutkimaan. EVIRAn sivu kertoi juuri niin kuin oireet olivat. Salmonellaa siis.

Hävitimme lintulaudan. Yritin peittää saastuneen alueen paksulla, puhtaalla lumipatjalla. Jos uusi lintulauta hankitaan, se pitää sijoittaa ihan eri kohtaan tontilla.
Taitaa olla parasta olla hankkimatta koko lintulautaa!

Lisämausteen soppaan antaa pieni poika Otso, jonka suuhun voi sulan maan aikaan eksyä vaikka mitä mummolan pihalta. Miten saan (hengityssuoja kasvoilla, kädet suojattuna) rapsittua kaikki rojut pois? Kauanko alue on linnuille ja Otsolle vaarallinen?

Herran lahjat

Ihan kiva saada lapsia. Koko suku on seuranut mahan kasvua, koko suku ja ystävät ovat into piukassa odottaneet meidän pikku prinssiä/prinsessaa.
Vielä kotiin tullessa koko talo toivottaa tervetulleeksi. On kukkia ja Karjalassa rotinoitakin.

Totuus hyökkää. Kaikkihan me olemme asiantuntijoita niin kasvatuksessa kuin hoidossakin ja nuori perhe saa sekä hyväntahtoista että paheksuvaa informaatiota liiankin kanssa.
Eihän äiti mitään osaa ja hänet pitää syyllistää kaikesta, mitä hän tekee tai ei tee.
Klassikkotoru tulee lapsen ruoasta, toinen vaippojen tai kestovaippojen käytöstä. Kas kun kerran aikojen alussa on sovittu, että äitiys edellyttää työtä ja uurastusta ikiväsymykseen asti, tai et ole kunnon äiti.

Älä asu kerrostalossa! Se kotiin tuodessa ihana ei saa itkeä. Vaunuja ei tietenkään saa säilyttää portaan alla tai käytävällä, voi tulla kuraa. Lapsi ei saa äännellä porraskäytävässä, hissi ei saa kolista.

Kun lapsi harjoittelee liikkumista, ei saa kuulua mitään. Mitään ei saa pudota lattialle, ei lelu, ei astia tai lusikka. Lelut ovat kaikki äänettömiä ja lapsi oppii puhumaankin tietysti niin, ettei kukaan hänelle puhu tai hän itse on hiljaa.

Ja voi sitä pentua! Hän haluaa leikkiä sisällä, hän haluaa leikkiä ulkona. Hyvänen aika, hän on pihalla, hän pelaa palloa. Jos se vaikka kolhii autoja tai meluaa keinuni vieressä. Sitä paitsi se tuo kaverinsakin meidän pihalle huutamaan. Ja sehän nauraa, sillä on hauskaa, menenpä kieltämään.

Lapsi pamauttaa pyörävaraston ovet. Se kulkee kuuluvin askelin porraskäytävässä. Se rimputtaa ovikelloa, kun avain on jäänyt kotiin, ainakin se sulkee oven lähes yhtä kovalla pamauksella kuin minä itse.

Voi ei, taas ne tekevät ruokaa, koko porraskäytävä haisee arkiruoalta. Ja taas soi Fur Elise, niillä on piano ja pianotunteja harjoitellaan.

Kyllä minulle on opetettu, että hissiä ei saa turhaan käyttää. Ja minulle pitää avata ovi ja minua pitää tervehtiä. Enhän minä tietenkään kiitä ta tervehdi takaisin, mokomia. Ja miksi niitä pyöriä ja mopoja pitää olla? Miksi pitää paikata se kumi tuossa pihalla?

Kunnon asukkaan käyttövoima on kateus ja kauna, toisella ei saa olla hyvä mieli. Se auttaa elämässä eteen päin, esimerkiksi vaatimaan etuoikeuksia, arvostelemaan kaikkea, olemaan parempi kuin kakarat. Tai nuoret, hui!

Takapihan Gibraltar

Pakkasta, pakkasta. Pakkasta ja viimaa. Pieniä jouluvieraita, eikä Vaari ole saanut aikaan lumilinnaa. Mikä se sellainen Vaari on?
Uudenvuoden aattona vihdoin tuli nuoskakeli. Mutta vain 1 aste plussaa. Vain hangen pinta oli nuoskaa, ja iglupalat tuppasivat hajoilemaan paikalleen nostettaessa. Linna kohosi yli puolenvälin kuitenkin.

Uusi vuosi alkoi: yöllä oli ollut + 3, ja perustukset (kolauskasat) olivat antaneet noin 15 cm periksi, linna oli vinksallaan joka suuntaan. Ensin perustuksiin uutta, tiukkaan tampattua. Sitten sahalla seinä paloiksi, ja palat hyvin pystyyn tilkitsemällä. Ja sitten alkoi lähes koko päivän homma, mutta nousihan se. Ja aika komea onkin, sanoisin.

Piti tulla, luvattiinkin, pakkasta. Linna olisi varmasti pysynyt ja vankistunut. Mutta päivästä toiseen oli plussaa, huoli kasvoi. Sentään olin pari valokuvaa saanut.
Viimeistelemään ei päässyt: olin suunnitellut "lasisia" ikkunoita, mutta kun vesi ei ämpärisssä plussakelillä jäädy.
Linnan avajaisia piti lykätä.

Sitten tuli pari astetta pakkasta. Vettä jäätymään. Ämpärin kokoiset reiät seinään. Ja nyt on ikkunat, joiden läpi on kiva katsella tulen loimotusta soihduissa, lyhdyissä, roihuissa. Ja avajaiset pidettiin. Juhlavieraat olivat asianmukaisesti pukeutuneet toppavaatteisiin. Tarjolla oli aaltomuotoon leikattuja mätivoileipiä, kylmäsavulohileipiä ja grillillä paistettiin lammasryynimakkaraa ja jalopenomakkaraa. Totia, tietysti. Hyvähän tuossa lumiseinien suojassa tulen ääressä oli olla, hyvien ystävien seurassa.

Tähän mennessä linnassa on käynyt jo ainakin 9 ihmistä. Naapurin päivähoitolapset saivat syyn vaatia myös naapurin pihalle linnan.

Lumilinna - miksi ihmeessä? No, kun on lunta, suunnitelma , aikaa ja ei tarvitse olla tosikko.

Hyvä mieli päällimmäiseksi jäi

Mahdoton tuli mahdolliseksi!
Ympäristölautakunnalla oli tehtävänään eilen kaksi päätöstä, joita oli siirretty, laitettu pöydälle ja joiden valmistelu oli aivan poikkeuksellisen hyvää.
Pieni yrittäjä sai lupansa, iso ei.

Kumpaankin päätökseen liittyy asioita, joiden mukaan päätös voi olla joko myönteinen tai kielteinen. Eli teknisesti kumpaakin päätöstä kohtaan voisi tulla valitus hallinto-oikeuteen, oli päätös kumpi tahansa. Ja veikkaanpa, että näin käykin.

Poikkeuksellisen hyvää virkamiesvalmistelua! Ison yrittäjän maa-aineslupahakemukseen oli valmisteltu yhtä hyvin kaksi päätösvaihtoehtoa. Ympäristöjohtajan vaihtoehto oli "enemmän laillinen" eli noudatti millilleen pykäliä ja oli siis muodollisesti oikea. Mutta toinen vaihtoehto, joka sisälsi luontoarvot, maiseman, ulkoilualueen arvot, yleisen mielipiteen oli myös valmiiksi hyvin valmisteltu ja sen tueksi oli löydetty ainakin vaikuttavalta näyttävä patteri pykäliä.

Miksi näin ei oltu toimittu aiemmin? Miksi yksittäinen lautakunnan jäsen ei tällaista tukipatteria saanut jo neljä vuotta sitten, olisi ehkä pari vielä isompaa törkeyttä ssatu estetyksi!
Nyt oli ihan viimeinen tämän lautakunnan kokous. Hyvä, että edes nyt tuli virkamiehiltä tulitukea.

Tämä lautakunta on virkamiesasemassa. Se tarkoittaa, että mielipide ei oikeastaan saisi painaa, vain laillisuus on päätöksen pohjana. Onkin aika kohtuutonta, jos virkamies ei tue lautakuntaa. Aika heikoilla on yksittäinen jäsen, joka ei tunne lainsäädäntöä tietenkään ammattilaisen tavoin.